Per Petterson: En suostu

Per Petterson: En suostu

Kustantaja: Otava 2014, Otavan kirjasto

Alkuteos: Jeg nekter 2012

Suomennos: Katriina Huttunen

Sivuja: 243

Arvostelukappale

Norjalainen romaani

[--] Minulla oli vieläkin Jim mielessäni. Hänen kulunut kassinsa. Kipparintakki. Tumma neulepipo. Yhteen aikaan hän oli ollut niin tyylikkäästi pukeutunut, ensimmäinen jolla oli kotikulmillamme pitkät hiukset, ensimmäinen jolla oli leveälahkeiset lantiofarkut, kipparintakki ja huivi kaulassa. Pitkätukkainen merimies kuivalla maalla. Hän näytti mahtavalta.

On syyskuu, moottoritien laidalla kasvavat puut hohtavat himmeän keltaisina ja punaisina, ilma on kosteaa ja kylmää. Jim ja Tommy, parhaat ystävät vuosikymmenten takaa, kohtaavat toisensa jälleen. Jim kalastaa nuhruisissa vaatteissaan, Tommylla on komea auto ja tyylikkäät vaatteet sekä työhuone upouudessa toimistotalossa Oslossa. Lapsuus oli enteillyt päinvastaista: Tommy sisaruksineen kasvoi rikkonaisessa perheessä, jossa äiti oli lähtenyt pois ja roskakuskina työskennellyt isä pahoinpiteli heitä. Jim taas varttui kahden opettajaäitinsä kanssa. Nyt kaikki on toisin, mutta miksi - ja ennen kaikkea: mitä nyt?

Jotkut kirjailijat ovat sellaisia, että heidän tekstinsä lumoavat jo yhden tiiviin romaanin osalta. Olen lukenut Per Pettersonilta aiemmin vain kaksi romaania, kaikki edelliset suomennetut. Niiden perusteella uskallan kutsua Pettersonia erääksi suosikkikirjailijakseni ja tämä nyt käsillä oleva kolmas suomennos, Norjassa vuonna 2012 ilmestynyt En suostu jatkaa tätä vakuuttelua.

En suostu on muiden lukemieni Pettersonin romaanien tavoin samalla kertaa viipyilevä ja voimakas. Se viipyilee hyisessä norjalaismaisemassa, vuonoilla, sillalla jossa miehet kalastavat sekä jossain määrin henkisesti ahtaassa pikkukaupungissa. Se on voimakas kuvaillessaan ihmisten tempoilua sinne tänne. Petterson antaa kummallekin nuorukaiselle ja sittemmin keski-ikäiselle miehelle oman äänensä, kuten myös Tommyn siskolle Sirille ja osin muutamalle muullekin Jimin ja Tommyn elämään vaikuttaneelle henkilölle. Mennyt ja nykyisyys vuorottelevat: Nykyhetkessä eletään syksyä 2006, menneessä käydään 1960- ja 70-luvuilla ja kaikki kiertyy lopulta yhteen. Mennyt muovaa ihmisiä, vaikka nykyhetki olisi kuin toisesta maailmasta. En suostu ei kuitenkaan ole välttämättä kehitysromaani, ei ainakaan kaikkien päähenkilöidensä osalta.

Petterson kirjoittaa melankoliasta, kaipuusta, sisaruudesta ja ystävyydestä, muttei kirjoita mitään auki. Hän kirjoittaa intensiivisesti ja samalla kuitenkin ilmavasti, jättää kysymyksiä,  antaa vastauksiakin - ehkä. Kysymykset ja vastaukset eivät kuitenkaan ole En suostu -romaanissa keskeisiä. Keskeistä on se, mikä ajaa ihmisiä erilleen ja kuinka heidän elämänsä, kohtalonsa tai yhteinen menneisyys kuitenkin pitää heidät enemmän tai vähemmän yhdessä. Keskeistä on myös se, kuinka sattuma muovaa ihmisiä, valinnatkaan eivät aina ole ihmisten itsensä käsissä. Pettersonin teksti on koko ajan kaunista, muttei missään vaiheessa imelää. Paikoin Petterson kirjoittaa liki lakonisesti tai vähintäänkin toteavasti sellainen paikka se oli. Mitäpä siihen lisäämään? Enempää sanoja ei tarvita, koska kaikki on jo läsnä ja silti niin etäällä: Joskus ei ole mahdollista muistaa tarkkaan mitä jossakin elämänvaiheessa tapahtui, mitä sillä kertaa teki, vaan voi muistaa vaikkapa päivien värin tai vaatekappaleen, sen että tuo vaatekappale oli tärkeä mutta ei sitä miksi se oli tärkeä.

Ihan Hevosvarkaiden melankolista ihanuutta ja Kirotun ajan katoavan virran voimaa En suostu ei minulle kanna, mutta melkoinen kaunokirjallinen taidonnäyte sekin on. Ennen kaikkea se on yksi kirjasyksyni hienoimmista käännösromaaneista. Petterson kirjoittaa kirjallisuutta, jollaista haluan lukea: kieleltään selkeää ja kaunista, tunnelmaltaan melankolista ja väkevää. Juuri enempää en ainakaan nyt osaa kirjallisuudelta pyytää.