Veera Salmi: Kaikki kevään merkit

Veera Salmi: Kaikki kevään merkit
Kustantaja: Otava 2014
Sivuja: 234
Kustantamosta
Kotimainen romaani

Vihdoin ohut lumi suli ja paljas maa tuoksui, minä imin sitä tuoksua itseeni, avasin suuren ikkunan, että voisin kunnolla hengittää, minulla oli pölyä keuhkoissa. Vihdoin minä näin kuinka ruoho versoi.

Marie varttuu vanhassa huvilassa äitinsä, mamman, kanssa. Mamma ei kuitenkaan jaksa kantaa elämänsä suuria suruja ja isäkin on palannut kotimaahansa Norjaan. Marie kasvaa etäisyyden ja hiljaisuuden ympäröimänä. Vuosia myöhemmin Marien kaksostytöt viettävät kuusivuotispäiväänsä ja talo täyttyy ihmisistä. On aika käydä läpi mennyttä. Liikutaan Kallion maisemissa, Eläintarhan alueen puutaloissa. On vanha talo, sammalta, ruusuja ja jonkinlainen keskustan ja muun Helsingin välinen tila, jossa tunnelma on omanlaisensa. On jättäjiä ja jääviä, sukupolvelta toiselle siirtyvää surua ja paljon salattua.

Olen ilahtunut siitä, että Puluboi-kirjasarjallaan tunnetuksi tullut Veera Salmi on kirjoittanut ensimmäisen aikuisille suunnatun romaaninsa Kaikki kevään merkit. Sen voi siis lukea Salmen esikoisromaaniksi, mutta siitä miten suhtautua lasten- ja nuortenkirjailijoiden ensimmäisiin aikuistenkirjoihin, on paljon keskustelua esimerkiksi etenkin täällä ja hieman täälläkin.

Kaikki kevään merkit lupaa paljon hyvää. Se on ulkoasuaan myöten houkutteleva: romaanin kansi on yksi kauneimmista tänä vuonna näkemistäni. En harmikseni löytänyt kansigraafikon nimeä mistään, mutta jos bloggaukseni tavoittaa hänet, haluan kiittää kauniista kannesta.

Romaanin sisältökin on periaatteessa sellainen, josta lähtökohtaisesti pidän. Kaikki kevään merkit on kelpo romaani. Siinä on kiehtova miljöö, hyvät ja kiinnostavat henkilöt, siskoutta, kirjeitä, haamukipuja, kaksosuutta, vanhanaikainen kinuskikakkukin. Salmen romaani sisältää nimeään myöten paljon symboliikkaa, jota en tässä avaa. Teoksessa on kuitenkin hivenen liikaa yritystä, minkä vuoksi teksti ei juokse vaivatta. Romaaniin ei pääse heti sisälle, vaan alku tuntuu töksähtelevän, loppupuolella jännitteet pitävät paremmin. Salmen teksti ei myöskään tunnu kovin omaperäiseltä, vaikka onkin kirjoitettu sangen taitavasti. Salmi kirjoittaa toisinaan tajunnanvirtaa, toisinaan suoraa kerrontaa. Lauseet ovat paikoin hyvin lyhyitä, kuin asetelmia, toisinaan taas kaikki virtaa kauniisti. En saanut näitä täysin sovittumaan omassa lukukokemuksessani.

Salmen onnistuu tavoittaa jotain oman sukupolveni, 1970-luvulla syntyneiden ja 1980-luvulla koulunsa aloittaneiden ikäpolvesta, yhteisistä kokemuksista, mutta samalla hänen kahdeksankymmentälukunsa tuntuu kovin nostalgiselta, melkein kuin katsoisi verhon takaa jotain outoa aikakautta, jossa on ripaus tuttua. Tämä on kiehtovaa ja johtuu ehkä osin miljööstä ja osin romaanin henkilökaarista. Lukiessani ajattelin muun muassa Katja Kalliota ja Riikka Pulkkista, jotka onnistuvat mielestäni paremmin eri sukupolvien välisten jännitteiden kuvaamisessa. Olen kuitenkin varma, että Salmen oma tyyli löytyy vielä tätä "aikuisten esikoista" vahvemmin.

Tällä kertaa osat - hahmot, tunnelma, tarina, osin kielikin - ovat kokonaisuutta parempia ja olenkin harmissani siitä, ettei tämä ollut ihan minun romaanini. Se olisi voinut olla. Mikään pikkuseikka ei olekaan se, että lopuksi mieleen jää kokonaisuuden pakahduttava, samalla kertaa surullinen ja vapauttava kauneus: puut, sade, elämä.