Elin Cullhed: Euforia

Elin Cullhed: Euforia. Romaani Sylvia Plathista

Atena 2022

Eufori: en roman om Sylvia Plath 2021

Suomentanut Laura Kulmala

331 sivua

Kannen suunnittelu Piia Aho

Ruotsalainen romaani

Elleivät sydämessäni ja sielussani pauhaava kirottu sisimpäni ja kaikki sinne kertynyt iänikuinen sonta nyt pääsisi purkautumaan, ellen selviäisi siitä vaan tyytyisin latteisiin vertauksiin ja viheliäisiin, rumiin sanoihin ja ajatuksiin, jotka katkesivat ennen kuin oli ehtinyt ajatella loppuun – niin sitten. Sitten en hemmetti vieköön olisi enää nimeni arvoinen, en Sylvia Plath.

Kuten kaikki tiedämme, että Sylvia Plath oli amerikkalainen runoilija ja kirjailija, joka teki itsemurhan 30-vuotiaana uudessa kotimaassaan Englannissa. Plath kuoli helmikuussa 1963. Ruotsalaisen Elin Cullhedin romaani Euforia alkaa joulukuusta 1962. Siinä romaanihenkilö Sylvia kirjoittaa auki seitsemän syytä olla kuolematta: iho, aika, se ettei saisi naida, ettei halua suoda sitä Tedille ja niin edelleen. Vuotta aiemmin Sylvia on raskaana, hän pohtii tekstin ja elämän yhtäläisyyksiä, ruumiillisuutta, Amerikkaa itsessään ja – niin – luopumista kaikesta.

Biofiktio on siitä(kin) kiinnostava laji, että sitä lukee usein joko päähenkilönsä vuoksi tai sitä lukee osin historiallisena silloinkin, kun tietää lukevansa fiktiota. Euforia on alaotsikkonsa mukaisesti "romaani Sylvia Plathista" ja Plath onkin kaiken keskiössä: kokija, romaanin kantava voima, sen ainoa kertoja ja minäkertoja. Minulle Plath oli myös ensimmäinen syy kiinnostua Euforiasta. En voikaan olla miettimättä, olisiko Cullhedin romaani niin kiinnostava, jos sen päähenkilö ei olisi Sylvia Plath. Jos se kertoisikin kuvitteellisesta runoilijasta nimeltä, sanotaan nyt vaikka, Ethel Greenaway (jos jossain on tätä nimeä kantava runoilija, olen pahoillani), joka pohtii äitiyttä, sukupuolta, taiteilijuutta, vapautta, elämää ja sen päättämistä. Olisinko lukenut kirjan? Ehkä, onhan tematiikassa paljon kiinnostavaa. Ehkä en, kenties kirja olisi mennyt ikään kuin ohi.

Onneksi Cullhedin romaani on hyvä. Se on laadukasta, hyvin kirjoitettua kirjallisuutta, joka peilaa paitsi Plathin elämää ja aikaa myös kirjailija-avioliittoa ja naisen roolia siinä. Kirjoittaessaan Plathista Cullhed kirjoittaa yleisemminkin taiteilijuudesta, mahdollisuudesta ja oikeudesta luovaan työhön (kirjailijuuden kuvauksena Euforia on voimakas), naisen paikasta, sukupuolen rajaamista mahdollisuuksista. Ja halusta kuolla ja silti elää, kokea. Elämä alkaa ja päättyy ikään kuin monta kertaa: syvät vedet vievät.

Minuun Ted oli työntynyt ja minut hän oli polttomerkinnyt puumerkillään. Iäksi...

[--]

Ted on imenyt onneni kuiviin, juonut vereni kuin vampyyri.

Euforiaa voi lukea myös avioliittoromaanina. Sylvian ja Tedin (Hughes) liitto on kahden kirjailijan liitto, joka on hajoamispisteessä: miehen työt ovat aina tärkeämpiä, mies pettää (paneskelee sihteereitään ja ties ketä), nainen hoivaa ja on aina toinen. Romaanissa Sylvia tarkkailee Tedin Assia Wevillin (jonka tragedia ei Euforiaan yllä, mutta on pysäyttävä ja järkyttävä) kanssa: heidän nauruaan puutarhassa silloin, kun lapset tarrautuvat Sylviaan kuin magneetit. Säröjä luo myös Sylvian amerikkalaisuus, jonka hän itse havainnoi erilaisuudeksi, sekä etäinen suhde äitiinsä, joka väistämättä heijastuu Sylvian omaan äitiyteen. Parisuhdekuvauksena Euforia on myös toisteinen ja siksi osin väsyttävää luettavaa: Sylvian himo ja kaipuu (ja seksin kaipuu) Tediä kohtaan suurta, mikä hetkittäin ottaa ylivallan muulta kerronnalta. Toisaalta toisteista on arkikin, kuten kenellä tahansa. Ja tässä toisto onkin ehkä tehokeino: uupuminen, kuin Sylvialla.

Tunnetasolla ja kuvauksena Plathista Euforia on koko ajan herkkä ja väkevä. Lievän toisteisuuteen uupumisen keskelläkin uumoilen, että Euforia saattaa olla eräs vahvimmista käännöskirjasuosikeistani tältä vuodelta. August-palkintonsa ansainnut Cullhed luo Sylvia Plathista fiktiota ja totta, surua ja himoa, henkistä haurautta ja kuolevaisuutta ja pimeyttä, ja silti jotain niin vahvasti elävää, kokevaa.

Elizabeth Strout: Voi William!

 

Elizabeth Strout: Voi William!
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Oh William 2021
Suomentanut Kristiina Rikman
Kansi Laura Lyytinen
232 sivua
Amerikkalainen romaani

Luottokirjailija. Sana on tietenkin ristiriitainen ja yleistävä, mutta samalla niin käyttökelpoinen. Luultavasti jokaisella on useampikin kirjailija, jonka mihin tahansa teokseen voi tarttua ja saada sitä, mitä odottaa – ainakin useimmiten. Joskus toki pettyy: ei tämä nyt ollutkaan ihan sitä kaivattua. Toisinaan saa muuta kuin mitä on ns. tilannut, mutta silloin parhaassa tapauksessa yllättyy myönteisesti. Niin tai näin, Elizabeth Stroutista on muutamassa vuodessa tullut eräs luottokirjailijoistani.

Ja hänen kohdallaan olen saanut aina sitä, mitä odotan: mitä arkisimpia ja silti erityisimpiä henkilöhahmoja, pieniä sattumuksia ja suuriakin seurauksia – tuttua ja samalla uutta.

Voi William! onkin suorastaan täydellinen kirja oloon, jolloin kaipaa luottokirjailijan tuotantoa. Se jatkaa Nimeni on Lucy Bartonin nimihenkilön tarinaa, mutta sen voi lukea itsenä teoksenakin. Lucy ja William ovat eronneet jo aikaa sitten, mutta eräs asia yhdistää heitä ja minäkertojana toimiva Lucy käy läpi Williamin ja itsensäkin elämänvaiheita. Jonkinlainen road tripkin on luvassa.

Stroutin romaani on seesteistä kirjallisuutta. Seesteisyys kuvastaa osin Lucyn (noin 60 vuotta) ja Williamin (nyt 71, mutta tarina vie myös kahta vuotta aiempaan aikaan) ikää. Osin rauhallisuus kertoo heidän elämänsä tämänhetkisestä tilasta. Ei silti, etteikö Lucyn ja Williamin elämässä olisi tapahtunut vaikka mitä. Tarinoiva kerronta kulkee taakse- ja eteenpäin, valottaa henkilöhahmojensa ajattelutapaa ja juuri sitä arkista ja samalla niin erityistä.

Tärkein tulee esille jo romaanin alkupuolella Lucyn sanoin:

Koska olen kirjailija, kirjoitan kuin kirjoittaisin romaania, mutta tämä tarina on totta - niin totta kuin pystyn muistamaan.

Siispä:

Joten se siitä.

Minulle Stroutin romaani vastaa siihen, mitä lukijana usein haen. Sille(kin): ♥ P.S. Kuva on, kuten näette, jo alkukesältä. Postasin romaanista silloin Instagram-tililleni, mutta hyvää voi kierrättää blogiinkin.

Axel Munthe: Huvila meren rannalla

Axel Munthe: Huvila meren rannalla
WSOY 1930 (v. 1984 painos)
Boken om San Michele 1929
Suomentanut J. Hollo
448 sivua
Ruotsalainen omaelämäkerrallinen romaani (tai muistelma)

Axel Munthe oli kirjailija ja Ruotsin hovissa vaikuttanut lääkäri, joka toimi myös Pariisissa, Roomassa ja Caprilla. Huvila meren rannalla on hänen tunnetuin romaaninsa (tai muistelma, ehkä tai autofiktio tai... kirjaa on määritelty monin tavoin), joka on monelle tutullenikin merkityksellinen klassikko. Ja juuri tuon merkityksellisyyden vuoksi se on ollut lukulistallani jo vuosia. Otin kirjan mukaani Italiaan heinäkuun alussa. En toki ollut lähelläkään Napolia tai Capria, mutta toivoin teoksen sopivan hyvin lomalukemiseksi.

Ja sopihan se: hidas lukeminen. J. Hollon suomentama teksti on pikkutarkkaa ja kuvailevaa, mikä on tietenkin osa teoksen viehätystä: lukijalle kiireettömyys on suoranaista luksusta. Teoksessa kaikkea kuvataan tarkkaan: miljööt ja maisemat Tukholmasta Pariisiin ja Lapista Napoliin, potilaat ja muut ihmiset kuuluisuuksista maalaisväkeen, tutkimukset ja sairauskuvaukset kolerasta kurkkumätään, ja niiden rinnalla myös elämä ja kuolema, ilmestykset, linnunlaulu ja maailman avaruus. 

Yhdistelmä on kiinnostavasti sekä realistinen että realismin rajat ylittävä. Onkin tärkeää muistaa, että Huvila meren rannalla on kaikessa mahdollisessa omaelämäkerrallisuudessaan myös fiktiota. Teoksen nimessä oleva huvila, San Michele, on mukana heti alkusivuilta lähtien, muttei siinä määrin kuin ennakkoon odotin. Symbolisesti huvila on tietenkin äärimmäisen merkittävä.

On mainittava, ettei Munthe peittele omia näkemyksiään. Osin teos on (tietenkin) aikansa kuva ja on sitä tavalla, joka ei välttämättä nykylukijaaa miellytä etenkään toiseuden katsomisen, esimerkiksi naiskuvan ja saamelaisiin suhtautumisen, osalta.

Ihan helposti en kaikessa kiirettömyydessänikään päässyt sisälle Munthen maailmaan eikä kirjasta ei muodostunut minulle sellaista suurta kesäklassikkoa, jollaisen haluan jokaiseen kesääni mahduttaa (aiempina vuosina tällaisia ovat olleet esim. Kilven Alastalon salissa, Mannin Taikavuori, Murdochin Meri, meri, Woolfin Majakka). Mutta kiinnostava ja viehättävä, taianomainenkin, ja kerronnaltaan rikas Munthen tunnetuin teos toki on.

Yasushi Inoue: Äitini tarina

Yasushi Inoue: Äitini tarina
Otava, Otavan kirjasto 1986
Englannista suomentanut Jarkko Laine
Alkuteos Waga no haha no ki 1975
Japanilainen romaani

Viime keväänä luin useamman Otavan kirjaston vanhemmat teoksen, koska kirjagramissa oli silloin meneillään Kevät Otavan kirjastossa -niminen haaste. Edellisenä syksynä oli vastaava Tammen Keltaisen kirjaston merkeissä. Toki muutenkin olen lähtökohtaisesti pitänyt näistä kustantamoiden laatusarjoista, mutta hienot haasteet innostivat etsimään luettavaksi etenkin hieman vanhempia kirjoja.

Eräs lukemani oli Yasushi Inouen Äitini tarina, on julkaistu suomeksi vuonna 1986, silloin Jarkko Laineen englannista suomentamana. Kolofonisivun tiedot väittävät, että englanninkielinen Chronicle of My Mother olisi alkuteos, mutta asian laita ei näin ole vaan teos on julkaistu alkujaan japaniksi nimellä Waga no haha no ki. Oikea tieto löytyykin onneksi mm. juuri Otavan kirjaston nettisivuilta. Laineen suomennos on sekin kelpo työtä ja sujuvaa luettavaa.

Kolmeen osaan jakautuva pieni romaani on melankolinen kuvaus luopumisesta. Teoksen päähenkilö luopuu äidistään, jonka muistisairaus vie sinänsä kunnioitettavassa 89 vuoden iässä. Samalla se on romaani perhesiteistä, maaseudusta ja kaupungista, hoivasta ja jaksamisesta sekä siitä, mitä ja miten, miten moninaisin tavoin, lopulta muistetaan. Romaanin pääteemana on muistisairaus (sekä elämä yleensä), joka tulee varmasti monia lukijoita liki jollain tapaa — niin minuakin osan sukuni myötä.

Äitini tarina on läpeensä realistinen ja jotenkin, jos niin voi sanoa, mielikuvien perijapanilainen romaani. Japanilaisessa kirjallisuudessa on usein jotain sellaista vaikeasti määriteltävää, joka minuun vetoaa, ja nämä realistis-mietiskelevät vetoavat ehkä murakamilaista fantasiaa enemmän, vaikka toki pidän niistäkin (ja usein ihan hurjan paljon). Inoue kuvaa sekulaaria tapakulttuuria sekä Japanin buddhalaisia rituaaleja kauniisti.

Tällainen toteavalla tavalla kertova ja samalla kuitenkin elämää surumielisesti mietiskelevä romaani sopi luettavaksi loskaisena keväänä pääsiäisen alla — ja yhtä lailla nyt tätä tekstiä blogiin tuodessa: vuodenaikojen välissä, loppukesästä, syksyn merkkejä odotellessa.

Tove Ditlevsen: Kööpenhamina-trilogia

Tove Ditlevsen:
Lapsuus
Nuoruus
Aikuisuus
S&S 2021 ja 2022
Suomentanut Katriina Huttunen
Kannet Elina Warsta
Tanskalainen omaelämäkerrallinen romaanisarja

Miten joku kirjasarja voikin olla:

1. kiinnostava (no, toki niinhän melkein kaikki kirjallisuus lähtökohdiltaan)
2. traaginen
3. hauska
4. hurja
5. kirjallisuutena upeaa.

Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogia on kaikkea edellä mainittua. Luin sarjan ensimmäisen osan Lapsuuden viime syksynä, toisen osan Nuoruuden kevättalvella ja päätösosan Aikuisuuden tänä kesänä. 

Jo trilogian aloitusosa, rujonkaunis Lapsuus teki minuun valtavan vaikutuksen. Nuoruus on toteavampi ja suoraviivaisempi, nopealukuisempi, ehkä kevyempi, mutta etenkin ajankuvaltaan paljon tavoittava. Kolmas osa Aikuisuus, suosikkini kolmen erinomaisen kirjan joukosta, on tummasävyisempi ja painavampi.

Vesterbron lähiöön sijoittuvasta Lapsuudesta löysin jotain sukulaisuutta Elena Ferranten Napoli-sarjan kanssa, joskin tietääksemme — kuten jo monessa paikassa todettua — Ferranten kvartologia on fiktiota, Ditlevsenin taas avointa omakohtaista muistelukerrontaa. Tarkkanäköistä lapsuus-, ystävyys-, köyhyys- ja arkikuvausta kummankin teoksissa, jotka vetäisivät minut lukijana omaan maailmaansa.

Nuoruudessa aikuistuva Tove tempoilee töiden, runojen kirjoittamisen, ystävyyden ja seurustelun sekä itsenäistymisen aallokossa. On tansseja, konttoritöitä, irtiottoja. Nuoruus ei kuitenkaan ole kepeää: Lapsuus-kirjasta tuttu luokkatietoisuus on läsnä; naapurimaa Saksassa eletään Hitlerin nousun aikaa, mikä heijastuu myös Tanskaan ja erityisesti Toven vuokraemäntään. Maailma ja oma luokkatausta (kirjallisuuspiireihin astuvan Toven kohdalla voisi puhua luokkaretkestäkin) luovat varjonsa. Luokka vaikuttaa myös parinetsintään: Vesterbrossa varttuneen tytön odotetaan menevän naimisiin, saavan sitä kautta aineellista turvaa.

Aikuisuudesta luin kuvausta elämästä, taiteilijuudesta, toisen maailmansodan varjossa elävästä Tanskasta sekä työväen ja kulttuuriluokan ristiriidoista arjessa, ihmissuhteissa ja kirjoittamisessa. Ditlevsenin teksi on traagista eroineen, uusine liittoineen ja vinoutuneine ihmissuhteineen, abortteineen, lapsineen ja narkomaniaan johtavine riippuvuuksineen. Silti se ei ole vailla tarkkanäköistä huumoria tai ironiaa. Se on myös hyvin rohkeaa, sillä Ditlevsen ei säästä itseään eikä läheisiään. Lukijan (ainakin minut) teksti vie mukanaan niin, että sydänalaa painaa.

Katriina Huttusen suomentamat kirjat ovat omaelämäkerrallisia romaaneja tai omaelämäkertoja. Tulkintoja on useita, Aikuisuuden loppusanoissa kerrotaan Ditlevsenin itsensä sanoneen: "Kaikki on fiktiota, jopa avainromaani".

Elämän tosiseikat "eivät pehmennä sydämiä", mutta sanat elävät:
Lapsuus on pitkä ja kapea kuin arkku eikä siitä pääse pois omin avuin.

P.S. Tämä blogiteksti on koottu kolmesta eri postauksesta, jotka Instagramiin tein. Jokaisesta kirjasta löytyy siis omat kuvansa + tekstinsä, joita voi kurkata vaikkei Insta-tiliä omaisikaan: Lumiomena-Instagram.

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa

 

Brit Bennett: Mikä meidät erottaa
Tammi 2021, Keltainen kirjasto (pokkari 2022)
The Vanishing Half 2020
Suomentanut Maria Lyytinen
Kansi Lauren Peters-Collaer
403 sivua
Yhdysvaltalainen romaani

New Orleansissa Stella jakautui kahtia.

Aluksi hän ei sitä edes huomannut, koska oli koko ikänsä elänyt kahden ihmisen elämää: omansa ja Desireen. Kaksosia, kauniita harvinaisuuksia, ei koskaan puhuteltu tytöiksi, vain kaksosiksi, kuin se olisi ollut heidän virallinen arvonimensä.

Mitä lukemisen iloa! Aivan kuin olisi palannut lukemisessa ahmimisikään! Luin Brit Bennettin 400-sivuisen romaanin “Mikä meidät erottaa” päivässä. Toki minulla oli sinä päivänä runsaasti lukuaikaa, sillä olin matkalla: ensin istuin muutaman tunnin lentokoneessa, sen jälkeen matkustin tunteja kolmella eri junalla ja välissä oli odottelua asemallakin. Kirjan lukeminen päivässä oli siis mahdollista matkustamisen vuoksi (muutenkin luen usein keskittyneimmin julkisissa liikennevälineissä).

Bennettin romaani on kiinnostava heti alkuasetelmastaan lähtien. Identtiset kaksoset Stella ja Desiree ovat afroamerikkalaisia mutta iholtaan vaaleita. Heidän kotikaupungissaan Mallardissa mustaihoisista parhaimmiksi katsotaan vaaleat ihmiset. Teini-ikäisinä tytöt karkaavat yhdessä, mutta heidän tiensä erkanevat. Stella salaa etnisen taustansa ja alkaa elää valkoihoisen ihmisen elämää, Desiree puolestaan elää afroamerikkalaisen naisen arkea ja palaa Mallardiin. Heidän valintantojensa kautta Bennett tarkastelee identiteettiä, rotuja, luokkaa ja perhesiteitä. Romaanista sukeutuu myös kahden sukupolven kertomus, sillä keskeisiä hahmoja ovat myös kaksosten tyttäret Jude ja Kennedy.

Bennett kirjoittaa tavalla, joka saa samastumaan romaanin henkilöhahmoihin: heidän kanssaan kulkee, heidän puolestaan kokee hämmennystä, häpeää, vierautta ja arkeakin. Stellan valinta elää valkoisena ja salata taustansa tuntuu pöyristyttävältä, mutta silti myös Stellaa voi ymmärtää. Nuoremman sukupolven lähipiirin myötä romaanissa on myös transsukupuolisuutta käsittelevää tematiikkaa.  

Romaani on myös jännittävä. Tietenkään kyse ei ole jännityskirjallisuudesta vaan siitä, miten Stellan, Desireen ja heidän lastensa kohtalot kietoutuvat uudelleen yhteen. 

Kaiken muun hyvän lisäksi romaani on kiehtova ja tärkeä aikamatka lähimenneisyyteen 1930-luvulta 1980-luvulle saakka. Identiteettipohdinnoissaan se kattaa monia yhteiskunnallisia, populaarikulttuurisia, yksilöllisiä – ja asenteellisia – muutoksia. 

Mikä meidät erottaa on nopeasti etenevä, tarinallinen, normien määräytymistä pohtiva – ja alusta loppuun saakka nautittavaa luettavaa. Tuli varmasti jo selväksi, mutta huudahdan silti: Rakastin lukea tätä!

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen

 

Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen
WSOY 2022
Girl, Woman, Other 2019
Suomentanut Kaijamari Sivill
Kansi Karan Singh
528 sivua
Brittiläinen romaani

Toukokuussa kirjaystävät pääsivät nauttimaan Helsinki Litistä: keskusteluista, tunnelmasta, kirjoista. Yksi viikonlopun tähdistä (kyllä, niin voi sanoa) oli brittiläinen Bernardine Evaristo, jonka keskustelua Koko Hubaran kanssa olisin voinut kuunnella vaikka kuinka pitkään.

Evariston romaani Tyttö, nainen, toinen oli lukulistallani jo ennen Helsinki Litiä, mutta vasta tapahtuman jälkeen aloin lukea kirjaa. Tyttö, nainen toinen antaa äänen ihmisille, jotka kyllä ehkä huomataan mutta jotka usein sivuutetaan, ohitetaan, väistetään (mutta on romaanissa myös hyvinkin näkyviä ja menestyneitä henkilöitä): mustille naisille, lesboille, ei-binäärisille, äideille ja tyttärille, eri ikäisille, korkeakoulutetuille ja kouluttamattomille, juuriaan etsiville ja ne osin tunteville.

Evariston teoksessa ei ole pisteitä eikä isoja alkukirjaimia, mutta teksti on niin sujuvaa etten aluksi edes pannut merkille tätä tyylikeinoa. Rakenteeltaan kyse on moniäänisestä mosaiikkiromaanista: aluksi kuvittelinkin lukevani kertomuskokoelmaa, mutta rakenne avautui kyllä pian.

Teosta voi pitää aikalaisromaanina niin rakenteensa, kielensä kuin tematiikkansa vuoksi ja toivon, että siitä tulee myös tulevaisuuden klassikko samaan tapaan kuin vaikkapa Margaret Atwoodin tai Toni Morrisonin monista teoksista. No, eipä sen suhteen tarvinne olla edes kummoinen ennustaja, niin hieno Evariston runsaudensarvi on.

Se on tiedostavaa ja fiksusti viihdyttävää, herättelevää ja tunteisiin juuri sopivalla tavalla menevää luettavaa, jonka jokaisen henkilöhahmon (Amma, Yazz, Dominique, Carole, Bummi, LaTisha, Shirley, Winsome, Penelope, Megan/Morgan, Hattie ja Grace) rinnalla elää juuri sillä tavalla kuin upeaa romaania lukiessa vain voi tehdä.

Paluuharjoituksia

 

Miten nopeasti aika kulkeekaan: aamut, illat, päivät, kuukaudet, vuodenajat... Lumiomena-blogin suhteen ei vielä sentään kokonainen vuosi. Syystä tai toisesta bloggausintoni hiipui viime vuonna, keskitin lukupäiväkirjani Instagramiin (tervetuloa seuraamaan Lumiomena-tiliä, joka edelleen päivittynee blogia nopeammin). Nyt harjoittelen paluuta myös blogin äärelle.

Harjoittelen enkä osaa sanoa, milloin bloggaaminen muuttuu jälleen rutiiniksi tai käytännöksi – tai muuttuuko koskaan. Jottei bloggaaminen vuonna 2022 jää osaltani ainutkertaiseksi, kopioin muutamia Instaan postaamiani kuvia ja tekstejä tänne blogin puolelle. Ehkä syvennän joitakin tekstejä, ehkä annan niiden olla sellaisenaan: runsassanainenhan olen ollut kirjagramissakin. Tuoreet lukukokemukseni yritän (!) tästä alkaen postata molempiin kanaviin.

Joten opettelen paluuta: lukuvinkkejä ja haaveilua. Ja tiedän, miten olen tätä kaikkea kaivannut.

P.S. Paluuharjoittelussa kuvia Italian-matkaltani heinäkuun alusta: kirjakauppoja Bolognassa ja Riva del Gardassa, holvikaarikäytäviä, auringon hehkua seinissä ja heleyttä järven sinessä.

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

 

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

WSOY 1970

Sent i november

Suomentanut Kaarina Helakisa

Suomenruotsalainen romaani

Päivät ne vaan menevät menojaan, sataa, lämpöinen suuri nuttu on hyvä pitkinä syysöinä. Aamut ja illat ovat puolihämäriä, keskipäivällä aurinko saattaa näyttäytyä hetken aikaa. Marraskuu Muumilaaksossa.

Tove Janssonin "Muumilaakson marraskuu" (suom. Kaarina Helakisa) on viimeinen romaanimuotoinen muumikirja. Erilaiset otukset, mm. Vilijonkka, homssu Tuhto, Hemuli, Nuuskamuikkunen ja Mymmeli saapuvat muumitalolle. Muumiperhe on lähtenyt, vastassa on näennäinen tyhjyys, marraskuinen autius.

Muumiromaanien lukeminen rytmitti aikoinaan ylioppilaskirjoituksiin lukemistani: kertasin kielioppia, syvennyin psykologiaan, historiaan ja uskontoon, luin muumiromaaneja, jotka olin ostanut itselleni pokkariversioina. Jostain syystä en ostanut Muumilaakson marraskuuta, lainasin sen kirjastosta. Kaikki muut muumipokkarit ovat kulkeneet kanssani 1990-luvulta saakka, kokeneet muutot ja muut, tulleet luetuiksi uudelleen ja uudelleen (suosikkini on "Taikatalvi"). Muumilaakson marraskuun puute oli pieni aukko kirjahyllyssä mutta iso aukko mielessäni. Ja nyt vihdoin tuo aukko on paikattu, ja viimein luin tuon viimeisen muumiromaanin uudelleen – muutaman vuosikymmenen jälkeen.

Moni ystäväni on kertonut, miten Muumilaakson marraskuu on heille lohtukirja, joka auttaa vuoden pimeimpien hetkien yli. En ollenkaan ihmettele, sillä kirja on lohdullinen. Se on myös suloisella tavalla surumielinen, jotenkin nurkissa lymyävien kuviteltujen otusten läsnäoloa mukanaan kantava. Ja samalla valoisa, rauhoittava, tarpeellinen. Sellainen, jota moni sanoo sielukirjaksi.

Ehkä Muumilaakson marraskuu voisi olla minulle(kin) samanlainen vuodenaikakirja kuin mitä "Kesäkirja" on juhannuksen aikaan. Teos, johon palata uudelleen ja uudelleen. Kirja, joka asettuu syvälle sieluun.

Luin Muumilaakson marraskuun eilen, pyhäinpäivänä, miten hyvin päivä ja kirja sovittuivatkaan yhteen. Nyt koko viikonlopun olen ajatellut sitä, kuinka lyhtyjen syttyessä ikkunaruudusta heijastuvat lempeät kuvajaiset.

Itselleni marraskuu on ihana kuukausi: joulun aikaan johdattava, hieman salaperäinen, lempeä ja lohdullinen. Onko muita marraskuun ystäviä?

P. S. Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni täällä blogin puolella sitten huhtikuun.

Olen saanut viestejä, joissa bloggauksiani kaivataan, mitä lämmittää mieltäni: kiitos. ♥ En ole vielä varma, kuinka tiheästi ehdin ja jaksan blogiani päivittää. Katsotaan! Samalla vinkkaan, että kirjajuttujani on runsaasti Instagramissa (josta voisin toki siirtää samat kuvat ja tekstit blogiinkin). Tervetuloa seuraamaan! 

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme

 

Natalia Ginzburg: Kieli jota puhuimme
Aula & Co 2021
Lessico famigliare 1963
Suomentanut Elina Melander
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
254 sivua
Arvostelukappale
Italialainen romaani

Sodan jälkeisinä vuosina olimme harrastaneet itsekritiikkiä runsain mitoin. Analysoimme ja paloittelimme tekemiämme virheitä ääneen. Punoimme virheitä virheiden lomaan, ja itsekritiikki kietoutui ja sekoittui niihin niin kuin oopperassa musiikki sekoittuu sanoihin, hämärtää niiden merkityksen ja häivyttää ne omaan, kunniakkaaseen tahtiinsa.

Kukat ja lempeys. Kun selailee kirjagramista* kuvia Natalia Ginzburgin romaanista Kieli jota puhuimme, monessa kuvassa näkyy kukkia ja monessa tekstissä korostuu kirjasta huokuva lempeys. Niin tässäkin: on kukkia, romaanista päällimmäiseksi jää mieleen laaja perhe kaikkine keskusteluineen, toinen maailmansota jälkeisineen sekä – niin – lempeys.

Lempeys kaiken keskellä. Vivahteikas omaelämäkerrallinen romaani tekee lukijansa tutuksi torinolaisen perheen kanssa. Alussa eletään Mussolinin aikaa, lopussa sota on jo takana. Perheen isä on juutalainen ja äiti katolilainen. Elämä on usein meluisaa, ruokapöydässä keskustellaan (ja syödään) paljon. Taustalla väijyy aikakauden raskaus, piilottelu oman hengen ylläpitämiseksi, katoamisetkin. Toisaalta on sukupolvelta toiselle siirtyviä tapoja, akateemisuutta, poliittisia keskusteluja, kasvamista.

On kiinnostavaa, miten Ginzburg tuo oman perheensä tarinan lähelle ja samalla etäännyttää lukijansa. Hän korostaa, miten teos tulee lukea romaanina ja samalla kuitenkin kertoo kaikkien paikkojen, henkilöiden ja yksityiskohtien olevan täysin todellisia. Tämä lähtökohta yhdessä sen kanssa, että joskus taannoin luin Ginzburgin pojan Carlo Ginzburgin Johtolankoja-teosta suurella innolla, sai minut kiinnostumaan tästä Italiassa Premio Stregalla vuonna 1963 palkitusta kirjasta. Lukiessani unohdin tämän toden ja kaunokirjallisuuden yhteensovittamisen ja luin, vain luin.

Tempaannuin siis romaanin vietäväksi. Ennen kaikkea kiinnyin perheeseen, mutta samalla olin hieman eksyksissä teoksen suuren henkilömäärän kanssa. Myös vuodet vierivät vinhaa vauhtia ja moni iso asia, kuten Ginzburgin ensimmäisen aviomiehen kohtalo fasistien käsissä, jää näennäisesti sivuosaan. Vaikka keskiössä on perhe ja se kaikki, mitä se toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen, on perheen tapa olla ja erityisesti tapa puhua romaanin kannalta merkittävää: miten sanaillaan, mistä puhutaan ja mistä vaietaan, miten puheenparret kuvastavat ikää – miten kaikki sanottu muovaa perhettä ja kuinka perhe ikään kuin omistaa sanat. Miten herkullista, samalla kertaa pelkistettyä ja eläväistä. Uskoisin, että monet Ferranten Napoli-sarjan ystävät pitäisivät myös Ginzburgista.

Kieli jota puhuimme on surumielinen ja lämmin perheromaani, jossa keskeistä ovat toisen maailmansodan aika ja kieli: puhe, sanat, merkitykset. Elina Melanderin suomennos on laatutyötä.

*Kirjagramiin viittasin, sillä postasin tästä romaanista Lumiomenan Instagramiin jo aiemmin. Aina toisinaan muistan vinkatakin: kirjajuttujani on nykyisin enemmän ja nopeammin Instassa, saa seurata (klik).