Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Kustantaja: Tammi 2012
Kansi: Emmi Kyytsönen
Kotimainen romaani (Suomi, Yhdysvallat)
Sivuja: 282

Hengähdin hämmästyneenä. Ehkä muistelin jotakin kauan sitten näkemääni elokuvaa. Kaikki oli vaikuttanut niin tutulta. Lähdin ajatuksissani vaeltamaan uneni talossa, samettiverhojen pimentämästä hallista ylös portaita. Tunsin tuon suuren talon, sen jokaisen huoneen. Vastaan tuli tutun näköisiä ihmisiä, palvelijoita univormuissaan. Hymyilin heille. Kuljin kohti käytävän päässä olevaa suurta peiliä, jossa oli kullatut, koristeelliset kehykset.
Mutta ei, en halunnut nähdä enempää, en tahtonut katsoa peiliin.

Suomalainen Klarissa muuttaa miehensä ja kahden lapsensa kanssa Bostoniin. Klarissa on tarkoitus viettää sapattivuotta, kirjoittaa ja olla kotiäitinä lastensa Juuditin ja Topiaksen kanssa sillä aikaa, kun hänen aviopuolisonsa Mikael luo uraa. Hän ei ole koskaan aiemmin käynyt Bostonissa, mutta kaikki tuntuu ihmeellisen tutulta - ennen kaikkea unet. Jo lapsena Klarissa oli nähnyt painajaisia naisesta, joka etsii kadonnutta lastaan. Bostonissa uni palaa ja sitä myötä unien määrä: kuka on unien Corinne? Miksi Klarissa näkee unia hänestä? Miksi ne tuntuvat niin todellisilta?

Karoliina Timosen esikoisromaani Aika mennyt palaa (2012) on kustantajan esittelyn mukaan todellisuuden rajoja venyttävä, omaperäinen ja kiehtova lukuromaani. Esikoiskirjailija Timonen on monille tuttu Kirjava kammari -blogista. Minulle hän on paitsi esikoiskirjailija ja blogikollega, myös hyvä ystävä: Karoliina.

Sen vuoksi tämä tekstini ei ole blogiarvio, vaan eräänlainen esittely Karoliinan  kirjasta sekä pohdintaani siitä, miltä tuntuu lukea ystävänsä kirjaa; ja miltä tuntuu lukea Aika mennyt palaata toiseen kertaan. En aio ruotia kirjaa edes "hampurilaismetodilla", vaan kirjoittaa siitä toivon mukaan mahdollismman kauniisti. Karoliinan luvalla kerron, että minulla oli ilo lukea eräs käsikirjoitusvaiheen teksti noin vuosi sitten. Pääsin siis lukemaan jotain tuttua ja silti uutta.

Ostin kirjan tasan viikko sitten aurinkoisena syyskesäisenä lauantaina. Lähdin Helsinkiin yhdessä kuusivuotiaan tyttäreni kanssa, sillä meillä molemmilla oli tärkeää ostettavaa: lapseni sai elämänsä ensimmäiset balettitossut, minä taas pääsin vihdoin näkemään ystäväni kirjan valmiina. Kaunis, aamusta kuulas ja päivästä lämmin sää tuntui sopivan siihen pieneen juhlallisuuteen, jonka vallitessa molemmat ostokset suoritimme. Aika mennyt palaa löytyi kirjakaupasta nopean etsinnän jälkeen ja hauskana sivujuonteena kerron, että tyttäreni oli tunnistavinaan kirjan kannesta Karoliinan. No, kirjailijan kuva löytyy kannen sisäliepeestä, vaikka toki kannen vaalea nainen Karoliinaa hieman muistuttaakin; kannen nainen on Klarissa. Vai onko hän sittenkin Corinne?

Kun sitten viikolla aloin lukea kirjaa, minua ihan jännitti: millainen siitä sitten tuli? Ovatko Klarissa ja Corinne sellaisia kuin muistin? Minkä verran valmis kirja on elänyt käsikirjoitusvaiheesta? Luenko enemmän Karoliinaa, tuttua henkilöä, vai osaanko uppoutua tarinaan? Miten minulle käy ystäväni kirjan lukijana? No, hyvin kävi.

Heti alussa pikku-Juuditin kysyessä Klarissa-äitinsä unista minuun asettui hyvä tuttuuden tunne enkä tarkoita tuttuutta käsikirjoitusvaiheen lukukokemuksen kanssa, vaan varmuutta siitä, että kirjan henkilöhahmot jaksavat kyllä kantaa heille kirjoitetun tarinan. Samalla tavalla hyvin kävi romaanin juonen kanssa, sitä oli ilo lukea: unet, arvoitus, äidit ja tyttäret, eri aikakaudet, huoli, rakkaus ja unimaailma, Bostonin-kodin arki sekä sen rinnalla Corinnen tarina, sovittuivat miellyttävästi ja sopivan jännitteisesti yhteen. Käsikirjoitus oli kokenut muutoksia, kuten kirjan toimitusvaiheessa poikkeuksetta tapahtuu, mutta kirja vei minut mukanaan siinä määrin, etten enää tarkkaan muistanut ensimmäisen lukukokemukseni yksityiskohtia. Karoliinan romaani tuli kohdalleni selvästi oikeaan aikaan, koska se tuntui vastaavan tarinankaipuuseeni.

Sen verran ystäväni kirjaa blogiarvioin, että voin sanoa tekstin olevan sujuvaa. Tarina tempaisee mukaansa, sen arvoituksellisuus kiehtoo ja bostonilainen miljöö tuntuu elävältä. Kirjan loppu sai minut aidosti liikuttumaan, ja (kuten olen usein sanonut) minähän en tavallisesti lukiessani kyynelehdi. Aika mennyt palaa on vahva ja arvoituksellinen lukuromaani, jota mielihyvin suosittelen kaikille tarinavetoisten romaanien ystäville.

Lämpimät onnittelut ja lukijakiitokset hienosta esikoisromaanistasi, Karoliina!

Edit. 7.9.2012 Eilen kirjasta ilmestyi kaksi blogiarviota: Leenan ja Anni M:n.

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa

Vera Vala: Kuolema sypressin varjossa
Kustantaja: Gummerus 2012
Kannen kuvat: Isotckphoto
Kotimainen romaani, dekkari
Sivuja: 359

Aamu oli kirkas, usvasta ei ollut jälkeäkään. Jalat iskivät maahan vihaisesti. Arianna tunsi juoksevansa pakoon. Juoksiko hän pakoon pelkojaan, askel askeleelta, kerta toisensa jälkeen? Ainakin hän todisti itselleen, ettei kukaan saanut säikyteltyä häntä.

Realen perheen amerikkalainen miniä on kirkkomaassa. Äitinsä puolelta suomalaiset juuret omaava italialainen yksityisetsiä Arianna de Bellis elää ulkoisesti mukavaa elämää Roomassa. Arianna on leski ja käyttää vapaa-aikansa sukeltamiseen ja juoksulenkkeilyyn, milloin tutkimuksiltaan ehtii; nyt Ariannan tie vie Tolfan pikkukylään, jossa kaunis amerikkalaistaustainen Lily Montgomery löytyy surmattuna. Eläessään Realen hotellisuvun miniällä oli ollut varsin paljon vihamiehiä, koska Lily oli leimattu viettelijättäreksi eikä häntä ihailevista miehistä tuntunut olevan puutetta. Tutkiessaan Lilyn murhaa Arianna huomaa päätyneensä oikean salaisuuksien ja kostonhimon pesään - eikä hän ole turvassa itsekään.

Kuolema sypressin varjossa (2012) on nimimerkillä Vera Vala kirjoittavan italiansuomalaisen kirjailijan esikoisdekkari. Teosta markkinoidaan aistikkaana ja sen kerrotaan tuovan Italian iholle. Tiedän toistavani monia blogistikollegoja, kun kerron kiinnostuneeni Valan romaanista osin siksi, että olen lukenut hänen viehättävää blogiaan. Kesäisen dekkaripuolikuuni myötä löysin myös uuden kipinän lukea jännityskirjallisuutta, ja kotoisaksi dekkariksi mainittu Kuolema sypressin varjossa tuntui iskostuvan hyvin omaan lukijanpirtaani. Totta kai myös Saapasmaa kaiken keskiössä kiinnosti minuakin; itse asiassa olen jo jonkun aikaa kaivannut "minun Italiaani".

Kotona Arianna valmisti illalliseksi tonnikala-tomaattikastikkeella täytettyjä kesäkurpitsoita. Syötyään hän avasi olohuoneen ranskalaiset ikkunat ja istuutui takorautaiselle tuolille ikkunan eteen. Hän otti siemauksen punaviiniä, antoi Barolon hehkun lämmittää kurkunpäätä ja pani lasin maahan. Aurinko laski horisontissa mereen. Ulkona alkoi hämärtyä. Illan tullen liikkeelle lähteneistä hyönteisistä hullaantuneet pääskyset tanssivat, niiden riemastuneet äänet pitivät seuraa Ariannallekin. Piazza Nuovalta kuului vaimeaa puheensorinaa. Kaukaa erottui koiran haukuntaa, toinen vastasi viestiin ulvonnalla.

Italiaa Kuolemasta sypressin varjosta löytyykin: on ikivanhoja kivirakennuksia, ruuhkaisia piazzoja ja Villa Borghesen puiston taivaaseen asti kurkottelevat männyt, miehet ovat klassisen komeita, poskisuudelmia vaihdetaan ja huolettoman tyylikäs pukeutumisetiketti on hallussa. Vastapainoksi Vala viittaa myös maan epäkohtiin: viranomaisia myöten itse kukin harrastaa maan tapana olevaa pokkurointia yläluokan edessä, romanialainen siivooja ei pääse helpolla yksityiselämässäänkään. Ariannan suomalaisuutta Vala ei hyödynnä niin paljon kuin voisi - tai niin paljon kuin suomalainen lukija toivoisi. Kotoisa perkele kuitenkin vilahtaa Ariannan puheessa. Ja jos monet muut henkilöhahmot jäävät hieman kliseisiksi, on Ariannasta ainesta mahdollisiin jatkokirjoihinkin: hän on varsin monitaitoinen ja fiksu nainen, jolla on oma vaikeuksien täyttämä menneisyyteensä. Arianna onkin varsin klassinen dekkarihahmo ja hyvä niin.

Arianna on klassinen dekkarihahmo ja Kuolema sypressin varjossa kuuluu perinteisten kuka-sen-teki -jännäreiden luokkaan. Se on tyypillinen kotoisa dekkari, cozy mystery. Englantilaiset puutarhat ja ruotsalainen saaristomaisema ovat vaihtuneet Lazion kuumiin päiviin, mutta tunnelmassa on jotain samaa. Kovin jännittävä Valan kirja ei ole, se nostata hiuksia pystyyn tai ahdista, mikä on mielestäni raikkaalla tavalla myönteistä kaikkien sarjamurhaajakirjojen ylitarjonnan keskellä. Toki Valan kirja on helppolukuinen, paikoin stereotyyppinen ja viihteellinen. Kuolema sypressin varjossa on siis kirja, jollaisia en tyypillisesti lukemistossani suosi. Mutta Vala kirjoittaa niin vaivattomasti ja iloisesti, että hänen tekstiään on ilo lukea ja pari edestakaista bussimatkaa kodin ja työpaikan välillä sujui nopeasti.

Erikseen ilmaista vielä mielihyväni siitä, kuinka kauniin kunnioittavasi Vala kirjoittaa bolognalaisesta Ragústa, ragú alla bolognesesta, tuosta tuhdista ja kauan kypsennettävästä kastikkeesta, jonka kalpea varjo kotimaisten ravintoloiden pasta bolognese on. Kiitos, melkein liikutuin päästyäni Ariannan keittiöön. Ja koska uskallan toivoa Arianna de Bellis -kirjoille jatkoa, toivon hänen jatkavan myös kokkailujaan.

Summa summarum: Kuolema sypressin varjossa on kuin pullollinen kepeää viiniä tai nopea juoksulenkki aamuaurinkoisessa maisemassa. Se ei ehkä jää mieleen unohtumattomana kokemuksena, mutta sen parissa viihtyy alusta loppun saakka. Kuolema sypressin varjossa täyttää viihdyttävän tehtävänsä kerrassaan mainiosti.

***½

Sypressin varjossa ovat vierailleet myös ainakin Leena Lumi, Kirsti Hietanen, Annika K sekä Kuutar.

Lukuteemaviikkoja: Huonot ja ihanat kirjat, Keltainen syyskuu.

Syyskesä ja alkusyksy ovat suosikkiaikaani vuodessa. Kaikki tuntuu jotenkin uudelta, niin sää kuin oma mielialakin on raikas, kesästä otettaan irrottava vuodenaika saa sadon kypsymään ja tuo mukanaan kasan kirjoja. Syksy on uutuuskirjojen aikaa, enkä tiedä parempaa yhdistelmää kuin kuulaan syyspäivän ilta, jolloin voi vetää villasukat jalkaan, ottaa kirja käteen, istahtaa sohvannurkkaan ja uppoutua johonkin ihmeelliseen maailmaan. Listasin omia uutuuskirjatärppejäni keväällä, nyt aion pohtia toisenlaista syyslukemista.

Nimittäin teemalukemista! Olen jo kauan suunnitellut Huonon, suoraan ja rumasti sanottuna paskan kirjan viikkoa blogiini. Viime viikolla istuin iltaa muutaman blogistikollegan kanssa ja sain kertakaikkisen mainioita - tai siis kammottavia - lukuvinkkejä sekä idean siitä, että tästä voisi tehdä vaikkapa haasteen. En nyt vielä mene haasteasiaan, vaikka siitäkin tässä postauksessani tulen kirjoittamaan. Sen sijaan linkitän Kirjakon huonoja kirjoja käsittelevän postauksen, joka itse asiassa ilmestyi tismalleen samana iltana, jolloin olin näitä kirjapahnanpohjimmaisia blogiseurassa miettinyt. Metkaa on tämä blogitelepatia! Huonon kirjan viikkoa suunnittelen jonnekin loka-marraskuun taitteeseen, jolloin alkaa olla pimeää ja kylmää, muttei vielä tietoakaan ensilumesta. En toki voi tietää, että tulenko lukemaan oikeasti huonoja kirjoja, sillä oletusarvoisesti kehno kirja voi yllättää iloisesti. Enkä myöskään aio lukea vain kirjallisuuskaanonissa kehnoksi määriteltyjä teoksia, vaan sellaisia, joiden uskon olevan itselleni huonoja. Se, mikä minulle on huonoa kirjallisuutta, voi olla toiselle parasta lukemista koko maailmassa. Koetan muistaa tämän.

Huonot kirjat vaativat vastapainokseen jotain ihanaa. Rakastan joulunalusaikaa ja aion joskus joulukuussa pitää Ihanan kirjan viikon. Luen silloin sellaisia kirjoja, joiden uskon tuovan minulle hyvää mieltä, ihanaa tunnetta, valoa ja iloa. Älkää säikähtäkö, en aio lukea imeliä rakkaustarinoita, koska en pidä sellaisista, mutta koetan etsiä kirjoja, joiden uskon sykähdyttävän minua hieman samaan tapaan kuin tämä japanilainen tai tämä suomalainen kirja.

Ensimmäinen teemaviikkoni saa olla Keltaisen kirjan viikko parhaaseen ruska-aikaan syyskuun puolivälin tienoilla. Viime viikolla lukemani John Irvingin Vapauttakaa karhut ja eilen uudelleenlukemani Italo Calvinon kirja (josta bloggaan varmaankin tällä viikolla) saivat minut katsomaan kotimme kirjahyllyä: meillä on useampi hyllyrivi Tammen Keltaisia kirjoja ja aion Keltaisen kirjan viikolla lukea vähintään neljä kirjaa tuosta laatukirjastosta.

Huonon kirjan viikon kohdalla mainitsin, että blogistiseurueessani meillä tuli puhetta huonon kirjan viikkoa koskevasta haasteesta. En nyt kuitenkaan tee tästä isoa tai virallista haastetta, mutta haastan kaikki halukkaat mukaan kirjalliseen teemaviikkoon. Valitse syksyn kalenteristasi yksi (tai useampi) viikko, jolloin luet temaattisesti: Pidä huonon, ihanan tai Keltaisen kirjan viikko. Tai lue yhden viikon aikana sarjakuvia, runoja, eläinkirjoja, dekkareita, kauhukirjoja, kotimaista realismia, dystopioita, tietokirjoja, satuja, kummakirjallisuutta, chicklitiä, japanilaisia, espanjalaisia, saksalaisia kirjoja tai vaikka vaikka elämäkertoja. Toivottavasti moni innostuu mukaan tällaiseen teemaviikkoon!

Palaan hetkeksi vielä huonoihin kirjoihin: otan mielelläni vastaan kehnoja lukuvinkkejä. Mitä kirjaa et suosittele kenellekään? Suosittele sitä nyt minulle!

P.S. Nenä kirjassa -blogissa on ensi viikolla E-kirja -viikko.

Timo Parvela & Jari Sinkkonen: Kouluun!

Timo Parvela ja Jari Sinkkonen: Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille.
Kustantaja: WSOY 2011
Kansi: Anna Makkonen
Kotimainen tietokirja, kasvatusopas
Sivuja: 207

Koulu on paikka, jonka me kaikki tunnemme. Tai ainakin luulemme tuntevamme sillä perusteella, että olemme itse olleet joskus koululaisia. Totta onkin, että tietyt peruselementit ovat vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen pysyneet muuttomattomina: koulussa on luokkahuoneita, rehtori, opettajia ja oppilaita. Ulospäin koulu saattaa näyttää hyvinkin samanlaiselta kuin meidän lapsuudessamme. Samat kumiperunat, kivat ja epäreilut maikat, yhteen- ja vähennyslaskut ja jopa se pelottava rehtorikin löytyy vielä monesta koulusta. Silti nykykoulussa ei juuri mikään ole niin kuin ennen.

Perheessäni on eletty nyt liki kaksi viikkoa ekaluokkalaisen kanssa. Esikoisen koulutie lähikouluun on onneksi lyhyt, luokkakoko on pääkaupunkiseutulaisittain pieni ja ekaluokkiakin aloitti koulussa vain kaksi. Vaikka lapseni meni "kyläläisteni" mukaan perinteiseen kouluun ja syyslukukausi on tuntunut alkaneen varsin hyvin, olen ekaluokkalaisen vanhempana ollut ihmeissäni monen uuden ja oudon asian äärellä. Koulun alku ei ole helppo asia lapselle, eikä se ole sitä meille vanhemmillekaan. Pikkulapsiaika on kokonaan ohi, koittaa jonkinlaisen itsenäistymisen aika, vaikka lapsi vielä pieni onkin.

Ei siis ihme, että tunsin suoranaista kiitollisuutta lastenkirjailija Timo Parvelan ja lastenpsykiatrian erikoislääkäri Jari Sinkkosen kirjan Kouluun! (2011) äärellä. Teoksessaan Parvela ja Sinkkonen vuorovedoin pohtivat muun muassa lapsen omatoimisuutta, oppilaan ja opettajan päivää, lapsen lahjakkuutta, kuvitelmia ja todellisuutta, hermostoa, sukupuolta, kiusatuksi joutumista tai kiusaajana oloa, KiVa koulu -ohjelmaa, itsetuntoa sekä kaikkea, mikä niin lapsen, vanhempien kuin osin opettajankin mieltä askarruttaa. Ennen kaikkea kirja on alaotsikkonsa mukaisesti suunnattu ekaluokkalaisen vanhemmille.

Kouluun! on monessa mielessä kirja paikallaan. Se on ensiksikin helposti lähestyttävä: sitä on nopea ja hauska lukea.  Parvela ja Sinkkonen ovat sekä hauskoja että sydämellisiä ja ennen kaikkea asiantuntevia kirjoittajia. Sinkkosta olen itse asiassa jo kauan arvostanut suuresti; Parvelan monipuolinen tuotanto ihastuttaa ainakin meillä niin lapsia kuin aikuisiakin. Sinkkonen kirjoittaa maalaisjärjellä, mutta koko ajan vakuuttavasti, rauhoitellenkin. Hän nojaa tekstinsä yhtä lailla lääketieteeseen ja psykologiaan kuin omiin kokemuksiinsa niin lastenpsykiatrina, opettajan lapsena kuin vanhempana. Parvela puolestaan kertoo elämästään opettajana, opettajan puolisona ja opettajien lapsena, mutta myös isänä. Kirjailijana hän saa aikaan elävää, hyvällä tavalla naurattavaakin tekstiä.

Tällaisesta ammattimaisuuden ja henkilökohtaisen vuorovaikutuksesta syntyy teos, joka antaa lukijalle terveitä ja tervetulleita oivalluksia: vaikka lapsi onkin vilkas, ei hänellä välttämättä ole ADHD:ta. Tai vaikkei meidän Jakke vielä luekaan viisisataasivuisia romaaneja sujuvasti, ei hätää, sillä oikeastaan koulutulokkaan tarvitsee osata lukea vain oma nimensä, ne omat tärkeät kirjaimet. Jokainen lapsi on erilainen, jokainen oppii ajallaan ja jokainen tarvitsee hellyyttä. Itse pidän erittäin tärkeänä myös sitä Sinkkosen ajatusta, ettei ekaluokkalaisen tarvitse harrastaa balettia, voimistelua, pianotunteja, kuvataidekerhoa ja jalkapalloa, vaan vähemmän on enemmän. Koulu- ja mahdolliset iltapäiväkerhopäivät väsyttävät ja vapaa leikki tai arkinen yhdessäolo kotona on parasta pienelle ekaluokkalaiselle. Toki vanhoja harrastuksia voi jatkaa, jos lapsi viihtyy niiden äärellä. Vanhemman ei tarvitse kehua kaikkea, muttei olla mikään Amy Chuan kaltainen tiikeriäitikään. Hyvä näin. Juuri näin.

Toki Kouluun! sisältää myös sellaisia ajatuksia, joiden suhteen moni voi olla eri mieltä. Esimerkiksi ajatukset tyttöjen ja poikien erilaisista oppimis- ja leikkirooleista voi saada jotkut hieman nikottelemaan. Sinkkonen nimittäin esittää, että tyttöjen ja poikien sosiaalistuminen ja oppiminen kulkevat eri tahtiin. Tämä vahvistaa yleistä käsitystä siitä, että sukupuoli ainakin osin määrää lapsen roolia koulumaailmassa. Vaikka vanhana kulttuurintutkijana tartuinkin tuohon kohtaan, osoittaa oman elämäni pieni otanta Sinkkosen ajatuksen todeksi: ekaluokkalainen tyttäreni haluaa leikkiä muutaman parhaan kaverinsa kanssa ja leikki jatkuu helposti, neuvottelu sujuu, kun taas pian viisi täyttävä poikani ei kaipaa niinkään parasta kaveria, vaan kavereita. Ketään ei kuitenkaan saa jättää yksin.

Kokonaisuudessan Kouluun! on lasta ja lapsen oikeuksia kunnioittava teos, joka ymmärtää erilaisia oppijoita, monenlaisia elämäntilanteita sekä kouluun liittyvää vatsanpohjaan perhosia tuovaa alkujännitystä. Sinkkosen ja Parvelan lämminhenkinen teksti ja käytännölliset ohjeet rauhoittavat ja auttavat luottamaan niin suomalaiseen koululaitokseen kuin siihen, että oman lapsen juuri alkanut koulutie on melko turvallinen kulkea.

Ekaluokkalainen on viaton ja lapsellinen, ja niin on hyvä. Hymyillessä näkyy "kouluportti", yläleuasta puuttuvien hampaiden muodostama aukko. Hellyttävä pakkaus kaiken kaikkiaan.

Totta! Suosittelen Parvelan ja Sinkkosen fiksua, ajatteluttavaa ja kansantajuista kirjaa ihan jokaiselle pikkukoululaisen vanhemmalle.

****

Kouluun! -teosta ovat blogeissaan pohtineet myös Maria ja Valkoinen kirahvi.

Post it -tunnustus

Ihanat Anna Elina, Elma Ilona ja Leena Lumi muistivat minua Post it -tunnustuksella. Kiitos! Tunnustus onkin omiaan piristämään maanantaita ja uuden työviikon alkua.

Tunnutuksen mukana tulivat seuraavat ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.


- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.

- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.

- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Koska seuraan kymmeniä blogeja, on minun mahdoton nimetä muutamaa lempiblogiani. Seuraavaa viittä kirjablogia olen lukenut kauan ja niiden jokaisen parissa viihdyn paremmin kuin hyvin. Olen saanut kaikilta hyviä kirjavinkkejä, lukuinnostusta, mainioita kirjakeskusteluja sekä valtavasti hyvää mieltä. Jaan tunnustuksen seuraaville ihanille blogeille:

Järjellä ja tunteella
Kirjainten virrassa
Kirjava kammari
Luetut, lukemattomat
P.S. Rakastan kirjoja

Mainiota maanantaita kaikille! Palaan myöhemmin tänään yhden itselleni ajankohtaisen tietokirjan merkeissä.

John Irving: Vapauttakaa karhut

John Irving: Vapauttakaa karhut
Kustantaja: Tammi 2012, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Setting Free the Bears 1968
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu: Timo Mänttäri
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 405

Jotkut niistä eivät kenties edes suostu lähtemään.
Se on yksi syy, miksi olen aina epäillyt Nooan siistiä keinoa marssittaa kaikki eläimet parittain laskusiltaa myöten arkkiin,
Uskoa tämä koettelee. Tuskin on mieltä keskustella kaaoksen mahdollisuudesta, koska kyse on joukon mielentilasta. Me joko saamme ne mukaan tai sitten emme.
Eikä rajaa voi vetää mihinkään. Ei tällä kertaa.

Wienin yliopiston opiskelijat Siegfried Javotnik, Siggy, ja Hannes Graaf, tuttavallisemmin Graaf, tutustuvat sattumalta ja lähtevät yhdessä matkalle vailla päämäärää. Matkaa he tekevät moottoripyörällään ajaen halki keväisen Itävallan. Ennen kuin reissu ehtii kunnolla alkaa, poikkevat nuorukaiset Hietzingin eläintarhassa. Käynti alkaa kaivertaa miesten mieltä, sillä kaltereiden takana asuvat eläimet alkavat säälittää heitä ja ainoana vaihtoehtona tuntuu olevan eläinten vapauttaminen.

Vapauttakaa karhut (1968) on yhden kaikkien aikojen suurimman kirjailijasuosikkini John Irvingin esikoisteos. Olen lukenut nyt kaikki suomennetut irvingit, ja hyvästä syystä; Irving on minulle monessa mielessä merkittävä kirjailija. Näin Kaikki isäni hotellit elokuvana lukion tokaluokkalaisena 1990-luvun alussa. Elokuva innosti minut lukemaan kirjan heti saman tien ja rakastuin siihen. Kaikki isäni hotellit oli samalla ensikosketukseni suuresti ihailemaani Keltaiseen kirjastoon. Luin pian kaikki muutkin Irvingin kirjat ja kun Sirkuksen poika ilmestyi 1994, olin parissa vuodessa lukenut kaikki siihen saakka suomennetut irvingit ja käyttänyt suosikkikirjailijani teoksia silloisissa opinnoissanikin. Kun aikanaan valmistuin, kokosivat humanistikaverini kolehdin ja ostivat minulle Lesken vuoden verran valmistujaislahjaksi. Pidin siitäkin kirjasta. Tosi(kirja)rakkauteen mahtuu aina ryppyjä ja vuonna 2001 ilmestynyt Neljäs käsi oli kammottava pettymys, pidän kirjaa edelleen aidosti huonona. Myös välityöt, novellikokoelma Tuulesta temmattu tyttöystävä ja Elokuvaurani ovat sellaisia pikkumukavia kirjoja. Onneksi 2000-luvun muut teokset vakuuttivat, joskaan eivät ole ihastuttaneet samalla tapaa kuin Irvingin "kultakauden", 1980-luvun, teokset Garpin maailma, Oman elämänsä sankari ja Ystäväni Owen Meany. Matkoillani Wienissä ja Amsterdamissa - sekä hotelli Tornin liepeillä kävellessäni - olen ainakin hetkellisesti kuvitellut liikkuvani kirjailijan jalanjäljillä. En kuitenkaan ole koskaan sattunut paikalle, kun kirjailija on vieraillut Suomessa. Sitä harmittelen.

Se omasta Irving-historiastani. Voitte varmastikin arvata, että kun sain Vapauttakaa karhut toissapäivänä käsiini, olin innoissani ja ehkä hieman peloissanikin. Millainen varsin epätasaisen, mutta koko ajan omaa tietään kulkevan, Irivingin varhaisteos olisi?

Hän oli perhealbumin hoitaja - munamies, postimies, historioitsija, selviytyjä. Ja lopulta hän oli vastuussa siitä että minä selviytyisin kunnes ymmärtäisin perintöni.

Vapauttakaa karhut on tuttu ja tuore. Irving-fanit löytävät siitä valtavasti kirjailijan muista teoksista tuttuja elementtejä. Siinä on tietenkin panohaaveita, naimista ja ehkä rakasteluakin, nuorten miesten henkilökohtaista odysseiaa, toinen toistaan erikoisempia kohtaamisia, juurettomuuden tunnetta ja hylkäämiskokemuksia, yritystä ymmärtää omaa menneisyyttään, moottoripyöriä, karhuja ja kertomuksia, kuten Siggyn päiväkirja ja sitä myötä hänen sukunsa tarina, kehyskertomuksen sisässä. Kirjassa on myös omenankukkia ja mehiläisiä - muutenkin kuin vertauskuvallisesti. Romaani on melko poliittinen; Siggyn ja Graafin vuorovetoisen kerronnan aikana Irving käsittelee itäisen ja keskisen Euroopan historiaa aina Itävallan natsismin vaikutuksista Jugoslavian poliittiseen tilanteeseen. Yliopistomaailma on jossain taustalla, paini puuttuu kokonaan, eikä kirjailijan amerikkalaisuutta helposti arvaisi, niin läpensä itävaltalainen Vapauttakaa karhut on.

Romaani on osin oman aikansa teos. Osin se on nuoren kirjailijanalun taidonnäyte: sanon taidonnäyte silläkin uhalla, etten ihastunut kirjaan. Vapauttakaa karhut on hapuileva, kerronnallisesti hyppelehtivä, liikaa dialogia sisältävä ja paikoin vaikeaselkoinen romaani. Vaikeaselkoisuudestaan huolimatta se on nopealukuinen. Se on koko ajan tavattoman omaperäinen, poliittinen ja jollain tapaa ihmeellistä nuoruudenintoa sisältävä teos. Se luo pohjan Irvingin uralle. Romaanin päätteeksi kirjoittamassaan Takaisin alkuun -tekstissä suomentaja Kristiina Rikman kertoo tunteneensa olonsa samanlaiseksi kuin arkeologi, joka pääsee tutustumaan tuoreeseen hautalöytöön. Rikman pitää teosta runollisena. Omassa mielessäni tuo runollisuus hieman katoaa romaanin rikkonaisen rakenteen ja dialogin alle, mutta totta, kirjassa on paljon kauneutta ja rumuutta, nuoren miehen haavemaailmaa. Irvingin lauseissa elävät rinnakkain lempeä ja makaaberi katsanta.

Loppukaneettina voisin sanoa, että Irving osaa rakentaa tarinan tälläkin kertaa, häntä voisi kutsua armoitetuksi jutuniskijäksi tai tarinankertojaksi; Vapauttakaa karhut näyttää, että hän oli sitä jo 25-vuotiaana. Toki turhankin lennokas eikä niin koskettava kuin vanhemmalla iällä, mutta romaanin julkaiseminen vihdoin suomeksi on kulttuuriteko.

Kirja on must kaikille Irving-faneille, mutta kenenkään ensimmäiseksi irvingiksi en kirjaa suosittele. En, vaikka romaanissa esiintyykin monia Irvingin tunnusmerkkejä. Nuorten miesten hieman puolivimmainen odysseia eläintarhaan ja ennen kaikkea heihin itseensä saa kuitenkin kunniapaikan hyllyssäni kaikkien muiden kirjailijan teosten joukossa. Romaanin loppulauseet saivat minut melkein itkemään.

***½ (kirjan hieno lopetus toi puoli pistettä lisää)

P.S. Vapauttakaa karhut melkein läpensä itävaltalainen kirja: sen päähenkilöt ja tapahtumat sijoittuvat kaikki Itävaltaan. Vaikka Irving itse on yhdysvaltalainen, nappaan tällä kirjalla Itävalta-pisteen Ikkunat auki Eurooppaan -haasteessa.

Yläkuva on kuusivuotiaani asettelema ja sommittelema. Kiitos hänelle. Karhut voivat vapautua myös lukemalla!

Siri Hustvedt: Lumous

Siri Hustvedt: Lumous
Kustantaja: Otava 2009 (pokkaripainos 2010)
Alkuteos: The Enchantment of Lily Dahl 1996
Suomentanut: Kristiina Rikman
Kannen suunnittelu: Katja Kaskeala
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 263

Kun laulu loppui, mies lähti ikkunasta sammuttamaan levysoitinta ja palasi sitten. Lily katsoi hänen tummia kasvojaan. He olisivat voineet huutaa toisilleen tai vilkuttaa, mutta eivät tehneet kumpaakaan. He vain katselivat toisinaan pitkältä tuntuvan tovin, vaikkei se ehkä pitkä ollutkaan. Lily kuuli auton äänen kadulta, tuuli kahisi puissa korttelin päässä ja sitten joku juoksi kujalla Stuart Hotelin takana. Hän katsoi ääneen suuntaan mutta ei nähnyt ketään, ja sitten askeleet pysähtyivät. Mabelkin oli lakannut kirjoittamasta. Lily loi viimeisen katseen Edward Shapiroon, nousi varpailleen pakottavissa kengissä ja sulki hitaasti verhot.

Minnesotan Websterissä tapahtuu harvoin mitään. Joskus joku pikkukaupungin poika tai vanhapoika rettelöi humalassa, ja joskus nuorten naisten löyhästä moraalista kerrotaan juttuja. Kaikki tuntevat paikkansa, oman roolinsa niin työpaikalla kuin taajaman yhteisöllisessä toiminnassakin. Ja jokainen on taustaltaan pohjoismainen. Ei siis ole mikään ihme, että 19-vuotias Marilyn Monroeta ihaileva kahvila-apulainen Lily Dahl lumoutuu kaupunkiin muuttaneesta kuvataiteilijasta Edward Shapirosta, komeasta newyorkilaisesta. Myös Lilyn iäkäs ja salaperäinen harrastelijateatteriystävä Mabel osaa kertoa Lilylle yhtä sun toista elämästä, kunhan ensin juodaan hieman teetä.

Lumous (1996) on Siri Hustvedtin varhaistuotantoa, hänen toinen romaaninsa. Kirjassa Hustvedt liikkuu muista teoksistaan tutuissa mielenmaisemissa: taiteessa, keskusteluissa sekä naisen ja miehen välisessä väreilyssä. Mutta Lumouksessa ovat vahvasti läsnä Keskilänsi sekä koko kaupunkia vuosikymmenet askarrattanut ei-niin-salainen arvoitus: asia, josta koko pikkukaupunki tietää enemmän kuin kertoo.

Mabel hymyili. "Ei varmaan ole niinkään kyse siitä mitä elämässä tapahtuu kuin siitä mitä siinä kuvittelee tapahtuvan, miten asioita värittää. Vähän sama kuin vaihdokasteema, kun sitä ajattelee."

Tiedän, että ole ajatuksissani yksin, kun kerron Lumouksen alkupuoliskon pitkästyttäneen minua hieman.Teos tosin alkaa jäntevästi; nuori Lily ihastuu salaperäiseen taiteilijaan ja tekee mielenkiintoisia löytöjä iäkkään naapurinsa Mabelin kotona. Pian Husvedt unohtuu jonnekin älyllis-unenomaiseen mielenmaisemaan, jota rytmittävät teatteriharjoitukset ja erilaiset vetovoimantäyteiset kohtaamiset. Loppupuolellaan romaani muuttuu yllättävänkin rivakasti etenväksi tarinaksi, josta en nyt paljasta sen enempää.

Husvedtin kerronta on tälläkin kertaa taidokasta, hiottua, ehkä aavistuksen asetelmallista. Kirjassa on paljon sisätilakuvauksia, jotka tuntuvat tunkkaisilta. Niiden vastapainoksi Dakotasta saapuneet tuulet puhaltavat taivaan pilvettömäksi, ja Lily nipistää poskiaan saadakseen niihin tervettä punaa - aivan kuin kaikissa kunnon tyttökirjoissa! Lumous ei kuitenkaan ole tyttökirja, vaikka sen päähenkilö on vasta aikuisuuden kynnyksellä. Romaanissa on paljon synkkyyttä, jopa trillerimäisyyttä, hieman intohimoista seksiä ja tilkka viiniä, jonkun verran taide- ja kirjallisuuskeskusteluja ja koko ajan aavistuksen ahdistava tunnelma. Husvedt sovittaa kaiken yhteen siten, että lopputuloksena on maalaismaisen sofistukoitunut romaani. Lumous on maalaismainen, koska Hustvedt tuntee keskilännen pohjoismaistaustaiset asukkaat, jotka antavat omien kyläoriginelliensä rellestää raitilla; sofistukoituneeksi sen riittää Hustvedtin hienostuneen kerronnan ohella tekemään kaupunkilainen juutalaistaustainen Edward, joka taiteilijana tuntee myös kirjallisuutta ja oopperaa. Lily on kaiken keskellä, jalat tukevasti multaisessa maassa, mutta pää pilvissä ja haaveilussa.

Lumous ei ole täydellinen romaani. Mutta Hustvedtin muiden teosten joukossa se on kaikkein kikkailemattomin, mistä pidin kovasti. Siinä on sopivasti liikkumattomuutta ja pohjoiseen keskilännen tunnelmaa sekä tapahtumia, järkyttävyyttäkin. Ennen kaikkea siinä on vahvaa veto- tai lumovoimaa. Amerikkalaista elegiaa lukuun ottamatta olen pitänyt kaikista lukemistani Hustvedtin teoksista, omalla lukuarvoasteikollani Lumous nousee melkein Kaikki mitä rakastin -romaanin rinnalle.

****

Jennin mielestä Lumous ei ole suuri elämys, mutta sujuva ja taitavasti kirjoitettu romaani kuitenkin. Karoliinakaan ei täysin ihastunut, vaikka näkee teoksessa paljon hyviä teemoja. Nannalle Lumous oli hailakka kokemus.

Katja Krekelä: Riepu ja Iso riipijä (Romisko)

Katja Krekelä: Romisko. Riepu ja Iso riipijä.
Kustantaja: Gummerus 2012
Kuvitus: Sanna Sipi
Kotimainen lastenromaani
Sivuja: 97

Taskulampun kalpea valo häilähteli pihapolulla, kun Riepu kipitti seinänviertä nurkan ympäri talon taakse. Kylmä sadevesi norui suoraan takinniskasta sisään.
"Noudatettava erityistä varovaisuutta", Riepu toisteli itsekseen.
Polttopuut oli pinottu suoraan räystään alle. Riepu kokosi syliinsä klapeja niin paljon kuin arveli pystyvänsä kantamaan.
Samassa hän kuuli kolauksen pihan perältä, Orpanan huvimajan luota.

Muistatteko Romiskon? Tuon kurpitsankeltaisen talon Konikummussa, jossa asuvat muun muassa Riepu, Orpana, Napasika ja Nokivaris. Nyt varjot vilistävät pitkin Romiskon seiniä, tuuli ulvoo ja ukkonen salamoi. Kaikkien aikojen syysmyrsky, Iso riipijä, on saavuttanut Konikummun. Tuuli tekee tuhojaan, saa huvimajankin irti sijoiltaan. Mutta tuhojaan tekee joku muukin. Pitkä musta varjo luo pelkoa ja entisen kauneuskuningattaren neiti Hulina Fokstrotin punaiset sukkahousut varastetaan! Riepukin kuulee oudon kolauksen Romiskon pihapiiristä.

Katja Krekelän Riepu ja Iso riipijä (2012) jatkaa vuosi sitten ilmestyneen Romiskon tarinaa. Lastenromaani liikkuu syysmyrskyisissä maisemissa hieman jännittävässä ilmapiirissä. Sanna Sipin kuvitus täydentää tarinaa tälläkin kertaa - ja taas ihastuttavasti:

Riepu ja iso riipijä on lastenkirja, jonka ilmestymistä odotin innokkaasti ja josta olisin halunnut pitää ihan hurjasti. Pidin kirjasta toki nytkin, Krekelä luo ihan omanlaisensa maailman ja hänen (osin melko) sukupuolettomat hahmot ovat rakastettavavia, juuri sopivan omaperäisiä ja touhukkaita, mutta silti kilttejä ja maailmaa koko olemuksellaan - ja onneksi epäimelästi - parantavia.

Romaanin puitteet ovat erinomaisessa kunnossa: vanha, natiseva kurpitsankeltainen talo, myskyisä vuorokausi, ukkosta ja tuulen ulvontaa sekä tietenkin pahamainen sukkahousuvaras. Riepu ja Iso riipijä sopii erinomaisesti loppukesän kirjaksi, ja vielä paremmin se toimii varmasti syyshämärällä, jolloin tuuli oikeastikin ulvoo nurkissa ja takkatuli rätisee iloisenkodikkaasti. Harmillisesti tunnelmallisesta alkuasettelusta huolimatta Rievun ja Ison riipijän jännitteet eivät täysin kanna. Krekelän teos lupaa enemmän kuin antaa; moni seikkailua orastava juonellinen aihio saa selityksensä turhankin pian ja moni salaisuus selviää jo kirjan puolivälissä. Kirjan alku ja loppu ovat kokonaisuutta paremmat - se, mitä välissä tapahtuu jää vähemmän merkitykselliseksi. Tästä syystä en syttynyt kirjalle täysin, en pitänyt siitä hurjasti, ja kuusivuotiaani tuntui olevan samaa mieltä. Me molemmat kyllä pidimme kirjasta, luin sitä lapselleni ääneen monta lukua kerrallaan ja välillä lapsi luki kirjaa minulle. Minä viehätyin kirjan tunnelmasta, lapsi odotti jännitystä ja ihastui selvästi monipuoliseen henkilögalleriaan.

Edellä nostamieni seikkojen vuoksi onkin suuri onni, että Krekelä kirjoittaa hyvin. Krekelän sujuva teksti ja hänen luomansa tunnelma kannattelevat kirjaa silloin, kun tarina ei aivan vie. Hullunhauskat hahmot, kuten Papattaja-niminen mekaaninen pajukaija, sukkahousurosvon uhriksi joutuva neiti Hulina Fokstrotti sekä tietenkin reippaat ja silti raasut Riepu ja Orpana ilahduttavat läsnäolollaan, (litistyneet) hapankurkkuvoileivät ja keltaisten lehtien pyörre säestävät syksyisen raikasta seikkailua.

Vaikkei kirjan jännitys kanna, on Konikummussa kuitenkin omaa taikaansa eikä näin laadukkaita pikkukoululaisille sopivia lastenromaaneja julkaista yhtään liikaa. Kurpitsankeltaisen talon asukkaissa riittää ammennettavaa varmasti mahdollisiin tuleviinkin romaaneihin.

***½
Kuusivuotiaan kommentit: *** No, mää annan kaks tähtee. Tai kolme. Joo kolme. Kun se oli aika jännä, muttei sit kuitenkaan niin jännä. Miksi se Orpana ja Napasika unohdettiin? Miksi ne ei olleet paljon yhtään mukana?

Krekelän sympaattisen kirjan on lukenut myös Sinisen linnan kirjaston Maria, jonka kanssa olin sattumalta valinnut saman kuvan.

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo

Juha Itkonen: Hetken hohtava valo
Kustantaja: Otava 2012
Kotimainen romaani
Sivuja: 511 (ennakkopainos)

Toistaiseksi on tylsä sana, mutta sen sanan takana on tulevaisuus. Onhan tämäkin jo tulevaisuutta. Tulevaisuus on tapahtumia, jotka hetki sitten kuvitteli mahdottomiksi. Kerran kuviteltu tulevaisuus muuttuu nykyisyydeksi ja nykyisyydestä versoo uusi tulevaisuus, miten siihen voisi olla uskomatta? Miten siitä junasta voisi jättäytyä?

Hitachin radiot ja Anton Tšehovin tuotanto, vanhat Marimekon lakanat ja Yhdysvaltain avaruusohjelma, Liisa ja Esko, Esa ja Marjaana, Kuopio, Hämeenlinna, Helsinki ja Floridan osavaltio. Ne kaikki nivoutuvat yhteen Juha Itkosen tuoreimmassa romaanissa Hetken hohtava valo (2012), joka pohtii tulevaisuuteen kurottavia unelmia, käsillä olevaa nykyisyyttä sekä menneisyyttä, josta kaikki kumpuaa.

Juha Itkonen on Joel Haahtelan ohella suurin kotimainen miespuolinen kirjailijasuosikkini. Olen ollut Itkosen lumoissa siitä saakka, kun luin Myöhempien aikojen pyhiä ja olen pitänyt hänen kaikista teoksistaan, jopa hieman välityönomaisesta Seitsemästätoista. Hetken hohtava valo on yksi niistä kirjoista, joita olen odottanut eniten koko kirjasyksyltä ja voitte arvata, kuinka onnellinen ja suorastaan jännittynyt olin saadessani kirjan käsiini. Miten kävi? Täyttikö kirja odotukseni?

Senkö takia keksin itselleni unelman? Toteutettavan unelman, tarkkarajaisen, sellaisen josta jäisi maailmaan näkyvä jälki - samanlaisen unelman kuin Eskolla oli ollut ja jonka keskellä hän nyt päivästä toiseen eli. Tietenkään en silloin omasta mielestäni ajatellut Eskoa, isän liike oli viimeinen asia jota halusin ajatella, mutta ehkä se oli mielessäni. Ja ehkä kyse tosiaan oli myös sinusta ja sinun kasvamisestasi.

Suurelta osin täytti. Suljin kirjan kannet tyytyväisenä, Itkonen on edelleen juuri niin taitava kirjoittaja kuin muistelin! Hän pukee kaiken niin hyvin sanoiksi, kauniiksi, mutta kitkeräksi kuvaukseksi. Hän rakentaa henkilöhahmonsa eläviksi, oikeksi ihmisiksi; voi miten voin nähdä reteän - hemmetti sentään! - Eskon, perhevalokuviin takertuvan Liisan tai lehtensä kanssa kamppailevan Esan mielessäni. Itkonen piirtää kaaren sukupolvesta toiseen niin hienosti, että lukija alkaa miltei elää Vuoren perheen elämää. Kaiken lisäksi Hetken hohtava valo yllättää - useammankin kerran.

Mutta, ja en voi välttää näitä muttiani, Hetken hohtava valo on liian pitkä. Vaikka se on selvästi romaani, joka ajan kanssa saattaa hyvinkin olla se, joka mainitaan Itkosen keskeisteoksena, on siinä toisteisuutta ja harhailua teemasta toiseen. Vaikka viihdyin kirjan parissa loistavasti, olisin kaivannut pientä editointia. Ehkä tosifaniuteen kuuluukin myös se, että löytää suosikkinsa kirjasta sellaista, jossa haluaakin nähdä etäännyttävyyttä: minulle kirja näyttäytyi aavistuksen pitkäveteisenä. Lisäksi jäin miettimään paria pikkuseikkaa: esimerkiksi romaanin alkupuolella Kuopiossa asuva Esko kiirehtii Helsingin bussiin. Minun on vaikea kuvitella, että Savon radan varren suurimmasta kaupungista olisi matkustettu pääkaupunkiin vaivalloisesti bussilla, koska junalla pääsi - ja pääsee edelleen - kaikkein nopeimmin ja helpoimmin. Toki linja-autollakin voi matkustaa enkä halua saivarrella, mutta tuo sinänsä pieni ja romaanin kokonaisuuden kannalta epärelevantti seikka jäi vaivaamaan mieltä.

Aavistuksen liian massiivisena ja paikoin puuduttavanakin Hetken hohtava valo nousee mielestäni Itkosen parhimmistoon. Se on laajuudestaan ja pienestä toisteisuudestaan huolimatta ehjä romaani. Se ei ole ehjä tarina, koska kirjalla ei ole alku tai loppua narratiivisessa mielessä. Romaanin ehjyys on siinä käsinkosketeltavassa todessa, jollaisena Itkonen Eskon, Liisan, Esan, Marjaanan ja kaikkien muidenkin henkilöidensä arkea kuvaa. Elämä on uskoa tulevaan, epävarmuutta, samanaikaista halua piehtaroida omissaan muistoissaan että paeta niitä; se on yhteiskunnallisten ja taloudellisten tekijöiden määräämiä kasvusuunnitelmia ja taantumaa, lastenrattaita ja vaahteranlehtiä - pitkässä ketjussa kaiken katoamattomuutta.

Itkonen on siis edelleen Itkonen, eräs suosikkikirjailijani. Vaikka hetkellisesti pitkästyin, en pettynyt, vaan ihastuin ja uskon kirjan olevan yksi oman (alkavan!) kirjasyksyni parhaita kotimaisia. Ihastuin etenkin kirjan loppuun. Romaanissaan Itkonen viittaa Anton Tšehovin ja Eugene O'Neillin teoksiin - ja aivan totta, Hetken hohtavassa valossa löytyy samanlaista impressionista kerrontaa, tarkkaa ja silti maalailevaa, keskiluokkaisen elämän arjen traagisuutta. Itkonen piirtää näkökulmia menneestä tulevaan ja nykyisestä entiseen. Hänen kirjoittamansa romaani on suuri ja arkinen sekä koko ajan juuri tässä hetkessä.

****

Hetken hohtavasta valosta ovat lumoutuneet Itkosen Suomen Lionel Shriveriksi mainitseva Minna ja Unni, joka ahmi kirjan. Helsingin Sanomien Noora Mattila löytää kirjasta pitkäpiimäisyyttä, muttta pitää Itkosen harhailua kuitenkin hallittuna. Minä olen tietenkin samaa mieltä kaikkien linkittämieni tahojen kanssa.

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta
Kustantaja: Avain 2010
Kansi: Jarkko Virtanen
Kotimainen romaani
Sivuja: 239

Haluan olla yksi tämän maan valkoisista maattomista, ihmisistä, jotka ovat olleet poissa niin kauan, että kukaan ei kaipaa heitä. He kaipaavat paikkoihin joita ei ole, pystyttävät suuret telttansa auringon paahtamiin luonnonpuistoihin, lentävät kirkashiekkaisillem vartioiduille rannoille sukeltamaan, ovat jatkuvasti lähdössä johonkin eivätkä koskaan palaa. Samalla haluan annoksen nostalgiaa. Vaikka se olisi vaarallista. Vaikka sen tunnustaminen nolottaa. Haluan siemailla nostalgiaa ennen kuin kuolen.

Nimeltä mainitsematon eteläisen Afrikan maa on kuuma, sen maaperä on värjäytynyt punaiseksi, sen ilma ei syleile, vaan se törmää vastaan kuumana muurina. Maassa tapahtuu paljon pahaa, mutta sieltä on myös kauniita, elämän onnellisimman ajan muistoja. Eri aikakausien muistot mielessään brittitaustainen, Suomessa vuosia asunut Paul palaa lapsuuteensa kotimaahan. Hän palaa maahan, koska on viettänyt siellä elämänsä merkittävimmät hetket niin hyvässä kuin pahassakin. Nyt hän haluaa vain liukua mahdollisimman kauas elämästä. Esther on maan kansalainen, nuori nainen, joka on menettänyt yhden elämänsä tärkeimmistä ihmisistä, ja on menettämässä toisenkin. Hän sinnittelee elämässä, koska ajattelee olevansa elämän velkaa pienelle lapselle, josta kukaan muu ei huolehdi.

Elina Hirvosen romaani Kauimpana kuolemasta (2010) pitää sisällään paljon. Se kertoo tarinan Afrikasta, toisen Suomesta. Se kuvailee ihmissuhteita, politiikkaa, lapsia ja vanhempia, menetyksiä, alkuja ja loppuja. Se on romaani kotimaasta ja kaukomaasta, kaaoksesta ja ihmismielestä.

"Mikä asia maailmassa on sinun mielestäsi kauimpana kuolemasta?"

Missä on alku? Onko sitä koskaan ollutkaan? Herra antoi ja herra otti. Mikä on jumalan rooli ihmiselossa - onko jumalaa, Jumalaa tai jumaluutta ylipäätään olemassa? Tai onko ihmiselon arvoista elämää? Hirvosen romaanissa pohditaan suuria kysymyksiä ja se saa lukijansa myös miettimään, jopa kyseenalaistamaan oman elämänsä linjauksia. Maailma on epäoikeudenmukainen paikka ja sen kaiken Hirvonen kirjoittaa auki niin väkevästi, että lukiessa ainakin minua alkoi ahdistaa.

Hirvosen romaani aiheuttama ahdistus on "hyvää" ahdistusta; sellaista, jonka kokee silloin, kun kirja tulee aivan liki, satuttaa ja koskettaa. Ja kukapa ei liikuttuisi tai kauhistuisi lukiessaan afrikkalaisen kaupungin kaltevilla kaduilla elävistä lapsista, jotka takapuoli verillä muuttuvat vain nälkää näkeviksi käyttöhyödykkeiksi niin valkoisille kuin oman maansakin sairaille aikuisille; tai lukiessaan Bessyn tarinaa setänsä lapsivaimona, kaukana omasta ruumistaan. Hirvosen teksti on kuitenkin paljon enemmän. Se ei ole kauhean todellisuuden tirkistelyä, vaan se on elämänuskonsa menettäneen miehen ja elämään pakon vuoksi uskovan naisen tarina, jota yhteiskunnallinen omatunto ravistelee. Ja on kaikkea varsin monitasoisesti lomittuen nykyhetkeen ja menneeseen, kadonneisiin ja unohdettuihin.

Kauimpana kuolemasta sisältää ahdistavuutensa vastapainona valtavan määrän kauneutta. Hirvonen kirjoittaa, kuinka ihmisen läpi kulkee sadetta enteilevä tuuli tai miltä lapsen sydämensyke tuntuu omaa kehoa vasten. Hän kuvaa rakastumista ja vanhemmuutta, romaani onkin osin romaani isästä ja pojasta, kertomus hyvin erilaisista äitisuhteista ja tarina parisuhteiden syntymisestä, päättymisestä ja välitilasta. Hirvonen pääsee syvälle Paulin ja Estherin mieleen, heidän menneisyyteensä ja nykyhetkeensä; lukija alkaa elää heidän elämäänsä, asua heidän ihossaan. Kaiken kuvailu on vahvaa, taidokasta. Mutta taidokkuuteen sisältyy myös pientä irrallisuutta: moni asia jää leijumaan suomalais-afrikkalaiseen ilmaan, kuumuuteen ja räntäsateeseen. Olisin kaivannut teokseen ripauksen enemmän jämäkkyyttä, jäntevyyttä hienon kerronnan kannattelemaan tarinaan. Silloin kirjasta tulisi tullut miltei täydellinen romaani omaan makuuni.

Luomastaan pienestä irrallisuuden tunteesta huolimatta - tai ehkä juuri sen ansiosta - Kauimpana kuolemasta koskettaa, ravistelee, surettaa ja jää varmasti mieleen pitkäksi aikaa. Että hän muistaisi saman ja Kauimpana kuolemasta molemmat ovat niin hienoja teoksia, että odotan innolla Hirvosen mahdollista seuraavaa romaania. Olen varma, että se tulee olemaan loistava. Hirvonen osaa loihtia sanoillaan toivon.

****

Kauimpana kuolemasta on ollut blogeissa erittäin laajasti esitelty kirja. Sen ovat lukeneet muun muassa Susa, Anni m, Valkoinen kirahvi, Mari A ja Joana.