Münchenissä perheen kanssa

Kesä on selvästi retkien aikaa, koska tässä kirjojen välissä tulee taas pieni reissujuttu. Ja siinä missä kesä on retkien aikaa, meillä on reissujen suhteen menossa Saksa-vuosi. Hiihtolomalla kävimme koko pienen perheemme voimin Berliinissä, nyt kesälomani aluksi suuntasimme iki-ihanaan Müncheniin, joka oli miehelleni ja minulle ennestään tuttu joulutunnelmaisena.

Koko perheen kanssa matkustaminen on tietenkin aina erilaista kuin kahden aikuisen kesken ja fiilistely on ehkä enemmänkin toiminnallista. Lentokentältä ostimme Münchenin City Tour Cardin, jolla saimme matkustaa joukkoliikenteessä useamman päivän ajan edullisesti, tosin Münchenissä lapset matkustavat muutenkin ilmaiseksi. Museot ja muut retkikohteemmekin valitsimme lasten makuun: Deutche Museumissa oli oma lasten valtakunta, jossa kai pelata ja leikkiä; Euroopan suurimpiin kuuluva lelukauppa Obletter sai suut hymyyn ja meidän onneksemme myös muut museot ja kaupungin ihmettely olivat lastemme mieleen. Parasta koko perheen mielestä oli yleinen fiilistely: kävely puistossa, junaretki Alpeille, jalkapallon katsominen televisiosta sekä tietenkin matkalukemisiin syventyminen, mistä lisää myöhemmin.

Saavuimme kaupunkiin viikonloppuna, joka oli polttavan helteinen. Kiipeäminen Alte Peteriin lisäsi kuumuuden tunnetta, mutta onneksi sitä pystyi viilentämään muun muassa suihkulähteellä ja Michaelin kirkossa. Rakastan kirkko- ja museotilojen rauhallista tunnelmaa ja viileyttä sekä sitä kaupunkilomaan kuuluvaan anonymiteettiä, jonka ansiosta voi olla yksin (oman perheen kanssa ;)) muiden keskellä.

Kuuman päivän jälkeen oli ihanaa kävellä Englischrer Gartenissa, joka on nimensä mukaisesti englantilaishenkinen puutarha, Hyde Parkiakin isompi levähdyspaikka. Kävelyä puiden siimeksessä, jäätelöä ja hattaraa, torvisoittokuntaa, retkeileviä kaupunkilaisia...

Maanantaina pakenimme hellettä ja ostimme Bayern-lipun: Lähdimme ihmettelemään Alppeja. Tarkoituksemme oli retkeillä Partnachklammin solaan, mutta ukkonen yllätti. Koska kuopus alkoi huutaa, että "minä en halua kuolla", päätimme jättää vaelluksen kesken ja palata kylään lounaalle. Garmisch-Partenkirchen olikin viehättävä ja luulen, että seuraavalla Etelä-Saksan-matkallamme majoitumme jonnekin pieneen alppikylään.

Sadetta piisasi sitten loppuloman. Onneksi pidämme museoista, joiden suhteen Münchenissä on hyvä tarjonta. Deutsche Museumin ihmeet, kaupunginmuseon hauska (nukke)teatterimaailma ja lelumuseon vanhanaikaisuus jaksoivat kiinnostaa:

Alter Südfriedhofilla sai kokea osin samaa rauhaa kuin museoissa, oli rauhallista ja vehmasta. Lapsetkin pitivät paikasta, heistä oli hauska katsella vanhoja hautakiviä ja bongata sammaleiden ja heinien keskellä kotiloita, jotka olivat ihan erilaisia kuin Suomessa, isoja ja raidallisia.

Ja mitäpä tälle heinäkuulle ajoitettu Saksan-reissu olisi ilman jalkapalloa? Emme ole perheeni kanssa mitenkään innokkaita penkkiurheilijoita, mutta Saksa-Brasilia-pelin katsoimme loppuun saakka. Jalkapallo näkyi katukuvassa: autot oli koristeltu Saksan lipuin, polkupyörät kukkasin, mutta toisinajattelijoitakin riitti:

Ei lie vaikea arvata, että loppuottelussa kannatamme Saksaa. Münchenistä on ikään kuin salakavalasti tullut yksi suosikkikaupungeistani. Se on suuri, mutta lämminhenkinen, samalla kertaa haikea ja hauska. Se on tunnelmaltaan yleiseurooppalainen ja sellainen, jossa on helppo olla. Lapsiperheille se on mutkaton ja alati kiinnostava.

David Nicholls: Varamies

David Nicholls: Varamies
Kustantaja: Otava 2014
Suomennos: Sauli Santikko
Alkuteos: The Understudy 2005
Sivuja: 367
Arvostelukappale
Brittiläinen romaani

Stephen C. McQueen piti kahta ansioluetteloa.
Kaikkien ihan oikeiden saavutustensa ohella hänellä oli rinnakkainen ansioluettelo. Se oli hänen elämänsä hyväonninen versio, jossa kaikissa melkein onnistumisissa, läheltä piti -tilanteissa ja uusissa mahdollisuuksissa olikin käynyt parhain päin. Tässä versiossa hän ei ollut kaatunut pyöräillessään koekuvauksiin eikä saanut harjoitusten ensimmäisellä viikolla vyöruusua.

Juuri alkanut kesälomako ja sen tuona laiskuusko syynä, mutta monisanainen nainen kokeilee semilyhyen kirjajutun kirjoittamista. Aidosti lyhyeen en taida kyetä, mutta pitemmittä puheitta:

Mitä? Näyttelijä Stephen McQueenilla, jonka nimikin osoittaa kohtalon julmuutta, ei mene hyvin: hän esittää ruumiita tai itäeurooppalaisten rakastamaa Osku Oravaa. Ex-vaimo elää loistokasta elämää ja pieni tytär on etäinen. Asuntokin on oikea murju. Lisäksi Stephen on tietenkin täydellisen komean ja lahjakkaan Josh Harperin varamies. Mutta mitä tapahtuu, kun ikuinen varamies kohtaa Joshin kauniin ja fiksun Nora-vaimon? Entä saako varamies astua joskus näyttämölle?

Miksi? Englantilainen, käsikirjoittajanakin tunnettu David Nicholls on kirjoittanut mielestäni yhden hyvän ja yhden korkeintaan keskinkertaisen suomennetun romaanin. Täten en oikein tiennyt, mitä odottaa, kun pyysin arvostelukappaleen Varamiehestä, mutta lähtökohtaisesti kirja kiinnosti.

Lukukokemus? Luin kirjan melko nopeaan, muutaman töihin suuntautuvan bussimatkan aikana. Aluksi Varamies ei vakuuttanut: kauheaa kohkaamista, johon kuuluu sekoilua teatterimaailmassa, päihteitä ja hieman teennäisenhauskaa dialogia: Voi helvetti sentään, moi kaikille, sorisorisori --. Sitten tapahtuu jotain ja kirja alkaakin paitsi vetää, myös vakuuttaa ja lopulta koskettaakin. Suosikkikaupunkiani Lontoota, etenkin teatterikeskittymää Leicester Squaren ympäristössä, kuvataan onnistuneesti. Nicholls on pakostakin taitava, sillä hän saa kuin saakin lukijan puolelleen - ärsyttävän luuserinsa Stephenin puolelle. Tästä huolimatta Varamies ei lukukokemuksena yllä kuin keskiverroksi, mutta ei sen niin väliäkään. Se tarjoaa paikoin kiusallista, mutta enimmäkseen hauskaa, sujuvaa ja ennen kaikkea nokkelaa ajanvietettä.

Summa summarum: Kohkaaminen ja dialogin ajoittainen pakkohauskuus antavat miinusta, mutta plussaa tulee toimivasta tarinasta ja sujuvasta kokonaisuudesta: Tästähän saisi oivallisen brittikomedian elokuvateattereihin!

--

P.S. Osaan minä sen oikeasti lyhyenkin: Brittiläisen David Nichollsin romaanissa Varamies b-luokan näyttelijä Stephen C. McQueen pääsee näyttämään kykynsä. Sujuvasti kirjoitettu, turhaa kohkaamista, nopeaa dialogia ja lontoolaisen teatterimaailman elämää kuvaava kirja on nokkela romanttinen komedia, joka toimisi myös elokuvana.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2012
Alkuteos: One Good Turn 2006
Suomennos: Kaisa Kattelus
Kansi: Anders Carpelan
Sivuja: 389
Brittiläinen dekkari

Ei kuolema ollut sellianen. Kuolema tuli kun sitä vähiten odotti. Se oli riita kadulla, se oli hullu venäläistyttö joka avasi suunsa huutoon. Kaikkein vähäpätöisimmät asiat.

Edinburgh kuhisee väkeä, sillä on teatterifestivaalin aika. Esitykseen jonottava ihmisjoukko joutuu todistamaan raakaa välikohtausta: kaksi autoa törmää toisiinsa, jolloin toisesta autosta, Hondasta, syöksyy mies joka alkaa pahoinpidellä toisen auton kuskia baseballmailalla. Tapauksella on useita silminnäkijöitä, kuten Alex Blaken nimellä rikosromaaneja kirjoittava Martin Canning, kaksi pieniä rötöksiä tehtailevaa teini-ikäistä koulupoikaa, hienostorouva Gloria Hatter sekä tietenkin entinen poliisi ja etsivä Jackson Brodie. Pahoinpitely johdattaa heidät kaikki tavalla tai toisella rikosten ja väkivallan äärelle. Kaiken keskellä Glorian mies on sairaalassa sydänkohtauksen seurauksena; Archien äiti, poliisina työskentelevä Louise huolehtii pojastaan, muttei äidistään ja rauhalliseen elämään tottunut Martin koettaa kestää Richard Mott -nimistä koomikkoystäväänsä. Jackson puolestaan kipuilee suhteessaan näyttelijä-tyttöystäväänsä Juliaan. Sitten löytyy hukkunut nainen, myöhemmin eräästä asunnosta rajusti pahoinpidelty vainaja. Kuka on Honda-mies? Minne pahoinpitelyn uhri Paul Bradley on kadonnut? Kaiken lisäksi taustalla pyörii hämärää kiinteistökauppaa sekä itäeurooppalaistaustaisia naisia, jotka työskentelevät salaperäisessä Palveluksia -nimisessä yrityksessä.

Kate Atkinsonin kirjallisista dekkareista on kirjoitettu monessa kirjablogissa. Parhaiten mieleeni on jäänyt Marian kirjoitus, jossa hän suosittelee Jackson Brodie -kirjoja viihdyttävää, mutta älykästä luettavaa kaipaaville ja nostaa esille sen, miten rikoksia ratkotaan iltapäiväteen äärellä ilman, että yhteiskunnallisuus ja ironia unohtuvat. Arvelin, että Atkinsonkin dekkarit voisivat olla makuuni, mutta vasta itselleni liki täydellinen romaani Elämä elämältä sai kiinnostumaan kirjailijan jännäreistäkin. Hyvä niin, viihdyin mainiosti hieman alakuloisessa Edinburghissa.

Kaikkein vähäpätöisin asia on mielenkiintoista luettavaa. Se on samalla kertaa jännittävä dekkari, brittiläisyyden kliseille ilkikurisesti naureskeleva romaani sekä ihmissuhteita tarkkanäköisesti ja koskettavastikin kuvaileva kaunokirja. Sen kerronta junnaa välillä paikoillaan ja sitten pian kuitenkin vetää niin, että sivut kääntyvät kuin itsestään. Se on liikaakin juonenpätkiä tarjoileva sillisalaatti, mutta dekkarilliselta kaareltaan liki täydellistä luettavaa.

Jännittävää Atkinsonin romaanissa on tietenkin murhaajan selvittäminen sekä se, miten Atkinson juonensa punoo: Klassisen dekkarin perussääntöjen mukaisesti Kaikkein vähäpätöisin asia on niin taitavasti kiedottu paketti, että langanpätkiä saa yhdistellä aika monella tavalla ja siltikin loppuratkaisu osaa yllättää. Hauskaa ja ilkikurista teoksessa ovat esimerkiksi kuvaukset brittikliseistä: Martin kirjoittaa retro-utooppisesta Britanniasta ja kuvittelee itselleen vaimon ja Peter/David-nimisen pojan, joiden kanssa hän syö munahyydyketorttua; Gloria ruokkii kettuja ja Jackson huomaa, kuinka pohjoisen ihmisten yrmeys näkyy ruuassakin. Ihmisssuhteissa riittää purtavaa niin Glorian uhmakkuudessa miestänsä kohtaan kuin Louisen ajatuksissa teinin yksinhuoltajana. Ennen kaikkea ihmissuhteisiin liittyvää koskettavuutta on Jacksonin surussa, Stella Maris. Lukukokemusta häiritseviä pikkuseikkojakin bongasin, mutta kokonaisuutta ne eivät kuitenkaan häirinneet. Teemoja on turhankin paljon yhteen dekkariin: murhan, ihmissuhdenongelmien, britti-ironian ja menneiden muistelun ohella Atkinson käsittelee muun muassa itäeurooppalaisten naisten asemaa ja kiinteistökeinottelua.

Kaikki edellä kuvattu tekee Kaikkein vähäpätöisimmästä asiasta aavistuksen ristiriitaisen lukukokemuksen, mutta kolme seikkaa riittää vakuuttamaan minut siitä, että Jackson Brodieta kannattaa seurata: a) brittiläisyys, jota minun ei tarvinne enää edes selittää*, b) Atkinsonin tapa yhdistää laadukas lukuromaani ja christiemäinen, mutta nykyaikainen dekkari, ja c) Jacksonin hieman surumielinen eikä suinkaan nuhteeton hahmo, joka ratkoo rikoksia taitavasti, muttei ei jää brittietsivän prototyypiksi. Taisinkin löytää itselleni uuden dekkarisuosikin.

 * Blogiani tuntemattomille kerron sen verran, että pidän brittikirjoista ja -sarjoista, ostelen englantilaisia aikakauslehtiä, rakastan iltapäiväteetä ja Englanti on tietenkin suosikkimatkakohteeni.

Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski

Vivi-Ann Sjögren: Kissan kasvot ja Lassen kioski. Lapsuus- ja nuoruusvuodet 1938-1956
Kustantaja: Schiltds 2003/2005
Suomennos: Saara Villa
Sivuja: 401
Kotimainen muistelmakirja

Meidän talomme on peili. Keittiön takana on peilikuvakeittiö. Meidän kiertyvien vintinrappustemme takana on toiseen suuntaan kiertyvät rappuset, meidän kamarimme ja sen oikean peränurkan kakluunin takana kamari, jossa on kakluuni vasemmassa peränurkassa. [--]
Minä en ole koskaan päässyt selvyyteen siitä, kumpi talonpuolisko oli oikea ja kumpi oli peilissä.

Maalainen Espoo: sahanpurua, punaisia taloja, kansakoulu, arvoituksia, perunalättyjä ja silakkalaatikkoa, täisauna ja sota: kesäaika Ruotsissa, kasvamista ja lopulta vapaaoppilaspaikka hienossa Kauniaisissa. Näyttelijänä ja kirjailijana tunnetun Vivi-Ann Sjögrenin muistelmiin on suloista upota. Uuvuttavan tiiliskiven, hurmaavan suomenruotsalaisen ja ennen kaikkea toisinaan niin väsyttävän (vaikka sinänsä ihanan) työn lomassa Kissankasvot ja Lassen kioski on hyvää kirjallista hemmotteluhoitoa (termistä kiitos Liisalle!).

Teos hemmottelee, koska se toisaalta kuvailee tarkkaan elämää sodanaikaisessa ja -jälkeisessä Suomessa ja toisaalta sukeltaa yhtenäisen ja lämminhenkisen, sopivasti boheemin perheen elämään sen tyttären, myöhemmin Vivi-Annina tunnetun Kristinan näkökulmasta. Kokonaisuudessan kirja on ihana ja hurmaava ja suloinen ja kaiken ohella sopivan särmikäs. Sjögren osaa tarinoida ja havainnoi muisteluissaan elettyä tarkkanäköisesti. Toisinaan muisteluun riittävät pelkät listaukset, kuten kukkien nimien luettelu:

Aivan kuin runo! Toisinaan listaukset ovat pullollaan ruokaa, joskus taas kerrotaan enteitä tai arvuutellaan: Mikä se on mikä käy ja käy eikä koskaan pääse ovelle?

Kerronta on kuitenkin - ja tietenkin - luettelua vahvempaa ja suomenruotsalaisen työläisperheen elo herää henkiin. Elämä ei ole pelkästään hempeää, vaan sitä määrittävät tietenkin sota ja luokkatietoisuus: suurin häpeä on yrittää johonkin, minne ei kuulu. Jo lapsena Vivi-Ann miettii, millaista olisi olla talollisen tytär. Se olisi varmasti jotain, joka tuoksuu savukinkulta. Oppikouluikäisenä kirjoitetut päiväkirjat saavat synkempiä sävyjä: rakkaus on hankalaa. Vivi-Ann uskoutuu päiväkirjalleen ja kertoo ajattelevansa kuolemaa sekä huutaneensa niin kovaa kuin pystyi, mutta niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Aikuistumisen pohdinta saa miltei tovejanssonmaisia sävyjä, sillä aikuistuessa ihminen on varmaankin tukevammin maan pinnalla ja ihan mahdottoman käytännöllinen ja järkevä. Mutta olisiko se hauskaa?

Sjögrenin kirja on sivu- ja muistomäärältään kohtalaisen runsas, mutta sen tekstit ovat katkelmallisia. Silti kirjassa on jotain liikaa. Kirjan alkuosa Kissan kasvot on mielestäni päiväkirjamerkinnöistä koostuvaa toista osaa, Lassen kioskia, parempi, vaikka päiväkirjaosio onkin kehityskertomuksena syvempi. Kissan kasvoissa on enemmän elämää, ja pidän siitä. Lassen kioskissa puolestaan keskiössä ovat teinin kasvukivut, jotka voisivat uuvuttaa, jollei Sjögrenin kirjan kokonaisuus valloittaisi.

Hoksasin että Kissan kasvojen kaltainen kirjallisuus on minulle sitä parasta mahdollista itsehoitoa. Se on vähän kuin teoksen lopussa luetellut lohturuuat, hauki munakastikkeessa, lammaskaali tai paksu suklaakiisseli. Sen listaukset, sanonnat ja lämmin tunnelmat kuljettavat toiseen aikaan, joka vaikeuksiakin kuvatesssaan luo lämpöä ja kovasti arvostamaani arjen ihmettelyä. Tunnen pientä onnenhyrinää siitä, että Sjögrenin muistelmien jatko-osa Pikku rouva pikku talossa odottelee jo kirjahyllyssäni aikaa, jolloin kaipaan ihanaa (!) luettavaa.


P.S. Koetan piakkoin vastata kaikkiin blogiini tulleisiin kommentteihin. Kiitos niistä jokaisesta!

Perheen kanssa Tallinnassa

Tässä kirjabloggauksien lomassa kuljetan teidät hetkeksi Tallinnaan.

Tallinna on varmasti hyvinkin tuttu suurimmalle osalle blogini lukijoista. Omalle perheelleni sen sijaan ei. Olen toki itse käynyt Tallinnassa muutaman kerran (työreissuilla ja kerran oopperassa), mutta lapsilleni tämä oli ensimmäinen matka Suomenlahden yli. Matkasimme nyt hieman isommalla porukalla, sillä matkaseurana olivat perheeni lisäksi myös vanhempani sekä siskoni miehensä kanssa. Reissun aikana juhlimme isäni 70-vuotispäivää. Vietimme kaupungissa kaksi päivää ja yhden yön ja olikin helppoa ihailla vanhan kaupungin pastellista suloisuutta, nauttia kahvit niin kirjakaupan kahvilassa kuin Pierre-nimisessä chocolateriessakin, katsella merta ja tutustua hienoon Lennusadaman merimuseoon.

Mieleni halajaa taas kauemmaksi ja jotain matkustelua onkin jo tänä kesänä tiedossa. Ennen uusia reissuja ja kirjabloggauksia (ihanuuksia luvassa) muutama kuva kesäisen koleasta, mutta kauniista Tallinnasta:

Bo Carpelan: Kesän varjot

Bo Carpelan: Kesän varjot 2005
Kustantaja: Otava
Alkuteos: Berg
Suomennos: Oili Suominen
Kansi: Timo Numminen
Sivuja: 201
Kotimainen romaani


Alkaa olla aika, isä sanoo. Soudamme kotiinpäin. Isä perkaa ahvenia, Arvi soutaa. Tiirat syöksyvät kirkuen kohti vedenpintaa. Ulappa on täynnä valkoisia pilviä. Kuuluu etäistä jyrinää. Kaikki mitä näen kulkee lävitseni. Vain minä, minä yksin, näen kaiken, tunnen kaiken. Tuntuu melkein surulliselta että päivä on jo näin pitkällä. Berg pilkottaa puiden lomasta. Jos kaikki mitä näen katoaisi, olisiko minua enää olemassa? Entä jos kuljenkin silmät kiinni? Entä jos kuolen?

Ikääntyvä Mattias Bergmark palaa sukunsa kartanoon Bergiin 1990-luvun lopussa. Paluu vie hänet muistojensa valtaan ja sotakesään 1944, jolloin kahdeksanvuotias helsinkiläispoika Mattias viettää kesää Bergissä. Monien kaupunkilaislasten tavoin hän on paossa pommituksia. Nyt, yli viisikymmentä vuotta myöhemmin Mattias tapaa lapsuudenystävänsä ja rakkautensa kohteen Sonjan, joka oli monen muunkin ihastuksen kohde. Kesällä tapahtunut välikohtaus on kummitellut Mattiaksen mielessä jo kauan ja nyt Bergissä aikoinaan tapahtunut sekä siellä olleet ihmiset - elävät ja kuolleet - saavat uusia merkityksiä.

Kesän varjot toi Bo Carpelanille hänen toisen Finlandia-palkintonsa. Huomasin, että minulle se on melkein samanlainen koirankorvakirja kuin syksyllä 2011 lukemani ja suuresti rakastamani Lehtiä syksyn arkistosta.

Carpelanin teksti on nimittäin ihmeellistä luettavaa. Teksti on niukkaa, mutta paljon puhuvaa. Se on enemmänkin sana- kuin juonivetoista ja hyvä niin. Luin Kesän varjot itselleni raskaan ja puuduttavan Valontuojien lomassa ja nautin Carpelanin lauseista, romaanin hitaasta tunnelmasta ja Mattiaksen menneen kesän paikoin raskaastakin tunnelmasta. Moni kirjailija osaa tietenkin sanoa paljon rivien välissä, mutta Carpelan osaa maalata sinne myös miljöön ja tunteet. Pieneen mahtuu paljon: teksti soljuu, muttei rönsyile. Ilmaisu on tuttua Carpelanin muista romaaneista ja Kesän varjoja verrattiin aikalaiskritiikeissä syystäkin Ingmar Bergmanin elokuviin niin lasten ja aikuisten maailman kuin porvarismiljöön kuvauksenkin osalta. Nykytilassaan ränsistynyt Berg esimerkiksi herää komeasti eloon, kun Mattias saapuu perille. Hän kuulee ovea rynkyttävät lapset ja evakoiden hiljaisuuden, näkee arpiset polvet. Hän kuulee kiljunnan ja näkee ruukkupalmut ja salin hämäryyden. Elämä ja kuolema ovat tasaveroisina läsnä, ne tuntuvat paitsi sodassa ja vanhenemisessa, myös siinä, miten tuomen tuoksu on merkkinä siitä että maailma on, että me elämme.

Jos poimisin lukemastani hienoja lauseita johonkin kirjaan tai vihkoon, saisin paljon täytettä Kesän varjoista. En kirjoita, vaan omiin kirjoihini taittelin tälläkin koirankorvia. Kesän varjoissa koirankorvia on niin, että sivuparat ovat kovilla. Carpelan kirjoittaa hallitusti, mutta sydämellä, ihmisiään ja näiden (mielen)maisemia ymmärtäen. Carpelanin kerronta - ja Oili Suomisen onnistunut suomennos - on tajunnanvirtaista: menneessä lapset näkevät ja kokevat, nykyisyydessä vanhukset muistavat tai sitten eivät. Mennyt ja nykyisyys sekoittuvat, ajatukset ja tunnetilat lomittuvat. Tunnelma on tiivis, mutta lukijalla on silti tilaa. Romaanin kaari on silti ehjä, muistot ja nykyisyys kumpikin kannattelevat Mattiasta.

Vaikka Carpelan kirjoittaa kauniisti, ei Kesän varjot ole vain kaunis kirja. Mattiaksen, yhtä lailla nuoren kuin vanhan, mielessä väreilevät sota, pelot ja menetys. Tunnelma on haikeudessaankin lohdullinen. Mattiaksen kesässä on varjonsa, jotka valtaavat myös lukijan mielen. Varjojen kanssa vuorottelevat kuitenkin menetys ja pelko sekä ennen kaikkea ilmavuus ja häikäisevä valo.

-
Kesän varjoista ovat kirjoittaneet myös muun muassa Joana ja Kaisa.

Eleanor Catton: Valontuojat

Eleanor Catton: Valontuojat
Kustantaja: Siltala 2014
Alkuteos: The Luminaries 2013
Suomennos: Tero Valkonen
Kannen suunnittelu: jennygrigg.com
Sivuja: 722
Arvostelukappale
Uusiseelantilainen romaani

Langenneella naisella ei ole tulevaisuutta, asemansa kohottaneella miehellä ei taas menneisyyttä.

Lyhyt sitaatti, runsas romaani. Juhannukseni tiiliskivi, Eleanor Cattonin Valontuojat, kertoo Uuden-Seelannin kultakuumeen ajasta. Booker-palkittu romaani on viktoriaaniseen aikaan sijoittuva ja viktoriaanista romaania jäljittelevä kertomus, monimutkainen mysteeri, jossa kaikki liittyy kaikkeen ja joka tarjoaa näkökulmanvaihdoksen ja yllätyksen toisensa jälkeen.

Monipolvisen ja niin tarinansa kuin rakenteensa puolesta mutkikkaan romaanin kehystä on miltei mahdotonta - ja ehkä turhaakin - avata muutamalla lauseella.  Lyhykäisyydessään voi kertoa, että eletään vuotta 1866. Walter Moody saapuu Uuteen-Seelantiin kultaa etsimään. Hän asettuu Hokitikan kaupunkiin ja majoittuu Crown-hotelliin. Crownin ravintolassa kaksitoista miestä on kokoontunut salaisen oloiseen neuvonpitoon. Miehet pohtivat viimeaikoina tapahtuneita rikoksia, joiden seurauksena vauras mies on kadonnut, oopiumkoukussa oleva prostituoitu on yrittänyt itsemurhaa ja köyhän juopon hallusta on löydetty paljon rahaa. Walter Moodyn tavoin lukija joutuu keskelle salaisuuksien ja valheiden verkkoa, joka vilisee ihmisiä ja ajallista eteen- ja taaksepäin menoa.

Jos kiteyttäisin Cattonin romaanin yhteen sanaan, käyttäisin adjektiivia pyörryttävä. Valontuojat on pyörryttävä tai pökerryttävä monessakin mielessä. Se on ensiksikin niin runsas, että yksityiskohtien määrä uuvuttaa ja puuduttaa. Pidän verkkaisesti etenevistä kirjoista, mutta olin hyytyä ensimmäiseen kahteensataan sivuun. Yksityiskohtia ja henkilöitä on niin, että olin lukiessani kiitollinen teoksen alussa olevasta henkilöluettelosta - keskeishenkilöitähän on yhteensä kaksikymmentä. Tapahtumat eivät kiinnostavasta kehyksestään huolimatta jääneet kutkuttamaan. Pikkuhiljaa Valontuojat kuitenkin osoitti jonkinlaista taikaansa ja vaikka tunnustan lukeneeni romaanin pinnistellen, pääsin sisälle sen moniulotteiseen - samalla kertaa raakaan, salahellään ja mysteeriseen - maailmaan. Valontuojia on luonnehdittu pastissiksi viktoriaanisesta romaanista. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, itselleni kirja vaikutti ensin dickensläiseltä romaanilta nykyaikaisella twistillä.

Viktoriaanisuuden Catton hallitsee niin kerrontansa yksityiskohtien kuin muotoseikkojen osalta. Hän taustoittaa kaikki henkilöhahmonsa ja paikkansa huolella, kuvailee näiden ulkoasua ja henkilöhahmojen eleitä. Dialogit ovat pitkiä ja tarina välittyy pitkälti juuri repliikkien kautta. Myös lukujen alussa toistuu tietynlainen viktoriaanisuus. Catton aloittaa lukunsa kuvailemalla, mitä luvassa on. Esimerkiksi:

Keskiyö koittaa skorpionissa

Apteekkari lähtee etsimään oopiumia, me tapaamme vihdoinkin Anna Wetherellin, Pritchard käy kärsimättömäksi ja kaksi laukausta ammutaan.

Tämä lukujen alkuun sijoittuva kuvaileminen laajenee romaanin loppupuolella ja antaa erilaista tietoa kuin varsinainen luku. Suorasanaisen kerronnan lisäksi Catton kuljettaa tarinaa myös kirjeiden ja dokumenttien muodossa. Tähtien asennot ja horoskoopit kulkevat mukana kautta linjan - Merkurius on jousimiehessä, Venus kaloissa ja sitä rataa - mutta tähtikarttojen merkitys ei auennut minulle kuin lähinnä sattuman kauppana, vaikka henkilöihin nekin vahvasti liittyvät. Luulenkin, että uusi lukukerta avaisi tätä lisää, mutta tiedän etten tule palaamaan Valontuojien pariin.

Romaanissa hienointa ja samalla uuvuttavinta on nimittäin sen rakenne, joka kiertää useita kehiä keskeiskäänteiden ympärille. Tapahtunutta ja tapahtuvaa katsellaan kaikista mahdollista näkökulmista siten, että jokainen saa äänensä kuuluviin ja kaikki pohjustetaan perinjuurin. Monien teemojen - kultakuumeen, sukupuoliroolien, huumeiden ja uudisraivauksen - ja henkilöiden vuoksi moninäkökulmaisuus käy sekin raskaaksi. Catton kyllä kirjoittaa tyylitellen, tarkasti, paikoin humoristisestikin. Hänen kielensä on hienoa, kielikuvat onnistuneita. Samaa voin tietenkin sanoa Tero Valkosen suomennoksesta, joka on huikeaa työtä. Kurjuus voi olla lohdullista, sillä esimerkiksi romaanin huora on heijastava pimeys ja lainattu valo. Ihmiset näkevät maailman, jonka haluavat tehdä täydelliseksi ja kuvittelevat minkänlaista siellä olisi asua, vaikka maisema on kaukana näistä haaveista.

Catton myös kieputtaa lukijaansa. Teksti on raskassoutuisenakin vaivatonta ja tarina tempoilee suuntaan sun toiseen. Silti kokonaisuus jättää hieman kylmäksi ja väsyneeksi. Näin ollen en voi sanoa, että nautin Valontuojien lukemisesta, vaan sen lukeminen oli pikemminkin bloggaajan työvoitto. Mutta tunnistan kyllä taidokkaasti kirjoitetun, Bookerinsa ansainneen kirjan. Nautinto ei olekaan aina lukemisen tarkoitus, vaan joskus myös se, että romaani haastaa ja jatkaa askarruttamistaan kirjan kansien sulkeuduttuakin.

--
Omppu kirjoitti romaanista erityisen hienosti ja hänen tekstinsä välittää osin niitä tunnelmia, joita Valontuojia lukiessani koin.

Juhannustoivotus

Juhannusruusu on kukkinut jo parin viikon ajan ja pionitkin ovat topakalla nupulla, mutta juhannusaatonaatto enteilee aurinkoisenakin hyviä lukusäitä. Vuosi sitten juhannuksena tuoksuttelin vanamoita ja luin yöllä lapsuudenkotini pihalla. Tänä vuonna saattaa ajatus takan vieressä loikoilusta houkutella enemmän.

Mutta kukkivat vanamot, juhannusruusut, päivänkakkarat - tai sananjalat, hih - kirjabloggaajan juhannukseen kuuluvat hyvän ruuan ja pienen retkeilyn ohella kaikenlaiset tekstit. Saa nähdä, selätänkö viimein kuvassa näkyvän tiiliskiven vai sukellanko sittenkin lempeään suomenruotsalaisuuteen? Huiliakin voisi välillä ja selata myös englantilaista aikakauslehteä, joka hallitsee kesämielikuvat. Toivottavasti Vaarallinen juhannus tulee kuitenkin vastaan vain kirjassa.

Suloista suvijuhlaa!

--
P.S. Monessa blogissa lukumaratoonataan tänään. Onnea ja intoa lukumatkoille!