Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Piia Aho
Sivuja: 380
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Japaniin sijoittuva tietokirja

Miellyttäviä asioita:
Sateisena lauantaina, kun on ensin siivonnut huoneensa, pessyt pyykit ja suonut itselleen omakätisen minijalkahoidon, ei ole mitään parempaa kuin päättää viettää päivä vuoteella loikoillen, sateen ropinaa, litinää ja lotinaa kuunnellen ja Sei Shonagōnin päiväkirjaa lukien.

Sei Shonagōn, yli tuhat vuotta sitten Japanissa Heian-kaudella elänyt hovinainen kiehtoo Mia Kankimäkeä. Kankimäki lähestyy 40 ikävuottaan, työskentelee kustantamossa mainostoimittajana ja on leipääntynyt elämäänsä, samanlaisina toistuviin päiviin, Otavan Graniittilinnaan ja ehkä sinkkuuteensakin. Sei Shonagōnin teos Tyynynaluskirja pitää Kankimäen otteessaan niin, että hän päättää jäädä vuorotteluvapaalle ja matkustaa Japaniin tutkimaan Sein elämää. Kankimäellä ei ole tietoa rahoituksesta eikä edes siitä, onko Tyynynaluskirjaa ollut oikeasti olemassakaan - tai sitä, kuka Sei todellisuudessa oli.

Minulle kävi kuten ystävälleni Saralle: sain ennakkokappaleen ulkokuoreltaan viehättävästä kirjasta Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin jo viime kesänä. Ajattelin kyllä lukea kirjan, mutta jotenkin kirja hautautui pinojen alle. Pelkäsin myös, että kirja on hieman hörhö tai pelkäämäni elämäntapaoppaiden kaltainen. Tyynynaluskirjankin tiesin vain Peter Greenawayn elokuvasta Pillow Book. Ehdin jo lainata lukemattoman kirjan työkaverilleni. Sitten alkoi ilmestyä kirjaa käsitteleviä blogitekstejä, osa varovaisen, osa totaalisen innostuneita. Saran ohella kaikkein ihanimmin kirjoittivat Liisa ja Joana. Lopulta sain kirjan takaisin lainasta ja yhden kotibussimatkan aikana miltei lankesin siihen, miten Kankimäki puhuttelee Sei Shonagōnia:

Sinä listaat hurmaavia asioita, masentavia asioita, ärsyttäviä asioita. Elegantteja asioita, julkeita asioita, harvinaisia asioita. Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Ja niin listaa Kankimäkikin, mikä ihastuttaa minua, listojen ystävää. Kankimäki listaa yksinkertaisia asioita, kuten pyykkikone. Hän luettelee ostoslistassa oudolta näyttäviä asioita: hiiren patteri. Hän käy läpi asioita Lontoossa, kuten kaupan kassat, jotka sanovat darling. Ja tietenkin mukana on myös asioita, joita ei voi kuin rakastaa: bambumetsät ja jotain vielä enemmän. On taivaallisia asioita, kuten tee. Tässä vaiheessa olin jo pudonnut jonnekin toiseen maailmaan. Sellaiseen maailmaan, jota en itse koeta tai haluakaan saavuttaa, mutta jossa on ihmeellistä ja ihanaa vierailla kirjan sivujen välityksellä.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei tietenkään ole pelkkää luetteloa, enemmän kaikkea muuta. Se on mielenkiintoisesti rakennettu teos, joka pitää otteessaan. Se on sekoitus omakohtaista päiväkirjaa, tutkimuspäiväkirjaa, matkakirjaa ja jonkinlaista fiksua ja ei-opastavaa elämänmuutoskirjaa. Tästä kaikesta johtuen Asioita on kiehtova, innostava ja paikoin hyvällä tavalla ärsyttäväkin. Nimittäin vaikka Kankimäki kertoo paljon vastoinkäymisistään ja turhautumisestaan Japanin-matkojensa ja kirjansa työstämisen aikana, niin silti moni asia, kuten vieraaseen kulttuurin solahtaminen, tuntuu sittenkin sujuneen miltei kadehtittavan helposti, vaikka totta kai Fukushiman ydinvoimalaonnettomuuden aikana Japanissa ollut Kankimäki kohtasi monenlaista. Lukijalle jää kaikesta aavistuksen romantisoitu olo. Lisäksi en voinut tuntea pientä vierautta silloin, kun Kankimäki kirjoitti Seistä kämppäkaverinaan. Itse en ole edes lapsena saanut tuntea mielikuvitusystäviä. Toisaalta juuri Seille puhuminen ja Sein pitäminen ystävänä tekee Asioista osin niin kiehtovan kuin se on, näin kirja eroaa muista matka- ja elämänmuutoskertomuksista. Kokonaisuudessaan pidinkin kirjasta paljon ja haluan kantaa Asioita omassa sydämessäni.

Kirjaa lukiessani halusin nyökytellä, kommentoida ja ihmetellä kaikkea. Tunsin halua keskustella Kankimäen kanssa, ottaa kantaa ja samalla myös valokuvata kirsikankukkia tai suloisesti humaltua illanvietossa. Välillä hymyilin, melkein nauroinkin: nauroin karjalanpiirakoita kauppaavalle Kiitos-nimiselle kiotolaisleipomolle. Pohdin, millaista olisi pitää pesukarhua lemmikkinään, kuten Kankimäen eksä (jolla on nyksä!) ja nautin siitä, miten hienosti Kankimäki kirjoittaa Virginia Woolfista ja Seistä. Kaiken muun hyvän lisäksi Kankimäki kirjoittaa Kazuo Ishiguron Pitkän päivän illasta niin osuvasti, että voisin melkein itkeä (Pitkän päivän ilta on yksi koko bloggausaikani suurimmista suosikeistani): hänen mukaansa tarinan yllä leijuu selittämätön melankolia, elämän kauneuden tuottama suru.

Lempeä surumielisyys ja suuri onni leijuvat myös Kankimäen kirjassa, etenkin onni ja sen myötä vapaus. Voi että!


P.S. Miellyttäviä asioita:
Kirja, josta pitää hyvin paljon ja joka on täynnä merkintöjä, huomautuksia ja koirankorvia. Erityisen rakkaan kirjan tulee näyttää siltä että sitä on luettu paljon - ei ole mitään syytä käsitellä sitä hellävaroen ja jälkiä jättämättä, päinvastoin.

Ihastuin Mia Kankimäen kirjaan ja vaikkei se (vielä!!) ole erityisen rakas, siitä tullee kirja, johon palaan vielä joskus uudestaan. Otin alla olevan kuvan silloin, kun olin lukenut kirjasta kaksi kolmasosaa, näyttää lupaavalta. Näyttää kirjalta, josta pitää hyvin paljon. Kirjalta, josta ei välttämättä tule tyynynaluskirjaa, mutta yöpöytäkirja kuitenkin.

Joel Haahtelan novellit

Odotan, että vastapäisen ikkunan valo sammuu ja silloin olen turvassa, voin livahtaa huomaamatta ulos. Laskeudun portaat, ulkona on kirpeää, syksyistä, Rex Caffè pimeä. Otan muutaman juoksuaskeleen ja etenen korttelin verran, käännyn sivukujalle, jossa voin jo kävellä. Välillä pysähdyn ja vedän henkeä.

On vaikea uskoa tätä samaksi kaupungiksi. Kun vaeltaa öisin, kaikki paikat tuntuvat toisilta; tutuilta mutta samaan aikaan täysin vierailta. Ja kaikki mitä tapahtuu, tuntuu tapahtuneen hyvin kauan, vuosia sitten.
- Häämatka -


Joitakin viikkoja sitten löysin omaan lukijanpirtaani sopivan pienen aarteen: Joel Haahtelan nettisivut. Sivusto lupaa, että nyt kevään aikana Haahtelalta on tulossa kirjoitussarja nimeltä Matkustaja. Hienoa! Haahtelan tuotannon ystäville sivuilla on paljon muutakin kiinnostavaa, kuten kirjailijan kolme novellia, jotka ovat nyt vapaasti luettavissa täällä.

Novelleista tuorein, Häämatka, on julkaistu Matkanovellit-antologiassa viime vuonna. Tarina kuljettaa öiseen tuntihotellien Roomaan. Miehen rakkaus -kokoelmassa vuonna 2008 ilmestyneessä Zaiassa ollaan ilmeisesti Suomessa, mutta muistellaan muun muassa uimista Gardassa tai kävelyä Deauvillen puulaitureilla.  Ida Pimenoffin kirjassa A Shadow at the Edge of Every Moment of the Day julkaistu Syntymäpäiväpoika puolestaan alkaa kesäyöstä vuonna 1969, jolloin äiti ja poika lähtevät juhlista ja ajavat meren rannalle. Novelleissa on paitsi fyysisiä matkoja, myös matkoja kertojan muistoihin ja rakkauksiin, ehkä kertojaan itseensäkin.

Omaan matkateemaani Haahtelan novellit sopivat mainiosti. En analysoi lukemaani nyt niin monisanaisesti kuin tapanani on. Jotenkin haluan pitää novellit osin itselläni ja toisaalta blogini lukijoiden löytävän tämän pienen kirja-aarteen. Suosittelen Haahtelan novelleja etenkin kirjailijan tuotannon ystäville, mutta myös heille, jotka eivät välttämättä aio lukea hänen romaanejaan: novelleissa nimittäin näkyvät monet samat haahtelamaiset piirteet kuin kirjailijan muussakin tuotannossa.

Löydän Haahtelan teksteistä aina jotain taikaa, minkä hoksasin melkeinpä korostuneesti nyt novelleja lukiessani. Olen usein kertonut, että novellit ovat minulle hieman vaikeita, olen pitemmän proosan ystävä. Koska moni Haahtelan kirja on pienoisromaanin kokoinen, ei hyppäys novellien maailmaan ollut kovin suuri. Haahtelan kirjoitustyyli on hiottua, kaunista ja viipyilevää, ja novelleissa kirjailijan tiivis ilmaisu ikään kuin kirkastuu entisestään. Vierastan myös preesensin käyttöä kaunokirjallisuudessa, mutta Haahtelan kohdalla preesenskin sujuu enkä häiriintynyt lukiessani ollenkaan. Kaiken muun lisäksi välttelen e-kirjoja, olen painetun tavaran ystävä. Nyt arvaattekin jo, että upposin tällä kertaa elektronisessa muodossa julkaistuun kirjallisuuteen niin, etten olisi halunnut lähteä pois bussista, jossa näitä novelleja puhelimeni pieneltä näytöltä luin.

Nyt ollaan siis sellaisen kirjallisuuden äärellä, joka joko ihastuttaa tai ärsyttää: haahuilua, haikailua ja arvoituksellista kaipausta on paljon. On öinen Rooma, joka on tuttu ja silti niin vieras, kuin yöhön lyyhistynyt olento. On kapea sänky, hämärä huone ja nainen, joka on kadonnut. On sudenkorennon lentoa ja mesiangervon tuoksua, on korkella oleva taivas, toisaalla taas hiljaa ajelehtivia pilviä. Ah!, sanon minä. Joku toinen on toista mieltä. Haahtela osaa tarttua ohikiitävään, kirjoittaa kuvia ja tuoda lukijoilleen melankoliasta ponnistavaa lohtua. Suosikseni novelleista nousi Häämatka.

Kuten huomaatte, minun on vaikea olla lyhytsanainen. Haahtela sen sijaan taitaa tiivistämisen niin, että jälleen kerran - novellienkin kuljettamana - pääsin käymään jossain uudessa maailmassa, jossain kauniissa ja surumielisessä, muttei onnettomassa.

---

Myös Pekka on kirjoittanut Haahtelan novelleista.

P.S. Koska olisi tylsää ottaa kuva lukuhetkeni puhelimesta, jatkan matkateemaani myös kuvin. Tämän jutun kuvat ovat olen ottanut pienillä kaupunkilomillani, varmasti monille tutuista paikoista.

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään

Jouni Hokkanen: Pohjois-Korea. Siperiasta itään
Kustantaja: Johnny Kniga 2014
Ulkoasu: Maria Mitrunen;  Etukannen kuva: Anthony Asael / Corbis / SKOY
Sivuja: 294
Mistä: Arvostelukappale
Matkaopas

On syyskuun puoliväli: kaikkialla kaupungissa kansanjoukot harjoittelevat kuviomarsseja ja voimisteluohjelmia puolueen vuosipäivää varten. Pikkulapsetkin treenaavat marssikuvioita kuusi tuntia päivässä. Harjoittelu tapahtuu kouluajan ulkopuolella, eli enimmäkseen iltaisin ja öisin. Se onkin ainoa yöelämä, mitä pääkaupungista on mahdollista löytää.

Suuri johtaja, Suuri isä ja Kansakunnan aurinko. Hänen poikansa, toinen suuri johtaja, joka sävelsi kuusi oopperaa kahden vuoden aikana ja ensi kertaa golfia pelatessaan löi useita-hole-in-oneja. Ja nykyinen suuri johtaja, joka uutisten mukaan teloituttaa sukulaisiaan mitä sairaimmilla tavoilla (eri asia sitten on, mitä on totta ja mikä tarua). Ja sitten: nälkää näkevä kansa; maa, jonka rinnalla Kiina on vapauden ja yltäkylläisyyden onnela; Satelliittikuvissa mustana, siis sähköttömänä, näkyvä maa. Propagandan mestarimaa, ydinaseilla pelotteleva valtio. Työläisten paratiisi, josta halutaan pois: Pohjois-Korea.

Matkakirjoihin kuuluvat ehdottomasti matkaopaskirjat, mutta Pohjois-Korea ei lie ensimmäisiä maita, jonne tulee mieleen matkustaa - tai josta ylipäätään tulee edes mieleen, että maasta julkaistaisiin matkaoppaita suomeksi  ja vieläpä suomalaisen tekemänä. Nyt sellainen on kuitenkin ilmestynyt ja kirjassaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään Jouni Hokkanen vie maahan, jonne vain harva matkustaa.

Ehkä kaikkein vieraannuttavimman ruokailukokemuksen tarjoaa kuitenkin hampurilaiskuppila Samtaesung, joka avattiin toukokuussa 2009. Pikaruokapaikaksi tätä singaporelaistaustaista burgerikuppilaa ei voi kutsua, sillä sen tuotteista on tullut niin suosittuja, että jonot ovat pitkiä ja ravintolaan täytyy tehdä varaus.
Virvoitusjuomaravintola Samtaesung kutsuu pari euroa maksavaa hittituotettaan nimellä "jauheliha ja leipä" koska "hampurilainen" on amerikkalainen kapitalistinen ilmaisu, eikä sen käyttäminen ole siten suotavaa.

Pohjois-Koreaan tuskin tulee massaturismin aaltoa ainakaan niin kauan kuin "Suuret johtajat" sitä hallitsevat. Valtaosa lukee varmastikin matkaoppaita kohteista, jonne on matkustamassa tai jonne matkustaminen on realistisissa haaveissa. Miksi siis Pohjois-Korea? Miksi lukea maailman omituisimmasta valtiosta kirjoitettua matkaopasta? Monestakin syystä: monia, minua ainakin, kiehtoo ajatus suljetusta ja tavallaan kielletystä maasta. On jännittävää kurkistaa rautaesirippuakin suuremman rajan taakse. Kulissit ovat melkoiset ja sekä terve tiedonjano että uteliaisuuden synnyttämä tirkistelynhalu täyttyvät ainakin omalla kohdallani: kauhistelen maan oloja (ihmisoikeuksien polkemista) ja samalla haluan ottaa selvää asioista. On myös mukava lukea hyvää tietokirjaa, ottaa selvää asioista - ja edelleen viihtyä kummallisuuksien äärellä.

Hokkanen kirjoittaa pääasiassa hyvin ja kirja tempaiseekin mukaansa, joskin tietoa on tarjolla liki lukuähkyyn saakka. Hokkanen käsittelee Pohjois-Koreaa monipuolisesti ja havainnollistaa lukijalle maan ihmeellisyyksiä. Hän vertaa maassa näkyvää pömpöösiä mahtipontisuutta suuruudenhulluudessaan Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton näkymiin ja vertailee valtiota fundamentalistiseen Iraniin. Suuret johtajat tulevat myös käsitellyksi, mutta Hokkanen kirjoittaa heistä kriittisesti. Pjongjangin huikeuden, utopistisuudessaan miltei uskomattomien näkymien rinnalla Hokkanen kertoo myös kurjuudesta ja aliravitsemuksesta sekä tietenkin siitä, miten turisteille näytetään vain rajatut alueet, eräänlainen lume.

Kirjassa on jonkin verran, onneksi kuitenkin kohtuullisesti, äijäimäistä näyttämisen halua: liikenteenohjaajanaisten, "robogirlien", univormujen seksikkyys tulee selvästi ilmi. Koiranlihaa haukatessaan hampaat osuvat koiravainaan siitinluuhun (ymmärrän, että koiranlihaa syödään Koreassa, mutta mistä Hokkanen tietää puraisseensa juuri siitinluun palasta? No, varmasti tietää, kun niin kirjoittaa, mutta...), ja tietenkin mukana on myös dangogimuhennoksen ohje. Kirjan tunnelmaan kaikki tämä kuitenkin sopii ja kaiken kaikkiaan Pohjois-Korea. Siperiasta itään on informatiivinen katsaus Pohjois-Korean politiikkaan, elämään, kulttuuriin ja maantietoon. Se on kattava ja kiinnostava, yleistajuinen tietokirja, joka antaa kuvan valtionhallintonsa puolesta melkoisesta friikkilästä, jonka asukkaat koettavat olla toimeen. Hokkanen näyttää tuntevan maan niin hyvin kuin eurooppalainen matkailija ja toimittaja sen vain voi tuntea.

Ja kyllä Hokkasen kirjassa on matkaopasmaisuuttakin, Pohjois-Koreaan matkaa suunnitteleva saa varmasti paljon tietoa, kokemuksia ja vinkkejä. Kirjan puolivälissä on vielä "Matkailijan oppaaksi" nimetty värikuvaliite, jossa Hokkanen esimerkiksi listaa Pjonjangin hotellit. Niitä onkin yllättävän monta, kaikkiaan kahdeksan. Hän myös vinkkaa parhaimmista ostospaikoista - tosin turisti ei voi ainakaan virallisesti ostaa kaikkea - ja kertoo esimerkiksi sen, ettei Suomella ole maassa omaa edustustoa. Mukana on myös ei-niin-selkeä kartta sekä paljon faktatietoa mm. eliniästä ja armeijan huimista määrärahoista.

Matkustaisitko sinä Pohjois-Koreaan? Minä en, mutta nojatuolimatkailua niin sinne kuin ennen kaikkea muualle harrastan varmasti jatkossakin.

--
Pohjois-Koreasta kiinnostuneita kehotan lukemaan myös Barbara A. Demickin Suljetun maan. Omalla lukulistallani on Guy Delislen sarjakuvateos Pjongjang, josta muun muassa Booksy, Minna ja Tessa ovat bloganneet.

P.S. Olen kerran, aiemmalla työpaikallani, pidellyt käsissäni North Korea -lehteä. Ulkoasultaan se muistutti Suomessakin menneinä vuosikymmeninä julkaistua Neuvostoliitto-lehteä. Harmikseni en saanut North Koreaa enkä Neuvostoliittoa kuvittamaan tätä tekstiäni, mutta bloggaukseni kuvituskuvassa Hokkasen kirjan takana olevassa työkalupakissa lukee sentään CCCP.

Vastauksia kirjahyllystä

Hauska kirjahyllyhaaste on kiertänyt taas blogeissa ja ilahduin suuresti, kun Leena ja Omppu haastoivat minut. Haasteen ideana on vastata kysymyksiin kirjojen nimillä. En ole seurannut tarkkaan, ketkä kaikki ovat haasteen saaneet (varmaan melkein kaikki), mutta haastan mukaan Karoliinan, Liisan, Minnan, Minttulin ja Sonjan.

1. Oletko mies vai nainen? Pikku rouva pikku talossa
2. Kuvaile itseäsi: Aika(tähän kuuluisi nyt välilyönti)matkustajan vaimo
3. Mitä elämä sinulle merkitsee? Tavallisia ihmeitä
4. Kuinka voit? Minä? Missä? Milloin?
5. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi: Tämä siunattu koti
6. Mihin haluaisit matkustaa? Talo Dublinissa
7. Kuvaile ystäviäsi: Oman elämänsä sankari
8. Mikä on lempivärisi? Ruohonvihreää
9. Millainen sää on nyt? Marikki, katso, lunta sataa!
10. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Kirkkaat päivät ja ilta
11. Jos elämästäsi tehtäisiin tv-sarja, mikä sen nimi olisi? Kaiken käsikirja
12. Millainen on parisuhteesi? Rakkauden tasavalta
13. Mitä pelkäät? Sadan vuoden yksinäisyys
14. Päivän mietelause: Aika suuri hämäys
15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Ole luonani aina
16. Miten haluaisit kuolla? Että tuntisin eläväni

Palaan pian kera matkaoppaan, joka kertoo lomakohteesta, jonne en ole matkustamassa. Siihen saakka, maukkaita runebergintorttuja kaikille!

P.S. Kuvakin liittyy kirjahyllyyn! Otin sen jokunen aika sitten puhallettuani pölyä hyllyn päältä. Lähilinssi avaa näitäkin maailmoja. ;)

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus

Anna-Kaari Hakkarainen: Purkaus
Kustantaja: Tammi 2014
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 249 (ennakkokappale, kirja ilmestyy 11.2.2014)
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen, Islantiin sijoittuva romaani

Kirjan luettuaan Kjarri mietti aina tehdessään ensimmäisen siistin viillon linnun vatsaan.
Millainen rakkaus oli kasannut linnun.
Millainen rakkaus oli saanut juuri nämä siivet kiinnittymään ruumiseen ja nostamaan sen korkeuksiin ja saanut nämä jalat ottamaan maan vastaan ja juuri tämän pienen sydämen pumppaamaan verta ja lämpöä.
Ja millainen viha oli saanut aineet eroamaan toisistaan. Ja miksi. Miten ihmeitä aikaansaava rakkaus saattoi antaa tilaa kaiken lopettavalle vihalle. Miten kaksi niin suurta voimaa saattoi mahtua niin pieneen tilaan?
Sovitaanko, ettei kumpikaan koskaan saa Vigdistä?

Kolme lasta, veljekset Kjarri ja Birk sekä tyttö nimeltä Vigdis ystävystyvät. He tutustuvat lunnien äänistä täyttyvällä kotisaarellaan ja heistä tulee erottomattomia. He päättävät pysyä kolmikkona ikuisesti, vaikka hulluna ja yksinkertaisena pidetty kaunis meno-Dalla seuraakin heitä. Kolmikko varttuu ja nuoruus tuo mukanaan kiellettyjä tunteita. Yhden on lähdettävä saarelta, kaksi jää. Paluu tapahtuu juuri silloin, kun tulivuori alkaa purkautua.

Noin vuosi sitten luin Anna-Kaarin Hakkaraisen esikoisromaanin Verkko, jota pidin hyvin kirjoitettuna, joskaan ei kaareltaan ihan täysin kantavana romaanina. Pidin Hakkaraisen kirjoitustyylistä, joten ilahduin kun sain nyt helmikuussa ilmestyvän Purkauksen luettavakseni. Ajatus kolmen ihmisen rakkaustarinasta Islannissa kiehtoi jo ennakkoon: miten kirjan esittelytekstissä mainitut rakkaus, kuolema, idylli ja sen särkyminen sekä ilo sovittuvat yhteen? Voiko purkaus ja halkeileva maa yhdistää sen, mikä on aiemmin eronnut toisistaan - vai tuleeko kolmikon väliin entistäkin suurempi railo?

"Millaisen asetelman sinä sitten tekisit meistä?" Kjarri kysyi. "Minusta, Birkistä ja Vigdiksestä."

Purkauksen tarina on mitä perinteisin: nainen, tyttö, tulee veljesten - ensin poikien, sitten miesten - väliin. Yhtä lailla perinteinen on romaanin rakenne: Kjarri, Vigdis ja Birk saavat kaikki oman äänensä kuuluviin, jokainen kertoo oman näkökulmansa. Perinteinen tai ei, rakenne on onnistunut ja jokaisen kertojanääni kuljettaa tarinaa eteen päin. Hakkaraisen kirjassa on paljon muutakin hienoa: on ihanuutta lapsuuskuvauksessa ja Islannin maisemissa, on surua suhteessa menneeseen, suhteessa Vigdiksen hulluun äitiin ja siihen tunnelmaan, jota koko romaani kantaa. Hakkarainen kuvaa parhaiten juuri lasten maailmaa, painimista, juoksemista, leikkiä sekä ihastumista ja omistushalua. Myös maisemia Hakkarainen kuvaa komesti: Islannin maaperä on kuuma, taivas alaston tai vaihtoehtoisesti joskus niin luminen, että se muistuttaa Vigdistä Yasunari Kawabatan Lumen maasta, kirjasta jollaisen Vigdis olisi halunnut kirjoittaa. Tunnelmien luomisessa Hakkarainen on vahvimmillaan ja yksittäiset kohtaukset ovat kuin valokuvia tai maalauksia.

Tässä valossa Purkaus onkin Verkkoa parempi romaani. Hakkarainen kirjoittaa jälleen kerran viimeistellysti. Hänen lauseensa ovat kauniita, tunnelmat tiiviitä ja ihmisensä kiehtovia. Islannista Hakkarainen kirjoittaa niin, että haluaisin oitis matkustaa tuonne tarinoiden ja jäätiköiden maahan. Mutta. Kuten Verkon kohdalla, jäin nytkin kaipaamaan jotain: jotain vaikeasti nimettävää. Purkaus nimittäin viehättää, muttei kosketa. Hiotun pintansa, uljaiden maisemiensa, lunnihuutojensa ja periaatteessa komean tarinansakin alla se jää ontoksi. Symboliikka, esimerkiksi Vigdiksen letteihin liittyvä, on ilmiselvää. Kaikki hieno tuntuu olevan heti pinnalla, vaikka aineksissa olisi syvempäänkin. Romaanin alku ja loppu ovat hienoja, mutta nekään eivät sovitu kovin hyvin yhteen (tästä haluaisin keskustella kirjan lukeneiden kanssa joskus jossain), vaikka sellaista odotin.

Olen kuitenkin toiveikas, että Hakkaraisesta tulee joskus "minun kirjailijani". Sen verran olen pitänyt hänen tekstistään jo kahden romaanin verran, vaikken vielä ole täysin vakuuttunut. Jään siis odottamaan mahdollista kolmatta ja toivon, että se epämääräisesti kaipaamani jokin vihdoin löytyy. Vaikka tämän islantilaisen balladin sointi nyt olikin vähemmän väkevä, oli se kuulas eikä kokonaan vailla rosoa.

---
Jotain jäi kaipaamaan myös Mari A.

Tammikuun kootut

Vaikka on vasta tammi-helmikuun vaihde, olen mielessäni jo (ainakin melkein) kevättalvessa.  Rakastan tulppaaneja: tähän vuodenaikaan minulla on tapana ostaa niitä viikottain. Sain ystävältä joululahjaksi lähilinssisarjan kameraan ja olen kokeillut sen käyttöä ahkerasti.

Tänään päättyvä tammikuu sujui aika rauhallisesti: töitä, perhearkea, harrastuksia ja hyviä kirjoja. Juuri mitään muuta en kaivannutkaan. Ehdin blogata lukemistani kirjoista, mutta kommentteihin vastaaminen laahaa hieman. Koetan ryhdistäytyä tässä suhteessa! Minun oli tarkoitus kirjoittaa myös Marjatta Kurenniemen Onnelin ja Annelin teatteri- ja elokuvasovituksista, mutta en ehtinyt. Ystäväni Karoliina, joka tyttärensä kanssa oli minun ja kahdeksanvuotiaani seurana Helsingin kaupunginteatterissa, kertoo teatteriesityksestä ja olen omissa mietteissäni samalla linjalla hänen kanssaan. Aurinkoista elokuvaversiota kävin katsomassa koko perheeni voimin ja vaikka ensin pidin elokuvaa aavistuksen ylisöpönä, voitti se puolelleen. Lisää elokuvasta ovat kirjoittaneet Anna ja Maria. Sen kerron, että elokuva sai kaipaamaan kesää ja halun tehdä sydänlettuja, joita sitten paistettiin iltapalaksi.

Tammikuun aikana olin mukana Lukukeskuksen mahdollistamassa lukupiiri-illassa, jonka aikana kokoonnuimme bloggaajaporukalla syömään herkkuja ja tapaamaan ihanaa Leena Parkkista, joka kertoi kirjoistaan ja työstään. Tämän viikon alussa äänestin ehdokkaitani Blogistanian palkintokisoissa. Linkitin jo voittajat Lumiomenan Facebook-sivulle (tervetuloa tykkäämään), mutta voittajista voi lukea lisää vaikkapa Ylen ja Nytin nettisivuilta. Oli aika hauskaa, että Hannan ja minun kirjablogikirjakin pääsi palkintosijoille. Kaikki voittakirjat ovat kovasti omaankin mieleeni.

Pitkässä, bussikyydillä taittuvassa työmatkassa on se etu, että matkan aikana ehtii lukea paljon. Toki mieluiten teleporttaisin itseni suoraan työpaikalle ja lukisin kotona. Tammikuu oli minulle hyvä lukukuu: Murakamin 1Q84:n luin toki jo jouluna, mutta kirjoitin siitä blogiini vasta vuoden alussa. Luin siis kaksi Murakamin kirjaa, joiden lisäksi Taiye Selasin Ghana ikuisesti ja David Walliamsin lastenromaani Herra Lemu kuuluvat kuukauden suosikkeihini. Antti Heikkisen Pihkatappi osui savolaiseen sydämeeni. Sen sijaan Susan Sellersin kirjalta Vanessa & Virginia en saanut ihan sitä, mitä hain.

Luettujen kaksi tuoreinta kantavat mukanaan myös matkakirjallisuuden teemaa. Aion nyt lähiviikkojen aikana lukea enemmänkin matkoista kertovia kirjoja ja ihan matkaoppaitakin.

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni (1968)
Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta (suom. 2011)
Chad Harbach: Pelin henki (2013)
David Walliams: Herra Lemu (2014)
Susan Sellers: Vanessa & Virginia (2010/2013)
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti (2013)
Antti Heikkinen: Pihtatappi (2013)
Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (2013 (2014))
Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi (2013)
Haruki Murakami: 1Q84, osa 3 (2010/2013)

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni
Kustantaja: Otava 1968 (pokkaripainos 2004)
Kansi: Antero Aho
Sivuja: 141
Mistä: Ostos vuosien takaa
Kotimainen omaelämäkerrallinen kirjeromaani

Olen ollut tässä paikassa ennenkin. Tuntuu hyvältä olla paikassa, jossa on ennenkin ollut. Kahvilan nimi on Wimpy House. Tilasin teetä ja juustovoileivän. Teessä on kermaa. Ensi yön nukun sitten yksinäni, hotellissa jonka nimi on Lincoln, miltähän se pitkästä aikaa tuntuu, nukkua vain eikä nussia ollenkaan. Mutta nussittiinhan me vuoden aikana varastoonkin.

Kevättalvella 1968 Pentti Saarikoski matkustaa Lontoon kautta itselleen tuttuun ja rakkaaseen Dubliniin. Hänen on tarkoitus tehdä töitä, mutta samalla hän purkaa tuntojaan vaimolleen Tuula-Liinalle. Hän potee ainaista krapulaa ja vaimon-ikävää sekä muistelee entisiä vaimojaan, mutta vannoo uskollisuutta Tuula-Liinalle. Hän myös tarkkailee irlantilaista elämänmenoa ja peilaa maailmanpolitiikkaa omaan, ahdistuneeseen oloonsa.

Kirje vaimolleni on poukkoileva ja intensiivinen kirja. Samalla se sopii komeasti myös tähän tammi-helmikuun taitteen matkakirjalliseen teemaani. Saarikoski kuvailee 1960-luvun Dublinia rakkaudella ja krapulan herkistämällä karheudella. Hän istuu pubissa, juo, kirjoittaa ja tuntee. Hän myös kuljettaa lukijansa Dubliniin niin elävästi, että luettuani kirjan minäkin haluan kävellä maailman kirjallisten jokien varsia (myös muualla) ja kiivetä kukkulalle Howthissa.

Minä odotan sitä varmasti hartaastaamin kuin kristityt Herransa toista tulemista. Minä en kestäisi tätä yksinäisyyttä, ellen tietäisi millä tavalla se päättyy. Ja kun olemme naineet itsemme kylläisiksi, lähdemme kävelylle ja minä näytän sinulle tämän kauniin rappeutuvan kaupungin, Anna Livian, sataman, Eccles Streetin, köyhälistön täyteen ahdetut asuinsijat, esikaupunkien nukkekodit, Sandymouthin, Sandycoven, sen muurin jota vasten Leopold Bloom runkkasi, Joycen tornin, ne talot joissa olen asunut, ne kapakat joissa olen dokannut, istumme bussissa yläkerrassa ja katselemme Dublinia, joka on minun kaupunkini ja jonka minä annan sinulle.

Vaikka Irlanti-kuvaus luo kuvaa toisesta maasta ja nykylukijalle toisesta ajasta, on Kirjeessä vaimolleni päällimmäisenä ikävä: Saarikoski kaipaa vaimoaan, vaimon vittua, vaimon läheisyyttä ja hoivaakin. Saarikoski polttaa 40 savuketta päivässä ja pohdiskelee niin, että muutamaan lukuun jaettu pieni kirja oli minulle tajunnanvirtaisuudessaan ja kappalejaottomuudessaan paikoin raskastakin luettavaa. Onneksi, ainakin yleensä, pidän pohdiskelevasta poukkoilusta ja kappalejakojen puuttuminen tuo kirjaan intensiivisyyttä. Paikoin Kirje vaimolleni tuntuu myös hätkähdyttävän avoimelta: Saarikoskihan kirjoittaa entisistä vaimoistaan, toisista kirjailijoista, omasta kyrvästään. Viime aikoina on puhuttu paljon autofiktiosta ja voikin miettiä, missä määrin Kirje vaimolleni on sitä. Kirjallisessa keskustelussa on pohdittu myös rajoja: mitä on sopiva tuoda kirjaan? Haluaako entinen vaimo kuulla olevansa laiska? Haluaako nykyinen lukea entisistä? Tässä kirjailija on vapaa, oli Saarikosken aikana ja on edelleen. Haluaako lukija lukea kaikesta tuosta? En osaa sanoa. Ajallinen etäisyys on tehnyt tehtävänsä, Kirje vaimolleni on kiinnostava katsaus ansiokkaan kirjailijan ajatuksiin ja aikaan Dublinissa. 

Saarikoski kirjoittaa avoimesti, pilkkaa ja kohottaa - myös itseään ja itsensä. En tiedä, onko Kirje vaimolleni ollut aikanaan rehellinen tilitys, mutta nyt liki 46 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen se tuntuu sellaiselta. Rehelliseltä ja kuitenkin suunnitellulta, kaunokirjalliseltakin: kirje päättyy, kun se on valmis. Kokonaisuus on luonnosmainen ja paikoin sekava, mutta Saarikosken pohdiskeleva tajunnanvirtaisuus vangitsee, teksti virtaa omaa tahtiaan ja tempaisee lukijansakin mukaan.

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta

Haruki Murakami: Mistä puhun kun puhun juoksemisesta
Kustantaja: Tammi 2011 (pokkaripainos 2012)
Alkuteos: Hashiru Koto Ni Tsuite Kataru Toki Ni Boku No Kataru Koto
Suomennos (englannista): Jyrki Kiiskinen
Kansi: Markko Taina
Sivuja: 175
Mistä: Ostos
Japanilainen muistelma / elämäkerta


Näin minä joka tapauksessa aloitin juoksemisen. Olin silloin 33-vuotias. Yhä tarpeeksi nuori, vaikken enää nuori mies. Sen ikäisenä Jeesus kuoli. Sen ikäisenä alkoi F. Scott Fitzgeraldin alamäki. Se ikä saattaa olla elämän vedenjakaja. Sen ikäisenä minä aloitin juoksijan elämän, ja siihen kohtaan osuin myöhäinen mutta todellinen alkuni romaanikirjailijana.

Olen aloittanut uudelleen juoksemisen. Vuosituhannen vaihteessa sisäinen sohvaperunani heräsi ja minusta tuli aktiivijuoksija: kävin lenkillä miltei päivittäin ja pari kertaa ylitin puolimaratonin mitankin. Sitten raskauksieni ja äitiyslomieni myötä minusta tuli sohvaperuna, joka liikkui lähinnä leikkipuistoon ja hyppi muutaman pompun trampoliinilla. Aina toisinaan yritin: ostin uudet lenkkarit, lähdin kiertämään lähitienoita, jokivartta, naapurikaupunginosan mäkisiä maastoja. Mutta ei, sohvan kutsu oli vastustamaton. Joulukuussa (!) ryhdistäydyin ja nyt olen jo reilun kuukauden päivät käynyt lenkillä kolmesti viikossa. Aluksi kävelin ja hölkkäsin ja puuskutin. Nyt hölkkään jo vitosen, vaikka puuskutankin vielä vähän. Juoksemisesta voin puhua toivottavasti jo kesällä.

Hitaalla hölkälläni en siis vielä voi puhua suoranaisesta juoksemisesta, mutta yksi suosikkikirjailijani Haruki Murakami voi. Hänen omaelämäkerrallinen kirjansa (ehkä voisi puhuakin ihan elämäkerrasta) Mistä puhun kun puhun juoksemisesta piti minua otteessaan viime viikolla. Se on paitsi kirja kirjailijuudesta ja juoksemista, toimii se hyvin myös matkakirjana; viime viikollahan kerroin, että aion lukea nyt talviaikaan lukea matkakirjoja ja matkateemaisia teoksia. Murakami kirjoittaa, luennoi ja juoksee eri puolilla maapalloa: Havaijilla, Kreikassa, kotiseudullaan. Lukekaa, kuinka hienosti hän kuvailee esimerkiksi New Yorkin syksyä:

New Yorkilla on todellakin erityinen charminsa marraskuussa. Ilma on puhdasta ja kirpeää. ja lehdet Central Parkin puissa alkavat juuri muuttua kullanvärisiksi. Taivas on niin kirkas että voi nähdä miten kauas tahansa ja pilvenpiirtäjät heijastavat ylenpalttisesti valoa. Tuntuu kuin voisi jatkaa kulkua korttelista toiseen, loputtomasti. Kalliit kasmirtakit täyttävät Bergdorf Goodmanin ikkunat, ja kaduilla tuoksuu paahdettujen manteleiden herkullinen tuoksu.
Pystynkö nauttimaan New Yorkin syksystä juostessani kisapäivänä noita samoja katuja?

Nauttiiko Murakami juoksemisesta vai ei? Ja millaista on juosta erilaisina vuodenaikoina, yksin ja kilpailuissa? Entä millaista on olla romaanikirjailija, mistä Murakami on uransa aloittanut? Tämä kaikki selviää ainakin osin Mistä puhun kun puhun juoksemisesta -kirjasta. Murakamin ajatukset ja elämä kiinnostavat minua, totta kai, mutta kaikki tuo ei ole syynä siihen, miksi kirjan luin.

Luin kirjan, koska olin kuullut siitä niin paljon kehuja. Esimerkiksi Sara luonnehtii kirjaa miellyttäväksi ja osin filosofiseksikin. Tätä kirjoittaessani nyökyttelen: juuri noin! Eikä Murakamin kohdalla kyse ole mistään light-filosofiasta, vaan yhden ihmisen tavasta elää elämäänsä. Liisa taas ilahtui siitä, että löysi juoksukirjasta saman kirjallisen äänen, joka lumosi hänet Norwegian Woodissakin. Nyökyttelen tällekin. Nimittäin: en muista, olenko kirjoittanut blogissani, sanonut ääneen jollekin vaiko vain ajatellut, että Murakami voisi kirjoittaa vaikka jotain teknisiä ohjeita tai neulontakirjan ja lukisin kaikkea kiinnostuneena (vaikken koskaan lue ohjeita enkä osaa tehdä käsitöitäkään). Murakami ei usko kirjailijan tai juoksijan flown olemassaoloon, mutta tietynlainen lukijan saavuttava flow hänen kirjassaan on. Mistä puhun kun puhun juoksemisesta on nimittäin äärettömän rentouttavaa luettavaa. Se on myös kiinnostavalla tavalla intiimi: Murakami ei paljasta itseään suuria, mutta tulee silti ihan liki lukijaansa. Lisäksi Murakami kuvaa niin ihanasti vaikkapa Bostonin seudun kesää jäätelöineen ja demokraattisenaattoreineen. Uuden Englannin syksy taas on lyhyt ja ihana syksy kuin elokuvissa. Ja sitten on myös kuuma Kreikka, jossa ei juurikaan näe juoksevia (japanilaisia). On luentoja, on kotimaa, on vaimo, on kaikki se elämä, joka mahtuu juoksemisen ja kirjoittamisen väliin.

Joskus voisi ajatella, että on suorastaan rasittavaa lukea kirjailijan kirjoitusta omasta kirjoittamisestaan, mutta Murakamin kohdalla sekin ilo. Kirjoittamisessa ja juoksemisessa kyse on Murakamin mukaan ahkeruudesta, tavoitteista ja "äärimmäistä ponnistuksista omissa rajoissa". Kyse on myös lahjakkuudesta: on nimittäin melkoinen taito saada lenkkipolulla naama punaisena puuskuttava humanistipoloinen lukemaan juoksukirja miltei yhdellä istumalla. Murakami on kirjoittanut hienoja romaaneja, mutta tämä omaelämäkerrallinen teos on ihana ja tunnelmaltaan vangitseva sekin.

Suurimman osan siitä, mitä tiedän kirjoittamisesta, olen oppinut juoksemalla joka päivä.

Blogistanian palkintoehdokkaani

Nyt on taas aika äänestää Blogistanian Finlandian, Globalian, Kuopuksen ja uutuutena Tiedon voittajasta. Bloggaajat julkistavat omat ehdokkaansa nyt maanantaiaamuna, voittajat julistetaan kilpailun emäntäblogeissa huomenna tiistaina klo 10: Finlandia Sallan lukupäiväkirjassa, Globalia Kirjasfäärissä, Kuopus blogissa Les! Lue! ja Tieto Luetuissa, lukemattomissa.

Kuten aina, omien ehdokkaiden nimeäminen on hauskaa, mutta vaikeaa. On niin paljon hyviä kirjoja enkä ainakaan minä arvota erityyppisiä kirjoja keskenään samalla tavalla. Valintoja on kuitenkin tehtävä ja tässä ehdokkaani kaikkiin neljään kategoriaan:


BLOGISTANIAN FINLANDIA

Tämä oli kahden ensimmäisen osalta aika helppo, mutta kolmannen valitseminen oli vaikeaa. Kolmanneksi pääsi kirja, jonka lukumuisto paranee koko ajan. Se paranee niin paljon, että parin kuukauden kuluttua olisin varmaan rankannut romaanin vieläkin korkeammalle. ;) No, pitemmittä puheitta ehdokkaani Blogistanian Finlandiaan ovat

3 pistettä
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä. 

2 p.
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Rauhala on rohkea kirjailija, joka uskaltaa antaa äänensä sellaisille äänille, joiden kuvittelen jäävän herätysliikkeen virallisen sanoman jalkoihin. Sen ansiosta Taivaslaulu on samalla kertaa vahvasti yhteiskunnallinen ja kuitenkin yksityinen.


1 p.
Tero Liukkonen: Vihreän lohikäärmeen kylä
Kirja rakentaa polun tai sillan mantereelta ja ajalta toiselle.  Kieli on huolellista, tunnelmat välittyvät niin, että uskon kirjan porautuvan mieleeni pitkäksi aikaa.


----

BLOGISTANIAN GLOBALIA

Tämä oli minulle helpoin kategoria, joskin kolmannen kohdalla jouduin taas hieman miettimään. Mietin, äänestääkö parasta, rakkainta tai tunteikkainta (joka olisi ollut Lumilapsi). Päädyin rakkaimpaan, kolmoselle menevä pisteeni kertokoot samalla ihastuksestani koko kirjasarjaa kohtaan.

3 p.
Haruki Murakami: 1Q84 (osat 1&2, osa 3)
Kahden kuun valaisema hiljaisuus on otollista maaperää kaikelle sille, mikä uhkaa ja mitä voi tapahtua. Murakamin tuntien lukija osaa odottaa yllätyksiä. -- Muiden Murakamin kirjojen tapaan se jättää kaipuun siihen ihmeellisen tarinaan, joka kirjan kansien sulkemisen jälkeen jää taakse.

2 p.
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti
Ehjän tarinan lisäksi Selasi tarjoaa lukijoilleen rakenteellisesti kiinnostavan, Kwekun kuolemaa eräänlaisena kiinnekohtanaan pitävän romaanin. Hän kirjoittaa vahvaa kieltä, joka runollisuudestaan huolimatta on selkeää ja sujuvasti luettavaa.

1 p.
Karl Ove Knausgård: Taisteluni. Kolmas kirja
Väkevä lapsuuskuvaus pelosta, ahdistuksesta, ilosta ja ajoittaisesta huolettomuudestakin. 


----

BLOGISTANIAN KUOPUS

Luin tänä vuonna ihania (!) lastenkirjoja. Ykkönen on se ihanista ihanin. (Sanon myös, että oli tuskaa pudottaa Sanna Iston Tinka ja Taika. Noidanruohon salaisuus pois, mutta kirja ei ole mielestäni ihan sarjan ykkösosan veroinen).

3 p.
Katri Kirkkopelto: Molli
Kirkkomaan onnistuu tehdä etenkin Mollista ilmeikäs, mörökölliydessään rakastettava ja ystävien kaipuussaan hellyttävä: on vaikeaa olla "hymyotus", kun suku on täynnä hapannaamoja ja Amalia-tädin nimikin voisi mieluummin olla "Kamalia".

2 p.
Catherynne M. Valente: Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla
Tyttö joka purjehti Satumaan ympäri itse rakentamallaan laivalla on nimeään myöten mainio fantasiaromaani. Se paitsi kuljettaa Satumaahan ja päästää lukijansa mukaan paikoin hurjiinkin seikkailuihin, myös pitää otteessaan lukemisen jälkeenkin.

1 p.
Aino Tietäväinen ja Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kokonaisuudessaan Vain pahaa unta on onnistunut niin tarinoiltaan kuin kuvitukseltaankin. Se muuttaa pienen tytön painajaiset eläviksi ja muistuttaa meitä aikuisia, että lasta on hyvä kuunnella myös silloin kun hän kertoo unistaan - silloinkin, kun omat yöunet tahtovat jäädä katkonaisiksi.


----

BLOGISTANIAN TIETO

Aluksi ajattelin, etten osallistu ollenkaan Tietoon. Luen paljon tietokirjoja - työkseni. Ja oma suurin tietokirjasuosikkini olisi kyllä ollut "omana talon" julkaisu, mutta koska en työ työkirjoja blogiini, menen näillä kolmella:

3 p.
Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta
Karjalaisen onnistuu tehdä Tovesta (!) tuttu ja silti kunnioittaa sitä yksityisyyttä, josta taiteilija varmasti piti ainakin osin kiinni.

2 p.
Markus Hotakainen: Mars
Kaiken hyvän lisäksi Hotakainen osaa kirjoittaa elävästi. Hän kertoo tarinoita, sitoo esittelemänsä asian arkeen tai monille ennestään tuttuihin havointoihin, minkä ansiosta Marsiin on helppo päästä sisälle. 

1 p.
Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Saramäen teos saa ajattelemaan. Se muistuttaa siitä, että jokainen voi harkinta valintojaan ja harkittuaan hyvin on mahdollista valita oikein.

Nyt vaan jännityksellä odottamaan voittajia!

Chad Harbach: Pelin henki

Chad Harbach: Pelin henki
Kustantaja: Otava 2013, Otavan kirjasto
Alkuteos: The Art of Fielding
Suomennos: Tero Valkonen
Kansi: Anja Reponen
Sivuja: 469
Mistä: lainassa ystävältä
Yhdysvaltalainen romaani

Uskallanko, ja uskallanko?
[--] Kirjallisuus saattoi tehdä ihmisestä kusipään, sen hän oli oppinut vetäessään jatko-opiskelijoiden seminaareja. Se saattoi opettaa käsittelemään toisia ihmisiä kuin henkilöhahmoja, oman älyllisen nautinnon välineitä, ruumiit joihin harjoittaa omia kriitikonkykyjään.

Baseballia, ravintolaruokaa, kariutuneita ja solmittuja ihmissuhteita. Nuoruuden tuskaa, elämistä urheilulle ja kirjallisuudelle, paljon Herman Melvilleä, hetkiä rehtorin kansliassa, valvomista, rahahuolia ja haaveita. Henry Skrimshander pääsee yliopistoon baseball-stipendin turvin. Hän saa huonekaverikseen Owenin, samassa joukkueessa pelaavan komean nuorukaisen. Joukkueen kapteeni Mike Schartz huolehtii pojista, mutta painii oman menneisyytensä kanssa. Yliopiston rehtori Guert Affenlight sekä hänen tyttärensä Pella käyvät läpi omia kipupisteitään. Kaikki viisi vaikuttavat toistensa elämään lähtemättömästi. Niille, jotka haluavat tietää enemmän romaanin kehyksestä suosittelen kustantajan kirjaesittelyyn tutustumista. Se paljastaa muutaman keskeisen juoniaihion

Huomasin Chad Harbachin esikoisromaanin jo viime keväänä, mutta kirjan urheiluteema sai minut kaihtamaan teosta. Blogimaailman ihmeellisyyttä ja etenkin Karoliinan ja Liisan suosituksia on kiittäminen siitä, että yliopistomaailmaan sijoittuva lukuromaani Pelin henki lopulta päätyi luettavakseni.

Eikä hän edes rakastanut baseballia vaan omaa käsitystään täydellisyydestä, täydellisen yksinkertaisesta elämästä, jossa jokaisella liikkeellä oli merkitys, ja baseball oli vain väline, jonka kautta se onnistui. Olisi voinut onnistua.

Pelin henki oli minulle hyvä, mutta ristiriitainen lukukokemus. Siinä on baseballia, joka ei kiinnosta minua tippaakaan. Siinä on niin paljon keskeishenkilöitä, että paikoin tuntui kuin lukisin televisiosarjan tai elokuvan pohjalta tehtyä kirjaa. Se sisältää melkoisen teemojen kirjon, joka kulkee (amerikkalaisen) yhteiskunnan traumoista hyvin yksityisiin tuntoihin. Se on niin sujuva ja hiottu, että jos olisin lukenut kirjan ns. vääränä lukuhetkenä, olisin suorastaan ärsyyntynyt tuosta valmiudestakin.

Nyt en kuitenkaan ärsyyntynyt, vaan enemmän - sittenkin - ihastuin. Ihastuin, koska baseballista huolimatta Pelin henki on mukaansa tempaiseva lukuromaani rakkaudesta, unelmista ja siitä, miten ne joko pakenevat tai kuinka niitä tavoitellaan. Se on myös kirja kirjoista ja lukemisesta, nuoruudesta ja vanhenemisesta, sallitusta ja rajojen rikkomisesta. Vierastamani baseball on onneksi vain kertomusta rakentava väline hieman samaan tapaan kuin paini monissa John Irvingin romaaneissa. Ja nimenomaan John Irving tuli Pelin henkeä lukiessani mieleen monesti, tosin sillä erotuksella että Harbach kirjoittaa jotenkin raikkaammin, ehkä kirpeänsuloisemminkin, vähemmän irstaasti (pidän kyllä Irvingin romaanien roisiudestakin, mutta pari viimeisintä ovat olleet pettymyksiä). Hän kirjoittaa myös paljon yksinkertaisemmin, mikä on syy siihen, että tämä kirjaihastukseni on enemmänkin kohtalaista kuin kokonaisvaltaista. Jotain jää puuttumaan tunnetasolla, vaikka kokonaisuus onkin toimiva ja rakastettava. Kokonaisuus on melko tavanomainen.

Kirjoitin, että keskeishenkilöitä Pelin hengessä on paljon. Olisinkin tullut toimeen vähemmälläkin, mutta Harbach rakentaa heistä kaikista enemmän tai vähemmän moniulotteisia - sellaisia hyviä lukuromaanihenkilöitä, joihin lukijan on helppo kiintyä. Romaanihenkilöt kannattelevat kirjaa sen tarinaa enemmän. Luulen, että unohdan Harbachin romaanin tarinan melko pian, mutta kuullessani vaikkapa Affenlightin, Henryn tai Pellan nimet, saan muistumia jostain hauraasta ja hellästä. Hauras ja hellä ovat kuitenkin ja onneksi kaukana imelästä.

Kiintyminen on se syy, miksi Harbachin romaani tarjoaa lopulta niin hyvän ja sydämeenkäyvän lukukokemuksen: Henry, Mike, Pella, Owen ja Affenlight kaikki kamppailevat omien kipupisteidensä kanssa. Suru leijuu jossain, luottamus on tässä ja nyt. Siksi lukijalle jää valoisa mieli.