torstai 30. tammikuuta 2014

Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni


Pentti Saarikoski: Kirje vaimolleni
Kustantaja: Otava 1968 (pokkaripainos 2004)
Kansi: Antero Aho
Sivuja: 141
Mistä: Ostos vuosien takaa
Kotimainen omaelämäkerrallinen kirjeromaani

Olen ollut tässä paikassa ennenkin. Tuntuu hyvältä olla paikassa, jossa on ennenkin ollut. Kahvilan nimi on Wimpy House. Tilasin teetä ja juustovoileivän. Teessä on kermaa. Ensi yön nukun sitten yksinäni, hotellissa jonka nimi on Lincoln, miltähän se pitkästä aikaa tuntuu, nukkua vain eikä nussia ollenkaan. Mutta nussittiinhan me vuoden aikana varastoonkin.

Kevättalvella 1968 Pentti Saarikoski matkustaa Lontoon kautta itselleen tuttuun ja rakkaaseen Dubliniin. Hänen on tarkoitus tehdä töitä, mutta samalla hän purkaa tuntojaan vaimolleen Tuula-Liinalle. Hän potee ainaista krapulaa ja vaimon-ikävää sekä muistelee entisiä vaimojaan, mutta vannoo uskollisuutta Tuula-Liinalle. Hän myös tarkkailee irlantilaista elämänmenoa ja peilaa maailmanpolitiikkaa omaan, ahdistuneeseen oloonsa.

Kirje vaimolleni on poukkoileva ja intensiivinen kirja. Samalla se sopii komeasti myös tähän tammi-helmikuun taitteen matkakirjalliseen teemaani. Saarikoski kuvailee 1960-luvun Dublinia rakkaudella ja krapulan herkistämällä karheudella. Hän istuu pubissa, juo, kirjoittaa ja tuntee. Hän myös kuljettaa lukijansa Dubliniin niin elävästi, että luettuani kirjan minäkin haluan kävellä maailman kirjallisten jokien varsia (myös muualla) ja kiivetä kukkulalle Howthissa.

Minä odotan sitä varmasti hartaastaamin kuin kristityt Herransa toista tulemista. Minä en kestäisi tätä yksinäisyyttä, ellen tietäisi millä tavalla se päättyy. Ja kun olemme naineet itsemme kylläisiksi, lähdemme kävelylle ja minä näytän sinulle tämän kauniin rappeutuvan kaupungin, Anna Livian, sataman, Eccles Streetin, köyhälistön täyteen ahdetut asuinsijat, esikaupunkien nukkekodit, Sandymouthin, Sandycoven, sen muurin jota vasten Leopold Bloom runkkasi, Joycen tornin, ne talot joissa olen asunut, ne kapakat joissa olen dokannut, istumme bussissa yläkerrassa ja katselemme Dublinia, joka on minun kaupunkini ja jonka minä annan sinulle.

Vaikka Irlanti-kuvaus luo kuvaa toisesta maasta ja nykylukijalle toisesta ajasta, on Kirjeessä vaimolleni päällimmäisenä ikävä: Saarikoski kaipaa vaimoaan, vaimon vittua, vaimon läheisyyttä ja hoivaakin. Saarikoski polttaa 40 savuketta päivässä ja pohdiskelee niin, että muutamaan lukuun jaettu pieni kirja oli minulle tajunnanvirtaisuudessaan ja kappalejaottomuudessaan paikoin raskastakin luettavaa. Onneksi, ainakin yleensä, pidän pohdiskelevasta poukkoilusta ja kappalejakojen puuttuminen tuo kirjaan intensiivisyyttä. Paikoin Kirje vaimolleni tuntuu myös hätkähdyttävän avoimelta: Saarikoskihan kirjoittaa entisistä vaimoistaan, toisista kirjailijoista, omasta kyrvästään. Viime aikoina on puhuttu paljon autofiktiosta ja voikin miettiä, missä määrin Kirje vaimolleni on sitä. Kirjallisessa keskustelussa on pohdittu myös rajoja: mitä on sopiva tuoda kirjaan? Haluaako entinen vaimo kuulla olevansa laiska? Haluaako nykyinen lukea entisistä? Tässä kirjailija on vapaa, oli Saarikosken aikana ja on edelleen. Haluaako lukija lukea kaikesta tuosta? En osaa sanoa. Ajallinen etäisyys on tehnyt tehtävänsä, Kirje vaimolleni on kiinnostava katsaus ansiokkaan kirjailijan ajatuksiin ja aikaan Dublinissa. 

Saarikoski kirjoittaa avoimesti, pilkkaa ja kohottaa - myös itseään ja itsensä. En tiedä, onko Kirje vaimolleni ollut aikanaan rehellinen tilitys, mutta nyt liki 46 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen se tuntuu sellaiselta. Rehelliseltä ja kuitenkin suunnitellulta, kaunokirjalliseltakin: kirje päättyy, kun se on valmis. Kokonaisuus on luonnosmainen ja paikoin sekava, mutta Saarikosken pohdiskeleva tajunnanvirtaisuus vangitsee, teksti virtaa omaa tahtiaan ja tempaisee lukijansakin mukaan.

17 kommenttia:

  1. Tämä minulla on omassa hyllyssäni divarista bongattuna aarteena, mutta lukemisesta on aikaa jo yhtä kauan kuin kirjan ostamisesta - eli varmaan jotain 15 vuotta vähintään... Pitäisi kyllä lukea uusiksi! Kiitos tästä siis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Salla, luulen että tämä kestäisi uusintaluvunkin, joten lue ihmeessä! :)

      Poista
  2. Tämä kiinnostaisi sekä Dublinin että Saarikosken vuoksi. Olisi mielenkiintoista tietää, repivätkö iltapäivälehdet tästä kovinkin sensaatiomaisia juttuja nykyajan tapaan (vrt. esim. Rajalan kirja).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jaana, minä luin kirjan juuri noista kahdesta syystä (haaveillaan joko Dublinin- tai sitten Edinburhgin-matkasta). :) Saarikoskesta varmasti revittiin otsikoita, mutta ehkä toisella tavalla - ihaillen?

      Poista
  3. Saarikoski on todellakin vangitseva kirjoittaja. Suon kernaasti hänelle sen, mitä en eräille muille;) Vrt. PR.

    Hyvät sitaatit ja kiinnostava kaupunki, jonne minäkin joskus palaan: "Tuntuu hyvältä olla paikassa, jossa on ennenkin ollut."

    Kirjeromaanit ovat kiehtovia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, samat sanat! ;) Ja Saarikoski oli omalla tavallaan sanojen velho, pidän erityisen paljon hänen runoistaan.

      Tämä on ehkä enemmän yksinpuhelu kuin kirje, mutta toimiva ja kiinnostava.

      Poista
    2. Katja, sinulle on hauska, tuttu haaste blogissani. Teet sitten kun sinulle sopii.

      Poista
  4. En ole hirveästi lukenut Saarikoskea ja/tai James Joycea, mutta voisiko olla, että Saarikoski on kirjoittanut Kirjeen vaimolleen joyceläisessä hengessä?

    Saarikoski oli aikansa skandaalihahmo ja teki suurimman osan asioista tietoisesti herättääkseen huomiota. Lehdet kirjoittelivat silloin kuitenkin eri tavalla kuin nykyään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elämän krestomatia, ehkä. Minä en ole (vielä) lukenut Joycea, mutta toki Joycesta. Ja Saarikoski oli tosiaan aikansa julkkis. Lehdet kuitenkin kunnioittivat häntä, nyt otsikot olisivat ihan erilaisia. Tämä on kiehtova kirja.

      Poista
  5. Joo, naurattaa. On se minunkin hyllyssäni, tuo kirjeromaani. Mutta vastavetona minulla on myös Kilpikonna ja olkimarsalkka (Tuula-Liina Varis). Siinä sitten totuus seisoo. Naisen totuus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, minäkin olen lukenut Kilpikonnan ja olkimarsalkan. Luin sen silloin, kun se oli ihan tuore ja pidin kovasti. Kirja oli mielessäni, kun luin tätä, mutta koska aika ym. ovat eri, keskityin vain tähän Saarikosken kirjaan.

      Poista
  6. Pidin Saarikoskesta esitelmän koulussa 60-luvulla. Aamuhetki kullan kallis - oli yhdessä valitsemassani lukunäytteessä. 5 min ennen esitelmän alkua huomasin että se olikin 'kullin kallis'. Eikä rohkeus riittänyt. Kovasti hänestä silloin tykkäsin. Ja harmittelin kun läträsi elämänsä pois ennen aikojaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, voi kauheaa! :) Melkoinen freudilainen lipsahdus. Saarikoski oli tosiaankin taitava kirjoittaja, joka oli samalla kertaa yhteiskunnallinen ja romanttinen.

      Poista
  7. Tuo Donna Mobilen Leenan lukunäytemuisto on niin hauska!!!

    Minusta tuntuu, että Saarikoskea ihan harmitti, kun hänen "taiteilijan toilauksistaan" ei kirjoitettu tarpeeksi. Muistan, että osaa hänen kirjoistaan pidettiin välitöinä. Suurelta taiteilijalta julkaistiin mitä vain nimen vuoksi. Itse pidin tätä kirjaa juuri sellaisena, kirjana, jota ei julkaistaisi tuntemattoman kirjoittamana. Minulla on Kirje vaimolleni hyllyssä. Pitääkin ottaa esiin ja kokeilla, olenko vielä samaa mieltä. Lauseen rytmi on Saarikoskella kyllä hieno, mutta pitäisihän kirjassa asiaakin olla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Marjatta, eikö ollutkin! Melkoista. :)

      Asiaa tässä kirjassa ei kieltämättä juurikaan ole, mutta kirja näyttääkin hänen taituruutensa, koska Saarikosken teksti pitää otteessaan ja kiehtoo - ihan pelkkinä lauseinakin.

      Poista
  8. Tämä kirja on ollut lukulistallani pitkään, ja kirjastostakin lainassa moneen kertaan, mutta enpä vaan ole saanut sitä luettua. Rakastan Saarikosken runoja ja Dublinilla on aivan erityinen paikka sydämessäni, mutta tämän arviosi luettuani aloin epäillä, että taidan olla tälle kirjalle Ilselän Minnaa lainatakseni liian nukkainen sielu. :) En oikein osaa selittää, mutta en halua että Saarikoski saa tekstillään Dublinin tuntumaan mielessäni jotenkin... tuhruiselta. No, pitänee kokeilla joskus, sittenhän sen näkee. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sara, minä olen lukijana erittäin nukkainen sielu ja inhoan esimerkiksi eritteitä kirjoissa (osin siksi en pitänyt Kätilöstäkään) ja tässä ei tullut tuhruista oloa, vaikka Saarikoski elimiä luetteleekin. Hän koettaa pysyä uskollisena vaimolleen ja Dublin on kirjassa ihana. Kokeile vaan!

      Poista