Heinäkuun luetut ja jo neljästoista

Jännityskirjaviikko ei ole kaikonnut minnekään, vaikka kuvassa komeileekin kasa herttaisia pikkuleipiä. Olen aina ollut kova leipomaan (ja lukemaan kirjoja pikkuleipäkertoimella ;)), ja innoituksen sydämellisiin pikkuleipiin sain toisaalta pikkuleipäsielunsiskoltani Mamman uunin Marialta, toisaalta siitä että vietän tänään jo 14. hääpäivää. Kiitos Jaanan postauksen, huomasin että arvostamani Aino Kallas meni naimisiin 113 vuotta sitten juuri tänään. Tieto sykähdyttää minua! Koska hääpäivä sattuu keskiviikolle, juhlimme päivää pienesti jo sunnuntaina kera herkullisen ruuan, kuohuviinin ja mansikkaleivoksin. Teimme myös retken Vuosaaren Uutelaan, jossa kävin elämäni ensimmäistä kertaa. Tänään minulla on myös viimeinen kesälomapäivä, jonka kunniaksi pitänee jatkaa retkien tekemistä jonnekin.

Jännäriviikkoni jatkuu nyt siten, että luen erästä koukututtavaa japanilais-amerikkalaista kirjaa ja lisäksi aion aloittaa yhden itselleni aiemmin tuntemattoman lapsille suunnatun jännärin 1960-luvulta. Nyt on kuitenkin aika summata blogini heinäkuu.

Heinäkuu oli monessa suhteessa erilainen lukukuu: reissasin perheeni kanssa niin Lontooseen, Suonenjoelle kuin Tukholmaankin ja luin hieman sitä sun tätä siellä sun täällä, moni kirja on kesken ja muutamasta en ehtinyt vielä blogata. Lontoossa suunnittelin pitäväni Lontoo-aiheisten kirjojen teemaviikon, mutta luinkin valtaosan Lontoo-kirjoistani kotona. Lontoo-viikkoon mahtui myös pettymys: en saanut luettua ihailemani A.S. Byattin Riivausta, mikä selvästikin riivaa minua. Kuukauteen mahtui kaksi huikeaa kirjaa: amerikkalaisen Jayne Anne Phillipsin Suojelus sekä Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, jonka jälkeen kaikki lukemani on tuntunut hieman yhdentekevältä. Ehkäpä dekkariviikko on tässäkin suhteessa hyvä: jännärit toimivat jonkinlaisena siirtymäkirjallisuutena vaikuttavan lukukokemuksen ja sitä seuraavien välillä.

Heinäkuussa bloggasin näistä kirjoista:

Anna Jansson: Vaitelias jumala (2002)
Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (2013)
Jayne Anne Phillpis: Suojelus (1995/1995)
A.S. Byatt: Riivaus (1990/2008, tämä kirja jäi kesken)
P.L. Travis: Maija Poppanen (1934)
Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo (1998)
Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave (2013)

Heinäkuussa moni bloggaja vietti lukumaratonia ja bloggaajat lukivat kymmeniätuhansia sivuja. Vau! Suuret onnittelut vielä kaikille maratoonareille. Oman blogini sivupalkkiin taas ilmestyi pari päivää sitten Member of Indiedays Inspiration -banneri. Se tarkoittaa sitä, että Lumiomenaa voi halutessaan seurata nyt myös Indiedays Inspirationin kautta. En kuitenkaan bloggaa Indiedaysille enkä ole siirtynyt palkalliseksi bloggaajaksi, vaan jatkan täällä tutussa osoitteessa entiseen tapaani. Olen hyvin iloinen, että pääsin mukaan Inspiration-bloggaajaksi, lukemisen asiaa voi edistää monin tavoin.

Nyt jätän teidät Uutela-tunnelmien pariin ja palaan pian jännittävien kirjojen merkeissä. Mukavaa heinäkuun viimeistä päivää!

Anna Jansson: Vaitelias jumala

Jännityskirjaviikko
Anna Jansson: Vaitelias jumala
Kustantaja: Gummerus (2002; Loistopokkarien painos 2003)
Alkuteos: Stum sitten guden
Suomennos: Jaana Nikula
Mistä: Löytö poistokirjahyllystä
Kansi: Liisa Holm
Sivuja: 269
Ruotsalainen dekkari

Lumihiutaleet tanssivat kylmässä varhaisaamun valossa. Ne kieppuivat leikitellen kohti maata ja hävisivät kosteaan saveen. Taivas roikkui lyijynharmaana ja painavana puiden latvojen yläpuolella. Kuusien lomassa oli aivan pimeää. Rikostutkija Hartman kulki taskulamppi kädessään kohti kumeana kaikuvaa ääntä. Edvin käveli aivan hänen takanaan. Vanhuksella oli yllään farmarit, lippalakki ja kulunut nahkatakki. Mies hengitti raskaasti ja kompasteli eteenpäin puristaen kuollutta koiraa sylissään.

Joulu tekee tuloaan ja maisema peittyy lumeen. Hirtetty miesruumis roikkuu puusta, vainaja on menettänyt paljon verta ja hänen kyntensä on nyrhitty lyhyiksi. Miehen lisäksi paikalta löytyy tapettuja eläimiä ja vaikuttaa siltä, että kyse on rituaalimurhasta, joka jäljittelee elämänpuussa roikkuneen Odin-jumalan kärsimyskertomusta. Teurastaja Dick Wallströmin murha ei jää ainoaksi. Nuorempi konstaapeli Maria Wern tutkii murhaa, koettaa tasapainotella perhe-elämän ja työn välillä ja ajatutuu murhaa tutkiessaan kohti vaaraa.

Jännityskirjaviikkoni piti alkaa monien kehuman Gillian Flynnin Kiltin tytön merkeissä. Koukuttavaksi ja huikeaksikin kehuttu kirja ei kuitenkaan koukuttanut minua tarpeeksi ja kirja jäi kesken. Kirja olisi ollut sinänsä "sopivaa" luettavaa mieheni ja minun hääpäivän alla (hi hii), mutta en halunnut tuhlata enempää aikaani kyseisen romaanin parissa. Sen sijaan jännäriviikkoni alkaa ruotsalaisen Anna Janssonin Vaiteliaalla jumalalla, joka käsittääkseni on Maria Wern -sarjan aloitusteos.

- Maria, etkö voisi tulla jo nukkumaan. Täällä on kylmää ja yksinäistä. Minä pyydän anteeksi, jos vain tulet nyt sänkyyn. Dickin kasvot katosivat ja hänen tilallaan olikin Krister. Maria kirkaisi. Oli jouluaatto.

En ollut aiemmin lukenut Anna Janssonin dekkareita ja kun löysin kirjan eräästä kierrätyshyllystä, kuvittelin lukevani kesäiseen Gotlantiin sijoittuvan kirjan. Kirjan takakansiteksti ei paljasta vuodenaikaa, ja joskus mielikuvat pettävät. Kesäisen murhamaiseman sijaan pääsinkin sivujen välityksellä vierailulle sydäntalveen, jolloin lumihiutaleet leijailevat, viima puree poskia ja auto hautautuu kinoksiin.

Janssonin kirjaa oli mukava lukea, se tempaisi mukaansa ja askarrutti lukijan aivoja miellyttävällä tavalla. Miellyttävällä tarkoitan sitä, että Vaitelias jumala on dekkarina keskinkertaisen tasainen: sen lukee kerran, sen parissa viihtyy, mutta kirja myös unohtuu nopeasti. Rikos on toki omaperäinen ja pohjoismaisen kansanuskon käyttäminen tuo juoneen ripauksen eksotiikkaa. Murhat itsessään ovat varsin raakoja, mutta nykydekkareissa moinen tuntuu olevan varsinainen trendi. Lisäksi monet ruotsalaiset (nais)dekkaristit menevät minulla mielessäni jo hieman sekaisin: he osaavat kirjoittaa karmivista rikoksista, heidän kaikkien kirjoissa murhia selvittelevät naiset, joiden kotielämää - parisuhdetta tai -suhteettomuutta, lapsia ja suhdetta anoppiin - avataan ja joiden työelämän sosiaalisia kuvioita käydään niin ikään läpi, murhaajan psyykeäkin saatetaan pohtia. Kirjoissa on paljon tuttua, niihin on helppo samaistua, vaikka dekkareiden keskiössä ovatkin totta kai murhien selvittely perinteitä kunnioittavalla kuka-sen-teki-hengellä.

Menin nyt Anna Janssonin dekkarista yleisemmälle tasolla, mutta Vaiteliaasta jumalasta minulla ei ole sen ihmeempää sanottavaa. Se on kirja, joka täyttää kaikki dekkarivaatimukset ilman mitään sen ihmeellisempää: sen päähenkilö Maria on miellyttävä ja tarpeeksi moniulotteinen hahmo kokonaiseen kirjasarjaan, anoppi (terveisiä Booksylle, joka huomasi saman) ja sivuhenkilöt jossain määrin karikatyyrisiä, mutta teoksen tunnelmaan sopivia. Kerronta sujuu ja kirja pitää otteessaan. Huumoriakin on paikoin mukana, ja jouluaaton Paavo-tonttu ilahduttaa suomalaisia lukijoita.

Vaitelias jumala tutustutti minut Janssonin tuotantoon. Vaikka pidän kirjaa korkeintaan keskinkertaisen hyvänä dekkarina, voisin kuvitella lukevani lisää Maria Wernin tutkimuksia silloin, kun kaipaan välipalajännäreitä. Jännityskirjaviikkoni alkaa selvästi parempia ja parempia kirjoja kohti suuntaavana: Kiltti tyttö jäi kesken, Vaitelias jumala tarjosi jo kelpo viihdettä, seuraavaksi luen varmasti jotain oikeasti hyvää.

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kustantaja: Gummerus 2013
Kansi: ?
Sivuja: 281
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen romaani

Niin kuin maa kiertää aurinkoa, niin kuin kuu maata, minun aikani kiertää lähtien ja palaten. Niin kuin talvi muuttuu kevääksi, niin kuin kesä syksyksi, kehoni vuodenajat seuraavat erehtymättä toisiaan. Niin kuin yö muuttuu aamunkoitoksi, niin kuin päivä tummuvaksi illaksi, minun päivieni valo vaihtuu vääjäämättä.
Olen äitimaa. Olen musta multa ja kylvetty siemen. Olen kohoava oras ja keltainen tähkä. Olen elonleikkuu ja viluinen pelto. Olen lumen alla lepäävä routamulta.

Omenaposkilapset laskevat mäkeä alas: Kaisla, Aava ja Otso. Lumikukka on vasta vuoden vanha. Viljan ja Aleksin elämä on kenkäkasoja, jauhelihakastiketta, rakkautta sekä pelkoa siitä, että raskaustesti näyttää taas kerran kahta viivaa. Vilja ei muista, milloin hänen kehostaan katosi rytmi, milloin taideopinnot vaihtuivat puurokattilan hämmentämiseen, milloin hän alkoi katsoa ensin seuroissa käyvien naisten vatsaa ja vasta sitten silmiä. Naisen paikka on kotona, nainen on paratiisin rikkoja. Käynti äitiyspolilla muuttaa monta asiaa pysyvästi.

Luin viime yönä loppuun kirjan, joka on vallannut ajatukseni miltei koko päiväksi. Luin kirjaa leipomisen lomassa, luin sitä vahtiessani pihan puhallettavassa uima-altaassa polskivia lapsiani, ajattelin kirjaa jopa silloin, kun katsoin suosikkisarjaani Downton Abbeyta. Pauliina Rauhalan esikoisromaani Taivaslaulu on romaani, joka vei minut mukaansa niin, että tekstini Knausgårdista saa odottaa ja jännityskirjojen viikko alkaa myöhemmin kuin aioin.

Pillereitä ja pullaa. Pullaa ja pillereitä. Minua alkaa tahattomasti hymyilyttää. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi uskovaiset naiset leipovat niin paljon pullaa. Arkipulla, seurapulla, rotinapulla, kotiapupulla, pyhäpulla. Pyhä pulla.

Seurakahviossa raskaana olevat naiset halaavat toisiaan ja vatsat litistyvät liki ja vauvat möyrivät toisiaan vasten kuin liukasliikkeiset ankeriaat. Kuka katsoo peilistä, huora vai madonna? Ja mitä eroa heillä lopulta on, toinen raataa miehen halun alla, toinen Jumalan. Vilja on vapaa nainen, Vilja on kahlittu nainen.
Rauhala peilaa naisena olemisen - niin lestadiolaisen kuin kenen tahansa muunkin - tarkkanäköisesti, raadollisesti ja kauniisti. Taistelu biologiaa vastaan on loputon, mutta laulun aika koittaa.

Taivaslaulu on romaani, jonka kaari ja jännitteet kantavat, jota lukee miltei henkeään pidätellen. Rauhala kirjoittaa kauniisti ja vimmaisesti. Hän antaa äänensä niin Viljalle, Aleksille kuin lapsillekin, joiden arvomaailmassa Bratzeilla, barbeilla ja mollamaijoilla on oma paikkansa. Paikoin lestadiolaisyhteisön ristiriitoja valotetaan blogitekstein. Rauhala kiihdyttelee, lähentelee runoa ja on kalevalanmittaa: hän liukuttelee lintuansa ja hänen kirjoittamaan Vilja on Aleksille Botticellin Venus, joka saa sydämen laulamaan Suvivirttä. Yhtä lailla Rauhala taitaa myös arjen kuvauksen, johon kuuluvat salaiset kynsilakat, myyjäisten mangokakut ja satukirjalumisateet (ihana sana, muuten!), ohrapuurot ja kuusenhakuretket. Kaikkein vahvimmin hän kuvaa Viljan ajatuksia, Viljan maailman ristiriitaisuuksia, oman ja muiden tahdon taistelua hänessä.

Ennen kaikkea Rauhala on rohkea kirjailija, joka uskaltaa antaa äänensä sellaisille äänille, joiden kuvittelen jäävän herätysliikkeen virallisen sanoman jalkoihin. Sen ansiosta Taivaslaulu on samalla kertaa vahvasti yhteiskunnallinen ja kuitenkin yksityinen.

Taivaslaulussa on oma rytminsä. Se on kielen ja tarinan rytmiä, Viljan ja Aleksin elämän rytmiä - ja se on myös lukijan rytmiä, joka elää Viljan ja Aleksin tarinaa. Olen harvasta esikoisesta näin vaikuttunut, harva kirja on koskettanut samalla tavalla. Keväällä innostuin yhdestä kevään esikoisesta ja teen varmaan väärin kun vertaan kahta tyystin erilaista romaania, mutta nyt luin jotain vielä vahvempaa, lähemmäksi tulevaa. Luin jotain sellaista, josta haluan pitää kiinni. Taivaslaulu on väkevä, mutta siitä jää seesteinen olo. Tiedän hehkuttavani nyt ehkä liikaakin, mutta vielä kerran: hieno, hieno romaani!

Käsi löysi käden, olkavarsi olkavarren, kuin kadoksissa ollut avain lukon joka aukeni loksahtaen, ja tuuli tuli, lempeä, puuskittainen ja lehdissä kahiseva.

----
Myös Maria on ehtinyt lukea kirjan. Edit. ja melkein samaan aikaan kanssani tästä kirjoitti Annika.

Tukholmasta kohti jännäriviikkoa

Lainaan Kirjanaisen sanoja ja totean, että "kyllä tämä on edelleen kirjablogi, mutta" olen nyt kolmen kirjan ihanassa loukussa enkä ole vielä valmis bloggaamaan niistä. Perheemme kesäretket ovat jatkuneet ja saavuimme eilen kotiin muutaman päivän mittaiselta Tukholman-matkalta. Tukholmassa käyminen alkaa olla jo perheemme kesäperinne, koska nyt vierailimme kaupungissa neljäntenä kesänä peräkkäin. Pidän Tukholmasta melkein yhtä paljon kuin Kööpenhaminasta.

Matkustimme länsinaapuriin laivalla, Silja Seranadella. Meillä oli ikkunallinen hytti ja laivassa olikin lasten pallomeririentojen jälkeen ihanaa lukea ja katsoa saaristomaisemia: minä luin loppuun Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisen kirjan, josta pidin vielä enemmän kuin ensimmäisestä (hehkutusta siis luvassa seuraavassa postauksessani) ja mieheni viihtyi Pekka Hiltusen Sysipimeän äärellä, mistä olen iloinen, koska mielestäni Hiltusen kirja on yksi parhaista lukemistani dekkareista pitkään aikaan.

Hiltusesta pääsenkin seuraavaan teemaviikkoni, joka on jännityskirjojen viikko. Aloitan sen ensi viikolla ja aion lukea yhden uutuuden, pari klassikkoa, yhden lapsille suunnatun jännityskirjan sekä vielä, jos aikaa jää, tietenkin yhden ruotsalaisen. Jännittävää sanan kirjallisessa merkityksessä!

Tänään meillä kotona tapetoidaan lastenhuoneita ja jos aikaa jää, lueskelen yhtä odottamaani kotimaista uutuutta. Tässä vielä tunnelmia tuulisesta Tukholmasta ja Gamla Stanista sekä Skansenilta:

Kuopion korttelimuseossa

Kesä etenee ja tämä kirjabloggaaja heittäytyy näköjään ihan lomalle ja laiskaksi: Lontoon-reissun jälkeen kotimaanmatkailu on vienyt mukanaan kohti Savoa, ja nyt kotiinpaluun jälkeen luvassa on marjastamista ja lastenhuoneiden tapetointia. Kirjoja olen toki ehtinyt lukea, mutta niistä kirjoittaminen ei nyt suju ja siksi leikin hetken aikaa matkabloggaajaa.

Pohjois-Savossa, kotiseudullani, suurin osa ajasta meni Suonenjoella. Ehdimme tietenkin Mansikkakarnevaaleille, kaunistumaan kampaajalle, bongailemaan "mummolan vintin" kirjoja (joista tulee teemaviikko elokuussa), metsään poimimaan kantarelleja ja lakkoja sekä viettämään kaupunkipäivää Kuopiossa. Sinisen linnan kirjaston Maria listasi jokunen aika sitten itselleen mieluisimpia kesäkaupunkeja. Minulle rakkaimmat kesäkaupungit ovat ehdottomasti Joensuu ja Kuopio, mutta vierailen mielelläni myös Porvoossa, Turussa ja Seinäjoellakin. Nyt kuitenkin keskityn Kuopioon ja korttelimuseoon.

Kuopion korttelimuseo on entisajan puutalokortteli Kuopion keskustastassa. Yksitoista vanhaa puutaloa muodostaa viehättävän kokonaisuuden, jossa vierailijat voivat piipahtaa niin apteekkitaloon (ja sen hyötypuutarhaan, oli hauska bongata omaltakin pihalta tuttuja kasveja), kutojan tupaan (oi, miten rukin tasainen hyrinä rauhoitti), 1930-luvun kaupunkilaiskotiin (jossa soi ihana ajan musiikkikin!) kuin tietenkin Minnan salonkiin. Museossa on lisäksi vaihtuvia taidenäyttelyitä, tällä kertaa ihastuin etenkin Eeva Kontturin ympäristön ja luonnonestetiikan puolesta kantaa ottaviin töihin.

Vierailin korttelimuseossa yhdessä perheeni sekä poikani kummin kanssa. Lapset viihtyivät museossa mainiosti, kun sai aina välillä piipahtaa pihalle ja kulkea rakennuksesta toiseen. Päivä museossa kävikin pienestä löytöretkestä!

Olen lukemassa nyt hienoa norjalaista romaania ja aloittelen pian jännityskirjojen viikkoa. Saa nähdä, milloin ehdin lukemastani bloggaamaan vai tuleeko tähän väliinkin uusia retkikuvia. Hauskaa kesän jatkoa! Käväiskää korttelimuseossa, jos Kuopion suunnalla liikutte!

Museossa on käynyt myös Hietzu.

Jayne Anne Phillips: Suojelus

Jayne Anne Phillips: Suojelus
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 1995 (pokkaripainos 2009?)
Alkuteos: Shelter 1994
Suomennos: Kersti Juva
Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen
Sivuja: 372
Yhdysvaltalainen romaani, "Southern Gothicia"

Cap kosketti Lennyä ja osoitti sormellaan. Sanaa sanomatta he hivuttautuivat lähemmäksi varoen näyttäytymästä. Heinät tuoksuivat voimallisesti ja olivat teräviä; Lenny tunsi kuinka ne hivelivät ihoa ja tiesi että niiden maku oli hapan. Korsien lomasta hän näki sen. Se liikutti päätään, ei kuullut mutta vaistosi että jokin lähestyi. He pysähtyivät kenties kolmekymmentä jalkaa siitä oikealle.

Heinäkuun 1963 lopulla kylmä sota on ketä tahansa pelottava asia, kuumuus tekee hikiseksi ja Shelterin piirikunnassa Länsi-Virginiassa järjestettävällä partiotyttöjen leirillä ei tunneta minkäänlaisia myönnytyksiä kevyempien vaatteiden suhteen. Tytöt, siskokset Lenny ja Alma sekä näiden ystävät Cap ja Delia keksivät kuitenkin omat keinonsa viilentyä. Kaikki tytöt ovat siirtymässä kohti aikuisuutta, minkä vuoksi heillä on salaisuuksia. Viattomuus, jos sitä on koskaan ollutkaan, tulee leirin aikana menetyksi tavalla, joka purkautuu äkillisesti ja brutaalisti. Tyttöjen lisäksi leiriä sekä sen läheistä Mud Riveriä ja Turtle Hole -lampea kiertävät myös vankilasta vapautunut väkivaltainen Carmody, tämän vaimo Hilda sekä Hildan 8-vuotias Buddy-poika. Myös Pastorilla on omat sotajoukkonsa, leirin työntekijä Frank kiehtoo monia ja jossain on joukko työmiehiä. Lepakot suihkivat, heinäsirkat sirittävät ja paholainen vaanii omaansa.

Jayne Anne Phillipsiä on luonnehdittu Southern Gothic -genren taitajaksi, tajunnanvirtaiseksi kertojaksi ja Yhdysvaltain eturivin kertojiin kuuluvaksi prosaistiksi. Suojelus on ollut lukulistallani jo muutaman vuoden ajan ja kirja valikoitui lomalukemisekseni Savon-reissulleni.

Hän ei nähnyt kuka muu kuvassa oli. Valkoinen hahmo laski päänsä hänen rinnalleen ja valo rävähti auki, kiinni; kaikki kirkastui ja pitkät kukinnot liikkuvan köynnöksen litteiden lehtien lomassa olivat valkoiset. Mies antoi niitä hänelle, kohotti käsillään, ja Lenny polvistui kirkkaaseen valkoisuuteen joka oli jäänyt jäljelle, siihen mikä oli ollut kun värit valuivat pois, ennen kuin kuva tyhjeni.

Phillips kirjoittaa väkevästi, tiheästi ja ennakkomielikuvieni mukaisesti paikoin hyvinkin tajunnanvirtaisesti. Kertojanäänet ja aikamuodot vaihtuvat, uni ja tosi sekoittuvat ja paljon jää lukijan tulkittavaksi. Phillips kuvailee toisinaan tarkkaan, pysähtyy pieniin asioihin - tennistossuihin, teinityttöjen karkkimaiseen ja kuitenkin happamaan tuoksuun, leirin ruokailuhetken istumajärjestykseen -, mutta keskittyy symboliseen, usein vaikeaselkoisestikin: mustiin raitoihin pään ympärillä, käärmeeseen jolla on ihmisen silmät ja kuoleman enkelin avara katse ja kiviasetelmiin - seitsemään kekoon, seitsemään ilmestykseen. Uskonnollinen symboliikka on vahvasti läsnä, mutta ei turvaa antavana, vaan mystisenä, käärmeen tavoin kiemurtelevana ja kaikkialle kietoutuvana.

Kuten Minna huomaa ja  osuvasti vertaakin, on Suojeluksessa myös paljon ruokaa. Ruoka toimii toisaalta etelävaltiolaisen runsauden kuvaajana sekä rakkauden ja puutteen symbolina, mutta ennen kaikkea se on turvallisuuden ja pelon välisen vuorottelun vertauskuva. Almalle munakokkeli on  kuumaa, keltaista ja kosteaa, se muistuttaa äidistä. Isäänsä pelkäävä Buddy ajattelee rapeita räiskäleitä ja makeita keksejä sekä kaivosten pikkuväkeä. Ruoan ajattelu lohduttaa, muttei takaa turvaa.

Rainer Maria Rilkeltä lainatun Kauhea on joka enkeli -lauseen romaaninsa alkuun sijoittava Phillips haastaa lukijansa vahvalla symboliikallaan ja faulknerilaisesti tajunnanvirtaisella kerronnallaan. Kaiken takana on kuitenkin koko ajan väkevä tarina, jonka ansiosta Suojelus tulee liki lukijaa jopa siinä määrin, että tarina pysyttelee mielessä lukutaukojenkin aikana. Paikoin kirja tulee miltei uniin tai vähintäänkin selkäpiihin. Phillips kertoo muutamasta leiripäivästä, jotka vääjäämättä johtavat kohti dramaattisia tapahtumia. Tunnelma on koko ajan odottava ja pelottava samaan tapaan kuin Nick Caven hurjimmissa kappaleissa, mutta samalla ilmassa on hellepäivien raskautta, tennareita, kokeiluja, muistoja ja auringon leikkiä virginianmännyillä. Phillips taitaa miljöö- ja ihmiskuvauksen, mutta vahvimmillaan hän on tunnelmien luojana ja tarinaansa näkökulmavaihdosten keinoin kuljettavana kirjoittajana.

Suojelus vaatii lukijalta keskittymistä, mutta palkitsee väkevyydellään. Phillipsin tiheässä kerronnassa on synkkä vire, hyvät ja pahat sekä usko ja epätosi pureutuvat syvälle väkivaltaan ja sen syihin. Länsivirginialaisessa Shelterin piirikunnassa on aistillisuutta, joka on samalla kertaa totta ja kuvitelmaa. Luulen, että tulen muistamaan Suojeluksen parhaiten kaikista tänä kesänä lukemistani kirjoista.

Kun kirja ei natsaa - A.S. Byatt: Riivaus

Lontoo-viikko
A.S. Byatt: Riivaus. Romanttinen kertomus
Kustantaja: Teos 2008
Alkuteos: Possession. A Romance 1990
Suomennos: Marja Alopaeus
Kansi: Iira Oivo
Sivuja: 680
Brittiläinen romaani

Ihailemani kirjailijan tunnetuin teos. Mestarilliseksi, kaivatuksi, rikkaaksi ja lumovoimaiseksi kuvattu romaani, joka on kahteen eri aikakauteen sijoittuva rakkaustarina ja jännityskertomus. Miksi kirja ja minä emme kohtaa?

Lontoo-viikkoni kesken jäänyt kirja on A.S. Byattin Riivaus. Riivaus ja minä emme selvästikään sovi yhteen: ostin Riivauksen suorastaan riemumielin ja suurin odotuksin viime syksynä Helsingin kirjamessuilta. Se on ihana kirja, yksi parhaista, kertoi moni. Vain yksi ystäväni tuumi, ettei ollut jaksanut kirjaa. Koska pidin tavattomasti Byattin runsaudensarvesta Lasten kirjasta, odotin Riivaukselta jotain vieläkin enemmän. Luin viime syksynä Pienen mustan kirjan, johon ihastuin - keväällä Ragnarök oli jo vaikeampi pala, ehkä hivenen pitkäpiimäinen, vaikka kooltaan tiivis. Lukukokemuksena sekin oli hieno. Riivauksen oli määrä kruunata minun Byatt-faniuteni.

Mutta, ja nyt on aloitettavalla muttalla, aloittelin Riivausta ensimmäisen kerran jo jouluna. Kirja jäi silloin kesken, minkä arvelin johtuvan joululahjakirjojeni houkuttelevuudella. Kokeilin lukea Riivausta uudelleen nyt alkukesästä, mutta kirja jäi taas tauolle. Nyt arvelin syyksi kirjablogikirjan hetkisiä valmistumishetkiä. Koska Riivaus liittyy tiiviisti Lontooseen ja British Libraryyn, otin kirjan matkalukemiseksi. Kuten saatte arvata, kesken jäi, nyt sivulle 136.

Mutta mikä Riivauksessa mättää? Miksi en hullaannu siitä? En, vaikka kirja tarjoaa kaikkia niitä aineksia, joista haluan pitää: kirjalliset puitteet, kuvitteellista ja oikeaakin kirjallisuushistoriaa, akateemisen jännityskertomuksen, ihailemaani peribrittiläisyyttä ja upeasti kirjoitettua kerrontaa. Nimittäin Byatt on, kuten aina, runsassanainen ja taitava. Riivauksessa kaikkea tuntuu olevan liikaa ja hetket niin Rolandin akateemisen maailman kuin hänen löytämiensä Richard Ashin kirjeiden parissa tuntuivat hitailta. Keskittymiseni herpaantui ja mieleni karkasi muiden kirjojen pariin. Uuvuin Riivaukseen jo melkein heti alusta ja koska jo kolmannen kerran päätin jättää kirjan kesken, annan kirjan uinua hyllyssäni jonkin aikaa.

Toivon, että pääsen takaisin Riivauksen maailmaan, mutta pelkään, että Riivauksesta tulee minulle samanlainen ikuisuusprojekti kuin Umberto Econ Ruusun nimestäkin. Olen kirjoittanut kesken jääneistä tai "tauolla olevista" kirjoista aiemminkin täällä. Aihe on sellainen, joka ajoittain pulpahtelee blogeissa, mutta olisi taas kerran hauska kuulla, mitkä ovat teidän muiden kirjallisia kompastuskiviänne? Mikä kirja ei vain natsaa?

Ja kaikki Riivausta rakastaneet, kertokaa, miksi kirja on ollut teille hyvä, rakas tai kiehtova?

P.S. Lontoo-viikkoni tulee samaan vielä parikin jälkijättöistä kirjoitusta. Aloitin nimittäin yhden minulle kirjoja suositelleen vinkistä lukea todella hyvää Itä-Lontooseen sijoittuvaa romaania, mutta kirja ja minä olemme hajamielisyyteni vuoksi nyt eri paikoissa. Luen tässä välillä hieman muuta, nyt aika hyytävää Yhdysvaltain syvään etelään sijoittuvaa laaturomaania, mutta palaan Lontooseen ainakin pari kertaa tämän kesän mittaan.

P.L. Travers: Maija Poppanen

Lontoo-viikko
P. L. Travis: Maija Poppanen
Kustantaja: WSOY 2010
Alkuteos: Mary Poppins 1934
Suomennos: Jaana Kapari-Jatta
Kuvitus: Marika Maijala
Brittiläinen lastenkirjaklassikko

"Oho", Anja sanoi. "Laukussa ei ole mitään!"
"Miten niin ei mitään?" Maija Poppanen tivasi kohentaen samalla ryhtiään ja näyttäen loukkaantuneelta. "Väitätkö sinä, ettei tässä ole mitään vai?"
Sen sanottuaan hän kaivoi tyhjästä laukusta valkoisen tärkätyn esiliinnan ja sitoi sen vyötäisilleen. Seuraavaksi hän otti laukusta ison saippuapalan, hammasharjan, paketillisen hiuspinnejä, hajustepullon, pienen kokoontaitettavan nojatuolin ja rasiallisen kurkkupastilleja.

Kirsikkakuja 17, (olettavasti) Lontoo. Tuuli käy idästä. Herra ja rouva Lipas sekä heidän lapsensa Anja, Veikko, Tauno ja Inkeri ovat ongelman äärellä: vanha lastenhoitaja Kati Nanna on lähtenyt pois, minkä vuoksi vanhemmat suunnittelevat lehti-ilmoitusta uuden hoitajan saamiseksi. Isommat lapset Anja ja Veikko eivät ole koskaan pitäneet Kati Nannasta, vaan odottavat innolla uutta hoitajaa tai uusia hoitajaehdokkaita. Tuuli yltyy entisestään ja hämärässä kääntyilevät kirsikkapuut näyttävät siltä kuin olisivat tulleet hulluiksi. Lippaan talon pihalle saapuu nainen, jonka tuuli tuntuu nostavan ilmaan ja kuljettavan etuovelle saakka. Kummallista! Nainen on tietenkin Maija Poppanen, jolla on paljon sääntöjä. Sääntöjen vuoksi hän ei käytä suosituksia, mutta jää hoitajaksi Lippaan perheeseen, sillä rouva Lipas ei ole mikään vanhanaikainen nainen eikä hän - Maija Poppasen sanojen johdattelema - piitaa suosituksista.

Disneyn vuodelta 1964 peräisin oleva elokuva Maija Poppanen on mielestäni eräs suurimmista musikaalihelmistä, mitä voin kuvitella Sound of Musicin ja Ihmemaa Ozin lisäksi. Kun mietin sopivaa lastenkirjaa Lontoo-kirjojen viikolleni, pohdin Burnettin Pikku prinsessan tai J.M. Barrien Peter Panin lukemista uudelleen. Katselin lasteni huoneiden kirjahyllyjä ja uudehko Maija Poppas -käännös suorastaan pomppasi silmiini. Kirja jäi muutama vuosi sitten kesken, koska lapseni tuntuivat olevan vielä liian pieniä, mutta nyt oli aika.

Vielä tänä päivänäkään Anja ja Veikko eivät ole aivan varmoja, mitä tapahtui.

Onneksi aika koitti! Niin hyvä ja herttainen kuin Maija Poppanen onkin elokuvana, niin sitä parempi ja mutkikkaampi se on kirjana. Mutkikkuudella en tarkoita vain absurdia lähestyvää juonta, vaan Maija Poppasen persoonaa. On Maija Poppasella luonnetta elokuvassakin, mutta kirjassa on hän suorastaan kipakka. Kun Maija Poppasella on kiire, hän ärjyy lapsille. Joulun alla Anja ja Veikko haistavat lumen ja joulukuusen, mutta Maija Poppanen haistaa vain kuivatun kalan. Matosta tehty laukku ja rommitotin makuinen lääke (lapsille toki mansikkajäätelön ja limettimehun makuista) osoittavat, että Maija Poppanen on mainio, yllttävä, omahyväinen ja hauska. Hän ei ole mikään lempeä ja pullantuoksuinen hoitotäti, vaan itsellinen, tarvittaessa turhamainenkin nainen, joka pitää kiinni oikeudestaan vapaapäiviinsä. Niin pitääkin!

Travisin kirjassa kaikki kiertyy Maija Poppaseen, vaikka yhtä lailla kirja kertoo perheestä, vanhemmista ja lapsista, puolisoista, toden ja epätoden rajoista sekä asioista, joihin voi uskoa tai olla uskomatta. Sadun taika on koko ajan läsnä ja kirja on mainio luettavaksi ääneen.

P.L. Travis kirjoitti useita Maija Poppasesta kertovia kirjoja. Maija Poppanen on julkaistu suomeksi aiemmin Tyyni Tuulion suomentama, mutta en ole kirjaa lukenut. Sen vuoksi en voi verrata nyt lukemaani uutta käännöstä vanhaan, ja toteankin Jaana Kapari-Jatan onnistuneen käännöksessään erinomaisesti. Kapari-Jatta on lahjakas kääntäjä, joten Maija Poppasen ostaessani osasin odottaa mainiota kieltä ja omaperäistä henkilöiden nimeämistä (tässä on tosin huomautettava, että koska en ole lukenut Tuulion suomennosta, en tiedä onko vanhassakin käännöksessä mukana herra Peruukki tai neiti Leivon Antero). Vuonna 2010 ilmestyneessä painoksessa on myös Marika Maijalan reipas nelivärikuvitus. Marika Maijala on Karoliina- ja Sylvi Keppos -kirjojen kuvittajana tullut perheelleni tutuksi ja ihailen hänen töitään. Maijalan jälki on helposti tunnistettavissa. Se on enimmäkseen rikkaus, vaikka hahmot eri kirjoissa näyttävätkin osin samanlaisilta. Maija Poppaseen Maijalan aina reippaalla tavalla konstailematon tyyli sopii.

Onko kirjassa sitten Lontoota? Eri paikat, kaupat ja talot, voi varmasti sovittaa mihin tahansa kaupunkiin, mutta kyllä Lontoo on tunnistettavissa puistoissa, eläintarhassa ja tapakulttuurissakin - ainakin, jos niin haluaa. Kirjassa toki poiketaan sinne sun tänne joko mielikuvituksen siivin tai oikeasti. Oliko kaikki totta vai ei?

Kokonaisuudessaan Maija Poppanen on erinomainen lastenkirja, jonka toivoisin päätyvän jokakodin kirjahyllyyn. Travisin klassikkoteos jättää miltei anarkistisella tavalla riemukkaan olon sekä suuren ripauksen haikeutta.

Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo

Lontoo-viikko
Neil Gaiman: Neverwhere - maanalainen Lontoo
Kustantaja: Otava 1998 (pokkaripainos 2000)
Alkuteos: Neverwhere
Suomennos: Mika Kivimäki
Kansi: Jukka Murtosaari
Sivuja: 313
Brittiläinen fantasiaromaani

Perjantaina minulla oli työpaikka, morsian, koti ja elämä jossa oli järkeä (siis siinä määrin kun elämässä yleensä on järkeä). Sitten tapasin loukkaantuneen vertavuotavan tytön jalkakäytävällä ja yritin olla laupias samarialainen. Nyt minulla ei ole morsianta, kotia eikä työtä. Kävelen paraikaa kymmeniä metrejä Lontoon katujen alla ja odotettavissa oleva elinaikani on pituudeltaan samaa luokkaa kuin itsemurhaa hautovalla mäkäräisellä.

Richard Mayhew on suhteellisen hyvin elämässään pärjäävä nuorukainen, jolla on työpaikka hyvässä toimistossa, vuoka-asunto kelvollisessa osoitteessa Lontoossa ja kihlattuna uratykki Jessica, joka tuntee kaikki oikeat ihmiset. Illalliselle mennessään Richard ja Jessica kohtaavat verta vuotavan nuoren naisen, jota Richard päättää auttaa. Tämä muuttaa kaiken: Richard huomaa tulleensa tempaistuksi mukaan maananlaiseen Lontooseen, eräänlaiseen toiseen todellisuuteen, jossa murhaajat ja enkelit, puhuvat rotat ja kalmankalpeat tytöt ottavat mittaa toisistaan. Croup ja Vandemar, eräänlaiset vuosisatojen takaiset palkkamurhaajat, vaanivat kintereillä ja verisenä löytyneellä Doorilla on ihan oma paikkansa koko alisessa maailmassa.

Neil Gaimanin Neverwhere - maanalainen Lontoo on odottanut kirjahyllyssäni jo toistakymmentä vuotta. Ostin romaanin ulkokirjallisista syistä: olen jo vajaan kahdenkymmenen vuoden ajan fanittanut - enemmän tai vähemmän - Tori Amosin musiikkia. 1990-luvun tuotannossaan Amos viittasi usein ystäviinsä, useissa kappaleissa Neil Gaimaniin: kappaleessa Tear in your Hand kuului "'me and Neil'll be hangin' out with the Dream King / Neil says hi by the way", ja Carbon-kappaleen Neil-rivi "Get me Neil on the line / No, I can't hold / Have him read 'Snow Glass Apples' where nothing is what it seems" on itse asiassa oman blogini nimen alkusyy. Kun kuulin Gaimanin kiittelevän Amosta romaaninsa loppusanoissa, toimin kunnon fanin tavoin ja ostin kirjan hyllyyni. En kuitenkaan päässyt alkua pitemmälle. Kirjan alussa esitellyt Croup ja Vandemar tuntuivat pikemminkin naurettavilta kuin kiinnostavilta romaanihahmoilta ja koko kirja jäi. Tänäkesäiseen Lontoo-viikkooni Neverwhere tuntui sopivan kuitenkin paremmin kuin hyvin.

"Minä en ymmärrä, miksi teillä täällä alhaalla on sumuja, kun meillä ei ole?"
Door raapi nenäänsä. "Lontoossa on jäljellä pieniä vanhan ajan kuplia, joissa asiat ja paikat säilyvät ennallaan. Ne ovat kuin kuplat meripihkassa", hän selitti. "Lontoossa on paljon ikaa ja sen on mentävä jonnekin - kaikkea sitä ei voi käyttää kerralla."

Neverwhere on hyvin lontoolainen kirja. Se liikkuu niin tavallisessa, arkisessa Lontoossa, museoissa, Cityssä, Leicester Squaren elokuvateattereissa, kuin maanalaisessa kaupungissa, Night's Bridgessä ja Harrodsilla, jonka tunnelma on kaukana Knightsbrigden hienostotavaratalosta. Maananlainen Lontoo noudattaa ainakin osin maanpäällisen Lontoon karttaa, sen metroasemia. Paljon tapahtuu juuri metrotunneleissa ja katakombeissa, jotka tarjoavat puitteet synkille, muttei kovin pelottaville tapahtumille. Neverwheren Lontoo on toisaalta tunkkainen ja pimeä, toisaalta Thamesin vedestä heijastuvat tähdet saavat kaiken näyttämään satumaalta.

Gaiman kirjoittaa vetävästi ja rönsyillen. Neverwheren tarina ei ole kovin omaperäinen, vaan luottaa tuttuihin fantasia-aineksiin: on tavallinen nuorukainen, joka joutuu keskelle outoja tapahtumia, kokonaan toiseen maailmaan; on markiiseja ja rikollisia, sivustakatsojia ja elämän siipirikkoja, joilla jokaisella on oma roolinsa maanalaisessa kaupungissa. Gaimanin tekstissä on paljon huumoria ja uskoa tarinankerronnan, sadun, voimaan ja vaikkei tarina olekaan ainutlaatuinen, on Gaiman hyvä kirjoittaja ja hänen tekstiään lukee mielellään. Mika Kivimäen suomennos on onnistunut.

Lukiessani törmäsin kuitenkin vanhaan, omakohtaiseen ongelmaan: en ole koskaan ollut suuri fantasiakirjallisuuden ystävä. Luen kyllä mielelläni spefiä, Jääskeläisen ja Murakamin maagista realismia ja reaalifantasiaa, mutta eri maailmojen välillä liikkuminen ei kiehtovuudestaan huolimatta ole ollut kirjallisesti minun heiniäni. En osaa kunnolla eläytyä fantasiakirjan maailmaan, joskin lapsille suunnattu fantasia - esimerkiksi Narnia-kirjat ja Enden Tarina vailla loppua - on poikkeus. En välttämättä haluakaan eläytyä lukemaani, vaan pidän etäisyydestä ja siitä, että saan toki olla kirjan vietävänä, mutta koko ajan prosessoida lukemaani. Fantasiakirjallisuuden eräs tehtävä - minun mielestäni, en uskalla esittää yleistäviä mielipiteitä - on kuljettaa lukijansa toiseen todellisuuteen ja saada hänet elämään hetken aikaan toista todellisuutta. Tätä en saavuttanut: en pelännyt, ihastunut, juossut karkuun tai hengästynyt Richardin ja Doorin mukana. Viihdyin kuitenkin tavattoman hyvin. Luin Gaimanin kirjan miltei yhdeltä istumalta, mitä teen vain aniharvoin kirjoja lukiessani. Neverwhere imaisi mukaansa, se koukutti kestonsa ajan. Toisen lukemani Gaiman teoksen, Coralinen, veroinen se ei kuitenkaan mielestäni ole.

Koska viihdyin fantasian äärellä näin hyvin, pitänee lukea genreä enemmänkin. En tee sitä ihan heti, mutta on hauskaa yllättyä myönteisesti vierastamansa lajityypin parissa. Kaikille Lontoon-matkaa suunnitteleville Gaimanin romaani on suorastaan mainio.


P.S. Pahoittelen pitkää Tori Amos -aiheista johdantoa. Vanha fani innostuu joskus. :)

Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave (Varoitus tukalasta helteestä)

Lontoo-viikko
Maggie O'Farrell: Instructions for a heatwave
Kustantaja: Tinder Press 2013
Kannen kuvat: Emilie Le Fellic, John MacLean ja Maskot/Plainpicture
Sivuja: 338 (+Waterstonesin painoksen essee Imaginary People in the Kitchen)
Brittiläinen romaani

(Edit. tämä kirja ilmestyy suomeksi kesällä 2014 nimellä Varoitus tukalasta helteestä.)

The heat, the heat. It wakes Gretta just after dawn, propelling her from the bed and down the stairs. It inhabits the house like a guest who has outstayed his welcome: it lies along corridors, it circles around curtains, it lolls heavily on sofas and chairs. The air in kitchen is like a solid entity filling the space, pushing Gretta down into the floor, against the side of the table.
Only she would choose to bake bread in such weather.

Heinäkuussa 1976 Lontoota piinaa helleaalto. Ei ole satanut kuukausiin, kasvit kärsivät ja vedestä alkaa olla pulaa. Vain irlantilaissyntyisen Gretta Riordanin mieleen tulisi leipoa moisena päivänä, ja hän leipoo, koska on aina leiponut aamuisin. Samana aamuna Grettan aviomies Robert suuntaa tuttuun tapaansa kulmapuotiin ostamaan sanomalehden. Tällä kertaa hän ei palaa takaisin. Robertin katoaminen kokoaa Grettan lapset yhteen: kauniin Monican, lahjakkaan Michaelin ja ailahtelevaisen Aoifen. Jokaisella on oma ajatuksensa siitä, missä isä voi olla ja jokaisella on omat taakkansa avioeron partaalla olemisesta lapsipuolten kissan kuolemaan. Myös Grettalla on omat selityksensä puolison katoamiselle.

Lontoo-kirjojen teemaviikkoni ei sujunut aivan suunnitellusti. Lomailin perheeni kanssa Lontoossa, suosikkikaupungissani, mutta ehdin lukea vain tämän yhden kokonaisen romaanin ja lisäksi sata sivua luultavasti kesken jäävästä kirjasta. Nyt esittelemäni Maggie O'Farrellin romaanin Instructions for a heatwaven ostin osin mainontaan langenneena. Hotellihuoneessamme oli muutama uusi kiiltäväpaperinen aikakauslehti, joista Harper's Bazar sisälsi pienen jutun muutamista kirjoista, joita lukea silloin kun kaipaa nostalgista ja täydellistä brittiläistä kesää. Kesään sopivasti - niin väitän - juttu keskittyi muutamaan mukavaan lukuromaaniin, joista toisesta, Mary Wesleyn Kamomillapihasta pidin toisellakin lukukerralla yllättävän paljon. Matkalle mukaan ottamani kirja tuntui vaan junnaavan, joten kävelin läheiseen kirjakauppaan ja ostin O'Farrelin romaanin.

The Irish are good in crisis, Michael Francis thinks, as he eases back the clingfilm on a tray of sandwiches his aunt Bridie has left in the kitchen. They know what to do, what traditions must be observed, casseroles, pies, they dole out tea. They know how to discuss bad news: in murmurs, with shakes of the head, their accents wrapping themselves around the syllables of misfortune.

Instructions for a heatwave tempaisi heti mukaansa helteisen aamun tunnelmaan: läsnä on Grettan ja Richardin puolisoille niin tyypillinen tapa kommentoida kuumuutta ja sen sisälle tuomia kärpäsiä puolihuolimattomasti ikään kuin koko parisuhde olisi itsestäänselvyys. Ja äkkiä toinenkin onkin poissa, kadonnut, mennyt ties minne. Tunnelma on itse asiassa hyvin samanlainen kuin ihailemani Carol Shieldsin romaaneissa.

O'Farrell kirjoittaa hyvin. Hän luo lontoolaistuneisiin irlantilaisiinsa eloa ja kirjoittaa yhden perheen dynamiikasta todentuntuisesti, kipeitä kohtia avaten ja kuitenkin ilman turhia selittelyjä. Jokainen perheenjäsen rakentuu muistojensa rippeistä sekä siitä, kuinka sisartukset toisensa näkevät. Gretta jää hahmoista vieraammaksi, vaikka kaikki alkaa hänestä ja tavallaan kiertyy häneen tai hänen tietoihinsa. Perheen lisäksi O'Farrel kirjoittaa Lontoon eläväksi. Hän kuljettaa lukijansa niin keskiluokkaiselle esikaupunkialueelle, Piccadillylle, Primrose Hillille kuin Camden Towniinkin, joka 1970-luvulla oli aidosti vaihtoehtoinen paikka asua. Lontoon lisäksi Irlanti on romaanissa vahvasti läsnä. Ostin Waterstones-kirjakauppaketjua varten tehdyn erikoispainoksen, jonka lopussa on O'Farrelin kirjoittama esseemäinen teksti romaaniin liittyvistä teemoista sekä kuvaessee Irlannin Connemarasta. Jylhät merenrantakuvat ovat kauniita, mutteivat tuo varsinaista lisäarvoa romaaniin.

Kirjassa, jonka nimi tulee Britannian hallituksen aikanaan antamista ohjeista helleaallon varalle, on paljon toisiaan peilaavia vastakohtia, joista pidin: vanhemmat ja lapset, levottomat ja tasaisen oloiset sielut, kiireinen, kuuma Lontoo ja Irlannin maaseutu, katolisuus ja sekulaarinen maailma. O'Farrell käsittelee kaikkea lukuromaanille tyypillisin melko kepein, mutta uskottavin ottein. O'Farrell on mielestäni vahvempi ihmisten ja tunnelmien kuvaajana kuin juonellisen tarinan kuljettajana. Koska pidän suuresti arki- ja perhekuvauksista, en häiriintynyt siitä, että tarina pääsi siivilleen vasta romaanin loppupuolella - itse asiassa pidin kirjan alkuasetelmasta sekä Monican, Michaelin ja Aiofen parisuhteiden, ongelmien ja keskinäisten suhteiden kuvailusta enemmän kuin tarinan kaaresta. Luulen myös, että katolisuuden parempi tunteminen olisi avannut minulle muutamia seikkoja kirjasta, vaikka lukukokemus oli oikein hyvä tällaisenaankin. Itse asiassa jotenkin sydämeen käypä.

Vaikka en ollut aivan tyytyväinen kirjan loppupuolen käänteisiin, ihastuin O'Farrellin kerrontaan niin, että ilahduin huomatessani, että hänen teoksiaan aletaan syksyllä julkaista suomeksi. Suosittelen Richardin katoamisesta kertovaa tarinaa luettavaksi laiskana hellepäivänä - juuri silloin, kun kuumuus käy raskaaksi ja mieli kaipaa jonnekin tuulen ja luonnonvoimien pauhaamisen äärelle.

----------
P.S. Huomenna Blogistanissa alkaa lukumaraton. Itse en ole nyt maratonkunnossa, vaan jatkaa Lontoo-kirjojeni parissa, mutta kannustan kaikkia maratoonareita sitäkin suuremmalla innolla.