~Marina Lewycka: Traktorien lyhyt historia ukrainaksi~

Onko Englanti mansikka vai mustikka ukrainalaisille siirtolaisille? Ja millaiset kasvonsta brittiyhteiskunta näyttää niin maahan integroituneille iltapäiväteensä nauttiville toisen polven siirtolaisille; millaiset ulkoisesti huorahtavalle nuorelle naiselle, joka nai itseään huomattavasti vanhemman miehen? Ja ennen kaikkea, kumpi avioliiton osapuolista on uhri - vai onko kumpikaan?

No, millainen hän oli?” sisareni kysyy puhelimessa.
Kuvailen minihameen, hiukset, ehostuksen. äänensävyni on puolueeton, hillitty.
--  Kerron hänelle tiskikäsineistä, vaaleanpunaisenhelmenkuultavista sormenpäistä.
“Kyllä, kyllä. Tajuan koko jutun.” Hänen äänensä vapisee raivosta. Äitimme kädet olivat ruskeat ja karheat puutarhanhoidosta ja ruuanlaitosta. “Voin nähdä, millainen nainen hän on. Isä on nainut hutsun!” (Minä en sitä sanonut!)

Englantilaiset, mutta ukrainalaislähöiset sisarukset Vera ja Nadezda elävät omilla tahoillaan vieraillen leskeksi jääneen 84-vuotiaan isänsä Nikolain luona. Kuin salama kirkkaalta taivaalta heidät saavuttaa tieto hauraan isänsä avioaikeista; Vanhus aikoo naimisiin rintavan Ukrainassa asuvan kirjerakkaansa Valentinan kanssa. Itsekin ukrainalaissyntyinen britti Marina Lewycka tarkastelee romaanissaan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi (Sammakko 2008, ensimmäinen suomennos 2006) kulttuurieroja ja siirtolaisuutta sukupolvinäkökulmasta melankolisen humoristella tavalla.

Keskeishenkilöksi nousevan Nadezdan tarkkailema Valentina naurattaa, raivostuttaa ja säälittää. Millainen on, aikuisen tyttären näkökulmasta, tuo teini-ikäisen pojan äiti, jonka vaalea liha hyllyy tiukkaan ahdetun pinkin paidan sisällä, jonka rinnat ovat suuremmat kuin ukrainalaiset arbuusit ja jonka tumman juurikasvun paljastava blondattu tukka on sutturalla? Tuo oman edesmenneen äidin paikan ottanut nainen, joka ihailee Margaret Thatcheria, Lady Dianaa sekä mikroruoka-aterioita; Nainen, joka haluaa Jaguarin sekä Rolls-Roycen, olkoot se vaikka kuinka ruosteinen, koska uusikaan Ford ei tyydytä hänen näkemystään laadusta. Jokaisen on tehtävä oma johtopäätöksensä Valentinasta, joka ei jätä ketään - ainakaan lukuisia Imperial hotellissa liepeileviä miehiä - kylmäksi, mutta joka osaa tarjota yllätyksen.

Traktorien lyhyt historia ukrainaksi-kirjan jännite rakentuu moninkertaisten erojen varaan. On vanha mies ja nuori nainen sekä heidän kyseenalainen avioliittonsa, josta ei voi tietää, onko kyse rakkaudesta vai rahasta. On kaksi toisiaan kyräilevää siskosta, joista toinen on hienostorouva ja toinen vasemmistolainen yliopistointellektuelli. On ikuinen kysymys siitä, ovatko tyttö- vai poikalapset arvokkaampia ja missä kulttuurissa moinen määritellään. Ennen kaikkea on vauras Englanti ja köydä Ukraina. On (ex-)kommunismi ja kapitalismi, sota-ajan ja rauhan ajan lapset. Kaiken sivujuonena kulkee insinööriaivoin varustetun Nikolain pyrkimys laatia teknis-yhteiskunnallinen historiikki traktoreista ukrainaksi.

Nämä erot rakentavat sekä tragediaa että hillitöntä huumoria. Avioero-oikeudenistunnot naurattavat ja itkettävät samalla kertaa. Valentinan käsitykset suuseksistä, Nikololain iänikuiset patentit sekä poikabändi Boyzone saavat aikaan vähintäänkin hymynkareen lukijan suunpielissä. Ja nauru katkeaa kesken, kun Lewycka heittää lukijansa muistelun keinoin sodanjälkeisen Saksan ojennusleirille.

Vaikka erilaisten romaanien vertailussa liikuu usein heikoilla jäillä, en voinut olla lukematta Lewyckan kirjaa muistelematta Katharina Hagenan ihastuttavaa Omenansiementen makua. Kuvaukset puutarhasta, sukupolvista menneestä tulevaan sekä sota-ajan kauhuista ja sen ajan salatuista muistoista nousevat Traktorien lyhyessä historiassa ukrainaksi esille hieman samaan tapaan. Poissa on kuitenkin omenansiementen katkeransuloinen maku ja kuin sadunomaisesti kukkiva puu, tilalla ovat ränsistynyt, ennen niin kukoistava hyötypuutarha sekä Valentinan tarjoamat kylmät purkkieinekset. Melankolisista tunnelmista huolimatta päällimmäiseksi nousee elämänilo, joka on kantava voima kaiken keskellä.

Tuttua ja molemmille kirjoille keskeistä on myös sisarusten välien pohtiminen, heidän salaisuutensa. Vuodet ja menneet katkerat kokemukset ovat erottaneet heidät toisistaan. Nikolai-isän naimapuuhat pakottavat heidät lähemmäksi toisiaan. Kyräily jatkuu, mutta lapsuudesta kumpuava puhelinkeskustelu paljastaa, etteivät toryja kannattava Vera ja labourin nimeen vannova Nadezda ole niin erilaisia:

Äiti, meidän äitimme ei viskannut kolikkoa naisen kasvoihin; hän mutisi "kiitos rouva" ja sujautti sen taskuunsa". Mikä häpeä!
-- "Juuri tuo hetki - enemmän kuin mikään muu mitä minulle jälkeenpäin tapahtui - teki minusta elinikäisen sosialistin".
Puhelinlinjan toisessa päässä vallitsee hiljaisuus, ja hetken luulen hänen lyöneen kuulokkeen korvaani. Sitten: "Ehkä juuri se hetki teki minusta turkkiin pukeutuvan naisen".

Sovitus tapahtuu, mutta varsin värikkäin, jopa hilpein kääntein. Lewyckan kirjassa on paljon viisautta, myös rivien välissä.Voiko esimerkiksi umpienglantilainen Gordonin poika Mike kääntyä Mikhail Gordonovitsiksi muiden kuin ukrainalaisten (tai venäläisten) hellittelyissä?

Ukrainan aroilta on pitkä matka Iso-Britanniaan, mutta se tie on kuljettavissa.

***½

~Omena kovettaa vatsaa ja surullinen rakkausruno~

Googlen tarjoamat Blogger-tilastot villiinnyttivät minutkin, kiitos Ilsen ja Leenan Lumen esimerkkien. Halusin ehdottomasti saada tietooni, että etsitäänkö minunkin blogistani kirjoja, salarakkaita, syvällisiä lauseita, tätejä, yläastelaisena, kauneutta, savolaisuutta, Amsterdamia tai juustokakkuja.

Kukapa ei haluaisi saada selville nippelitietoa omaan blogiinsa liittyvistä hakusanoista, liikenteen läheistä tai luetuimmista teksteistä. Yllättäen luetuin kirja-arvosteluni on ollut Andrew Nicollin Rouva Agathen rakkaus. Se taas ei ole yllättävää, että kaikkien aikojen luetuimmat päivitykseni liittyvä arvontaan.

Ensin Blogger tarjosi tilastojen oletuksena viikkonäkymää ja hieman säikähdin sitä Coelhon määrää, joka tilastotuutista tunki. Coelho? Kirjailija, jonka teoksia en voi sanoa rakastavani. Sinänsä se, että kirjojen käyttäminen hakusanoina johtaa tänne on otettava hyvänä asiana. Sitten aloin tutkia Tilastot-sivuja hieman tarkemmin huomioiden nyt-, päivä-, viikko-, kuukausi-, vuosi- ja koko ajan näkymät. Mielenkiintoista! Ainakin minulle.

Kautta aikain tänne suuntautuvan liikenteen lähteen avainhakusanoja ovat olleet Tommi (ei siis Tommy) Tabermann, juustokakut sekä surullinen rakkausruno. Viimeisen kuukauden aikana on haluttu tietoa hakulausekkeella "omena kovettaa vatsaa" sekä magnoliapuu. Magnoliapuu löytyy ihanasta Bolognasta, mutta vatsan toiminnasta en ole tainnut kirjoittaa. Voin kyllä hyvin allekirjoittaa omenan vaikutukset vatsan toimintaan, ei siinä mitään. John Irving on ilokseni mukana päivänpolttavana aiheena: Viimeisen vuorokauden aikana blogiani on eniten lähestytty hakusanalla Twisted River.

Kirja- ja haaveblogisti kiittää ja pokkaa.

Irvingin innoittamana palaan huomenna blogiruotuun ulkomaisen kaunokirjallisuuden merkeissä.

~Kirjahyllyhaaste~

Ahmu Vinttikamarista muisti minua mukavalla haasteella, jossa tehtävänantona on etsiä vastaukset kysymyksiin omasta kirjahyllystä. Koska rakastan listoja ja kirjoja, en voinut olla tarttumatta tähän. En nyt lähetä haastetta suoraan kenellekään, joskin toivon kaikkien kirjojen ystävien siihen tarttuvan. Erikoisen mukavaa olisi, jos ystäväni lumessa, järjessä & tunteessa, Mintun luona sekä mummohameessa tarttuisivat tähän jossain vaiheessa syksyä.

Ennen kuin annan kirjahyllyni kertoa itsestäni, haluan kiittää kauniisti myös muutamasta saamastani tunnustuksesta. Koska olen saanut tunnustukset kerran aikaisemmin, linkitän aiemmat vastaukseni tänne. Ilolla otan vastaan näitä vaikka  kuinka monta kertaa. Beautiful Blogger-palkinnon sain tällä kertaa Leena Lumelta sekä Sinkkisangon Anulta. Muffinsilla minua muisti Amma. Kiitos teille jokaiselle ♥

Kirjahyllyni ei ole kaunis eikä se ole koskaan hyvässä järjestyksessä. Klassikot ja nykykirjallisuus, viihde ja taide, lastenkirjat ja puolison kirjat seisovat rinnakkain saaden seurakseen muistikirjoja, karttoja ja kortteja. Tärkeintä lie se, että kirjoja luetaan. Siksi näen hieman sekaisen kirjanurkan elävänä tilana kodissamme (niin - ja meillä on tietenkin kirjahyllyjä niin olo-, työ- kuin lastenhuoneissa).

Elämäni kirjojen selkämyksissä

Oletko mies vai nainen?
Aikamatkustajan vaimo

Kuvaile itseäsi
Tyttö ja helmikorvakoru

Kuinka voit?
Pieniä maanjäristyksiä

Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi.
Humiseva harju

Mihin haluaisit matkustaa?
Andalusian karkea suola

Kuvaile parasta ystävääsi.
Oman elämänsä sankari

Mikä on lempivärisi?
Nimeni on punainen

Millainen sää on nyt?
Tuulen varjo

Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika?
Time out of time

Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi?
Tanssi yli hautojen

Mitä elämä sinulle merkitsee?
Karusellimatka

Millainen parisuhteesi on?
Rakkauden tasavalta

Mitä pelkäät?
Sadan vuoden yksinäisyys

Päivän mietelause?

Ennen päivänlaskua ei voi

Minkä neuvon haluaisit antaa?
Kiireettömyys

Miten haluaisit kuolla?
Luonnollisesti

Mottosi?
Osaa Lottakin ajaa

~Syksylle~

Humanistin matematiikkaa: Syksy = kuulaus = viileys = takkatuli = hyvä kirja = englantihaaveet = sateenropina = omenapuut = juokseminen tuulessa = lehtien rapina = lempeä hämärä = runous.

Olen viettämässä syysviikonloppua "henkisessä kotikaupungissani" itäisillä mailla, vaikken farkkuja verkkarihousuihin vaihdakaan. Tässä ajatetussa päivityksessäni haluan jakaa kanssanne romantiikan ajan viimeisen suuren runoilijan, John Keatsin, runon. Kuten Keats, en minäkään välitä kevään lauluista, vaan kuuntelen syksyä.

John Keats: Syksylle

(Suomentanut Leevi Lehto)

Sä aika sumujen ja satoisuuden,

uskottu kypsyttävän auringon:

kanssansa liittoutuen lastaat, siunaten,

rypälein räystäskorkeen viiniköynnöstön,

omenoin painat oksaa sammaleista,

ydintä myöten kaiken kypsennät,

kurpitsan turvotat, ja kuoret pähkinäin

sydämin makein täytät - lisää yllytät

nuppuja mettisille myöhäiskukinnoista,

ne kunnes loppuvan ei lämmön päiväin muista,

kun Kesä kennonsa sai yli äyrähäin.

Ken sua ei nähnyt oisi, viljavarastolla?

Sut ulos mennen joskus oitis havaitsee:

istuksit huoletonna aitan lattialla,

tukkaasi tuuli varoin sormeilee,

tai kesken korjuun olet käynyt uinumaan -

unikon huumaamana kai - ja viikattees

seuraavan lakeen säästää kukkineen,

tai, tähkänpoimijana, liikkumatta pään,

sä puron poikki suuntaat askelees,

tai viininpuristimeen katsees, sees,

tunnista tuntiin osuu, tihkuun viimeiseen.

Nyt missä Kevään laulut? Missä niin?

Sä mitä niistä, on sävel oma sulla

kun riekaleiset pilvet päiviin häipyviin

ruusuisen hohteen valaa sänkivainiolla,

kun sääsket kuoroon valittavaan yhtyy,

kohoten joenvarren pajuin alta,

vaipuen taas kun viri vaimenee,

ja mäkirinteen pulskat lampaat määkyy,

ja pensas-sirkka laulaa, ja vienon-korkealta

viheltää punarinta tarhanperukalta,ja yllä pääskyt visertäen kaartelee.

~Valérie Tong Cuong: Pariisissa, sattumalta~

Pariisi, sattuma, vesisade, korkokantakengät, kahvilat, Amelie, Montmartre? Vai Pariisi, sattuma, toimisto, sairaala ja englantilaiset laululyriikat?

Valérie Tong Chuongin romaani Pariissa, sattumalta kallistuu jälkimmäiseen, ei niin kovin mielikuvien pariisilaiseen Pariisiin. Tong Chuongin romaanissa keskiössä ovat viisi ihmistä, joiden kohtalot muuttuvat sattuman, metro-onnettomuuden sekä toimistorakennuksessa tapahtuvan räjähdyksen aikaansaannoksena. Tapahtumista kasvaa ketju, jonka linkittää aiemmin näennäisen irralliset ihmiset toisiinsa. Pariisi ei kirjassa ole keskeisellä sijalla, vaikka se tapahtumaketjun paikkana toimiikin.

Päähenkilöt saavat omat etunimiensä sekä musiikin mukaan nimetyt lukunsa kirjaan. Lukujen nimet Goodbye Marylou, Royal Albert Hall, Ground Control to Major Tom ja Dear Prudence viittaavat kaikki menneiden vuosikymmenten menestyskappaleisiin sekä maailman kuuluisimpaan konserttihalliin.

Marilou on lahjakkaan pojan yksinhuoltajaäiti ja toimistosihteeri, joka metro-onnettomuuden vuoksi myöhästyy töistä. Albert on kuolemassa syöpään ja joutuu viettämään aikaa omahyväisen siskonsa perheen kanssa. Tom on menestynyt elokuvatuottaja, jolla on kaikkea kauniista asunnoista upeaan (mutta pinnalliseen) tyttöystävään. Prudence on lahjakas asianajaja, jonka ihonväri estää häntä saamasta koulutustaan vastaavia työtehtäviä. Lisäksi roolinsa saa vielä entinen narkomaani Charlie, joka päättää hypätä metron eteen. Kohtalon oikut kuljettavat heidät jokaisen samaan sairaalaan. Kohtalo on jokaisella erilainen, joskin sairaalaan päätymisen alkusyy on sama.

Tong Chuong kirjoittaa viihdyttävästi ja hyvin. Pariisissa, sattumalta-romaania lukee ilokseen, joskaan varsinaisia yllätyksiä kirja ei tarjoa. Esimerkiksi Tomin tyttöystävä on kävelevä kirjallinen klisee; Nainen, joka haluaa kalleinta shampanjaa, hienoimpia hotelleja sekä niin rajua panoa, että Tomia hävettää. Myös Marilou, vaikka rakastettava hahmo onkin, on neuvokkaana sihteerinä monista viihderomaaneista tuttu. Koskettavin henkilö on mielestäni Prudence, joka joutuu suoranaisen työpaikkakiusaamisen kohteeksi ja jonka ilkeille työtovereille alkaa herttaisinkin lukija toivoa pahaa.

Pariisissa, sattumalta-kirjan rakenne on kuin pieni mosaiikki. Sellaisena se tuo mieleen monet mosaiikkirakennetta käyttävät elokuvasuosikkini, kuten Robert Altmanin Shortcutsin, P. T. Andersonin Magnolian tai Richard Curtsin Rakkautta vain (Love Actually). Elämä, jopa kaikkein suurimmat ja järisyttävimmät seikat, rakentuvat sattumaketjun varaan. Joku kaatuu pyörällä, myöhästyy metrosta tai peräti räjähtää, ja sen seurauksen joku tapaa jonkun, joka tuntee jonkun ja niin edelleen.

Kovin syvällinen tai ranskalainen Pariisissa, sattumalta ei ole. Viihteellisyydestään huolimatta se on  tarpeeksi kiinnostava, elegantisti kepeä ja sopivasti elokuvamainen. Se on ihana aikuisten satu, joka yhdessä suklaapatukan kanssa piti minut otteessaan junamatkan Helsingistä Turkuun. Ei enempää, ei vähempää, vaan sellaisenaan täydellistä. Paluumatkalle tarvitsin jo toisen kirjan.

~Onni yksillä, arvonta kaikilla~

Pari päivitystä sitten blogini saavutti kahdennensadan postauksensa. Lisäksi teitä lukijoita on tullut mukaan monin verroin enemmän kuin vielä jokin aika sitten osasin aavistakaan. On siis arvonnan aika.

Esittelen palkinnot tämän tekstin lopussa. Kaikki saavat osallistua arvontaan. Arvonnan säännöt ovat yksinkertaiset ja monista blogeista tutut:

Arvontaan osallistuu
- kommentoimalla tähän päivitykseen kommenttilaatikossa
- lisäarvan saa, jos linkittää arvonnan. Muistathan kertoa mahdollisesta linkityksestä kommentissasi!
- palkintoja on kaksi, yksi kummallekin sadalle. Jos toinen niistä on mieluisampi, kerrothan siitäkin. Jos onni oikein potkaisee, saatat saada juuri haluamasi palkinnon. Jos molemmat voittajat haluavat saman palkinnon, suoritan uuden arvonnan siten, että arvon palkinnot kahden voittajan kesken.

Palkinto 1: Kirja Laventeli, kaneli ja ruusupuu sekä Cavallinin juliste/lahjapaperiarkki aiheenaan vanhat lelut. Janina Drostelin kirja on kaunis tieto/kuvakirja tuoksujen maailmasta sekä tuoksujen kulttuurihistoriasta.

Palkinto 2: Tiina Lundanin romaani Ensimmäinen kesä sekä Cavallininin juliste/lahjapaperiarkki aiheenaan kakut ja jälkiruoat. Tiina Lundanin romaani on kuulas ja toiveikas kuvaus ensimmäisestä kesästä leskeksi jäämisen jälkeen. Voitte lukea pienen arvioni kirjasta täältä.

Hanna tai Hannu Hanhet löytyvät sunnuntaina 3.10., joten aikaa osallistua on puolitoista viikkoa. Onnea matkaan!

~Paulo Coelho: Valkyriat~

Me emme ole yksin.

Paulo Coelhon uusin suomennos Valkyriat (Bazar 2010) on hänen neljäs romaaninsa, joka ilmestyi suursuosion saaneen Alkemistin jälkeen vuonna 1992. Suomeksi tämä Coelhon omaelämäkerrallinen romaani ilmestyi vasta nyt.

Valkyriat kertoo Paulosta ja tämän vaimosta (niin oletan) Chrisistä matkalla Yhdysvaltain etelässä Mojaven aavikolla lähellä Meksikon rajaa. Menneisyyden haamut vainoavat Pauloa, samoin vaimoon kohdistuvan rakkauden ja nopean (muihin) ihastumisen rajamailla olo mietityttää. Matkallaan he kohtaavat joukon moottoripyörällä matkaavia naisia, valkyrioita, joita etelän punaniskat epäilevät lesboiksi, mutta jotka iskevät miehiä, juovat olutta ja puhuvat kauniisti rakkaudesta ja Jumalasta.

Miksi tuhoamme sen mitä rakastamme eniten?

Valkyriat on matkakirja kahdessa suhteessa. Se on perinteinen road trip pölyävän kuumassa etelässä sekä samaan aikaan matka mieleen ja uskoon. Keskeistä on löytää ero ihastumisen huuman ja todellisen rakkauden välillä sekä tehdä rauha oman menneisyytensä kanssa.

Valkyriat on myös hyvin tyypillinen Coelhon kirja. Mukana on niin Raamattua etenkin Saarnaajan osalta, enkeleitä kuin valoa sekä pimeyttä Coelhon omakohtaisissa muistelmissa magian ja kidutusten maailmassa. Menneisyys näyttäytyy sekä ahdistavana että vapauttavana. Vastauksia Paulon kysymyksiin antavat valkyriat, jotka harjoittavat kristinuskosta ammentavaa uskontoaan kauniiden rituaalien ja rukousten muodossa. He ovat jonkinlaisia elementaristeja käyttäen rituaaleissaan maan, ilman, tulen ja veden metafysiikkaa.

Kuten aina Coelhon kohdalla, en saa otetta hänen filosofiastaan. En ymmärrä, ehken haluakaan ymmärtää, sen tarkoitusperiä. Sen sijaan koen virkistävänä sen, ettei Valkyrioissa kyse ole vanhemman miehen ja nuoren naisen välisestä seksin kautta tapahtuvasta henkisestä puhdistumisesta, kuten vaikkapa Bridassa, vaan keskiössä on Coelho itse omie ajatuksineen. Teos on luultavasti eräs Coelhon henkilökohtaisimmista ja hänen faneilleen Valkyriat tulee kuin kauniina paluuna Alkemistin aloittamalle tielle.

Jos rakastamme itseämme, maailma muuttuu. Rakkauden valo hajottaa syyllisyyden pimeyden. Pidä meidät lujina rakkaudessa.

Kukapa ei haluaisi pysyä lujana rakkaudessa? Valkyriat on kantensa sekä joidenkin ajatustensa osalta todella kaunis kirja. Minulle tämän arvion kirjoittaminen oli kuitenkin vaikeaa, koska olen aikaisemminkin Bridan sekä Veronika päättää kuolla-romaanin kohdalla kertonut, etten erityisemmin pidä Coelhosta, vaikka jotain kiehtovaa hänen teksteistään löydänkin. Valkyriat vahvisti ajatuksiani. Kirjassa on liikaa kevytfilosofiaa ja epämääräisiä maailmankatsomuksellisia seikkoja, jotta kirja vakuuttaisi minut. En ole hänen otollisinta yleisöään. Coelhon ystävät sen sijaan takuulla löytävät tästä kirjasta paljon enemmän sisältöä ja syvyyttä kuin vaikkapa muutama vuosi sitten ilmestyneestä Bridasta.

Olipa Coelhosta ja hänen teksteistään mitä mieltä tahansa, ne eivät jätä kylmäksi. Coelhoa on ihana inhota ja hänestä on hyvä pitää.

**

~200~

Tähän on tultu. Blogini, joka vuosi sitten oli hiljentyä kokonaan, saavuttaa nyt kahdennensadan päivityksensä. On pienen juhlan paikka. Siitä kiitän kaikkia teitä lukijoitani. Ilman teitä ei blogiani olisi olemassa!

Kuvakollaasi kertoo melkein kaikein blogini luonteesta. Mukaan mahtuu kirjoja, kotiarkea, leivonnaisia, matkoja, vuodenkiertoa, itäsuomalaisia maisemia sekä haaveilua. Kaikkein eniten kirjoja. Kiitos teille, jotka haluatte kirjoja, mutta jaksatte lukea myös niitä näitä. Ja kiitos teille, jotka ette välitä kirjoista, mutta kestätte nekin postaukseni. Ilman kirjoja blogiani ei olisi olemassakaan. Teille, jotka olette vasta hiljattain liittyneet lukijoiksi kerron, että alkujaan tämä blogi ilmestyi otsikolla Lumiomenan lukemaa ja oli puhtaasti kirjablogi. Pikkuhiljaa niitä näitä-osasto tuli mukaan kuvioihin ja nyt sivupalkkini mukaan blogini toiseksi suurin osio ulkomaisen kaunokirjallisuuden jälkeen. Aion jatkaa samalla linjalla.

Tällä kertaa olisi ollut oikeasti kirja-arvion vuoro. Se on melkein valmiina, mutta en halunnut tuoda 200. postauksekseni mietteitäni kirjasta, jota lähestulkoon inhosin lukea alusta loppuun saakka. Sitkeästi luin ja koetan arviossani unohtaa pahimmat antipatiani. Tänään aloittamastani kirjasta nautin takuulla sataverroin enemmän, olipa kirja millainen vain.

Ensi viikko lähtee blogin osalta käyntiin pian (pienessä mittakaavassa) surullisenkuuluisan kirja-arvioni keinoin ja sen jälkeen lupaan järjestää Hanna ja Hannu Hanhi-haun arvonnan merkeissä.

~Aurinko, sade ja kirjadilemma~

Viikko sitten alkaneet jokaperjantaiset lomapäiväni ovat ehdottoman autuaaksi tekevä asia. Tänään vietän lomaani itsekkäästi aivan yksin kotona. Heräsin sateiseen aamuun, kävin auringon kultaamassa syysmetsässä juoksemassa ja palasin kotiin juuri uuden sateen alkaessa ropista ikkunalautoihin.

On ihmeellistä olla kotona keskellä arkipäivää: juoda kaakaota, lukea Hesaria sekä potea kirjadilemmaa. Minulla on komea pino kirjoja luettavana ja ihana ongelma on päästä valitsemaan seuraava luettava kirja. Yhden ehdin jo loppuun eilen. Kirja oli kauniisti ilmaistuna melkoista liirunlaarumia ja harmittelen, että tuhlasin mokomaan aikaa. Saatte rauhassa arvailla, että mistä kirjasta on kyse. Arvostelen sen blogiini pian. Ensin joudun kuitenkin haukaamaan hieman happea, jotta en suolla pelkkiä moitesanoja.

Minä rakastan syksyä ja Leonard Cohenin musiikkia. Vaikka sadetakin oikea väri on keltainen ja vaikka Cohenin kappaleessa liikutaan joulukuun lopun New Yorkissa, on Famous Blue Raincoat minulle se kaikkein oikein syyslaulu.

Tervetuloa kaikille uusille lukijoilleni. Muutaman päivityksen jälkeen blogissani hätyytellään kahdennensadan päivityksen rajaa ja silloin on aihetta pieneen juhlaan arvonnan merkeissä. Pysykää kuulolla. Kuulasta viikonloppua jokaiselle!

~Paolo Giordano: Alkulukujen yksinäisyys~

Mattia ajatteli, että hän ja Alice olivat sellaisia, alkulukukaksosia, yksinäisiä ja hukassa, lähekkäin, mutta eivät riittävän lähekkäin voidakseen koskettaa toisiaan.

Alkuluku, 2, 3, 5, 7, 11 tai 2760889966651, voidaan jakaa vain itsellään tai ykkösellä, muuten niihin tulee kauneusvirheitä, desimaalipilkkuja. Italialaisen Paolo Giordanon esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys tarkastelee eksyksissä olevia nuoria aikuisia, Alicea ja Mattiaa 1980-luvulta vuoteen 2007.

Alice ja Mattia ovat alkulukukaksosia. He ovat lähellä toisiaan, mutta heidän välissään on joku este, ei-alkuluku, joka estää heitä pääsemästä oikeasti lähekkäin. Sekä Alice että Mattia ovat lapsuutensa traagisten kokemusten vuoksi erilaisia kuin muut ja tuo erilaisuus on määräävä heidän elämäänsä lapsuudesta aikuisuuteen.

Alice joutuu hiihtokouluun isänsä painostamana ja loukkaantuu onnettomuudessa saaden pysyvän haitan jalkaansa. Mattia jättää kehitysvammaisen kaksoissiskonsa Michaelan puistoon luokkatoverinsa syntymäpäivien ajaksi, minkä seurauksena sisar katoaa. Alice ja Mattia molemmat tuntuvat ajelehtivan läpi kaiken, mutta tunteakseen edes jotain kumpikin kehittää pakko-oireita. Mattia syyttää itseään, Alice isäänsä. Edellinen viiltelee itseään, jälkimmäinen sairastuu anoreksiaan. Mattian vanhemmat elävät surua, Alicen vanhemmat ovat vieraita ja etäisiä. Vuosien vieriessä Alice menee naimisiin ja Mattia muuttaa Pohjois-Eurooppaan, josta saa tutkijanpaikan. Kuinka he selviävät, kun he eivät koskaan kohdata toisiaan edes ollessaan kasvokkain?

Giordano kirjoittaa hienosti. Hänen tekstinsä on kuin taitavalla siveltimellä vedettyä, kuulasta ja täsmällistä. Erikoista romaanissa on se, etteivät Alice ja Mattia varsinaisesti kehity romaanihenkilöinä. Jäinkin miettimään Juha Itkosen kirjan yhteydessä kommenteissa herännyttä kysymystä siitä, että täytyykö romaanihahmojen olla miellyttäviä, jotta kirja tuntuisi hyvältä. Alkulukujen yksinäisyys vahvistaa sen, ettei tarvitse. Minulle Alice ja Mattia eivät kuitenkaan ole epämiellyttäviäkään, he vain ovat. Kysymystä voisi jatkaa pohtien sitä, tuleeko henkilöhahmojen muuttua tarinan edetessä ja ympäristön vaihtuessa; Onko kirjan oltava (ainakin osin) kehityskertomus?

Vaikka Alice ja Mattia omalla tavallaan lipuvat elämänsä halki, on heihin helppo samaistua, ainakin minun oli. Esimerkiksi anorektisen Alicen kokema täyden tunne tyhjässä vatsassa toi muistumia jostain kaukaa. Mattian syyllisyys siskon katoamisesta leimaa hänen koko elämäänsä, hän itse on hukassa jopa yliopiston ruokalassa.

Kaunista tekstiä kirjoittava Giordano itse on viimeistelemässä väitöskirjaansa hiukkasfysiikan alalta. Vaikka kirjan matemaattinen sisältö on pitkälti alkukaksosteorialla leikittelyä sekä Matteon lahjakkuuden kuvausta,  osoittaa se matematiikan kauneuden sellaisella tavalla, että kaltaiseni humanistikin ymmärtää sen olevan jotain elämää suurempaa. Jotkut kirjan kohtaukset, kuten Alicen näkymä sairaalan oven takaa tai valokuvauskeikat, lähenevät elokuvallisuutta.

Minä vakuutuin tästä hienosta kirjasta. Alkuluvuilla on alku, koska ne ovat lukua 1 suurempia kokonaislukua, mutta äärettömään jatkuvina niillä ei ole loppua. Giordanon kirja loppuu, mutta tarina ei. On vain kuulaasti hengittävä teksti sekä kaipuu johonkin saavuttamattomaan.

****