Tartuin Tina Lundanin kirjaan suurella mielenkiinnolla, olihan romaanissa kritiikeistä ja lehtihaastatteluista lukemani perusteella paljon yhtymäkohtia Lundanin omaan elämään. Lisäksi nautin yleensä kotimaisten romaanien, etenkin nuorehkojen kirjailijoiden tekstien, lukemisesta. Niissä on aina jotain tuttua, kuulasta ja kaikessa realismissaan jotain hyvin rehellistä. Ensimmäisen kesän kohdalla nämä odotukseni täyttyivätkin.
Romaani kertoo Sanna-äidin ja Ulla-tyttären ensimmäisestä mökkikesästä perheen isän syöpäkuoleman jälkeen. Pauli-isä on edesmenneenäkin koko ajan läsnä, toisinaan kaivattuna, joskus lempeänä puhekumppanina ja toisinaan taas vihan tai uhmakkuuden kohteena. Kysymys siitä, miksi kävi kuten kävi, leijailee koko ajan taustalla, vaikkei se kirjassa korostukaan. Suru voi olla hiljaista itseen käpertymistä, mikä näkyy vaikkapa Sannan ja Ullan tavassa elää rinnakkain, mutta yllättävän itsenäisesti. Toisaalta se voi olla konkreettisia, hurjan oloisia tekoja, kuten Sannalla kuolleen miehensä vaatteiden pukeminen.
Ensimmäinen kesä kertoo surutyön ohella myös varsin lempeän realistisesti suomalaisesta yhteisöllisestä mökkikesästä. Sannan ja Ullan lisäksi suuressa puutalossa viettävät kesäänsä kaksi ystäväperhettä sekä lintuja bongaava Harri. Tämä yhteisöllisyys tuo kirjaan oman viehätyksensä sekä valottaa paitsi Sannan ja Ullan hahmoja, myös suomalaista tapaa viettää kesää saappaanheittoineen, telttaretkineen sekä ensimmäisine (ruotsalaisine!) uusine perunoineen. Ihastuminen, pettymys ja ystävyyssuhteet tulevat punnituksi.
Sanna ja Ulla molemmat saavat omat näkökulmansa esille vuoroluvuittain. Tästä syystä Ensimmäinen kesä toimii niin aikuisten- kuin nuortenkin kirjana. Nautin kirjan kuulaudesta, mutta paikoin kirjoitustyyli olisi voinut olla omaperäisempää. Aavistuksen vieraannuttava tyyli selittyy ehkä Lundanin omalla menetyksellä. Mikä tärkeintä, elämä jatkuu, vaikka hieman haparoidenkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti