Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 400
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

- Vielä hetki, sanoin. Ihmisen elämä on yhtä odottamista, mietin. Vaikka uuni olisi kuinka kuuma ja leivät leivottu, niin vielä hetki.

Mies rakentaa uunin ja miettii maailmanmenoa: Pietari ja Hanna ovat eläköitynyt aviopari, joka on muuttanut takaisin kotiseudulle Iijoen maisemiin Perämeren äärelle. Heidän talonsa, entinen kesäviettopaikka, kaipaa uunia. Pietari haluaa ison, hyvän uunin. Uunintekijän tulee tietää ja osata monenlaista, hankkia tarvikkeet, määrittää mitat ja osata muurata. Pietari rakentaa ja pohtii siinä samalla asioita menneestä tulevaan, vuodenajat vaihtuvat, mansikat kypsyvät, pääskyset lentävät, syysmaitikki kukkii ja lunta sataa. Elämää etenee ja uuni rakentuu.

Antti Hyryn Uuni on muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, Hyry puolestaan kotimaisen modernismin pitkäaikaisia ja keskeisiä nimiä. Jokunen aika sitten pelkäsin, että Hyryn teokset ovat makuuni liian pitkäpiimäisiä, sitten kävin muutaman bloggaajan kanssa innostavaa keskustelua Uunista ja lopulta töiden puolesta luin Kiviaholinna-teoksesta Vesa Haapalan artikkelia Hyryn Aitasta. Haapalan teksti innoitti minua niin, että päätin lukea Aitan, mutta sain Uunin käsiini aikaisemmin - ja jo varsin suurin odotuksin.

- No tulithan sinä, Hanna sanoi.
- Tulin.
- Tässä olisi nyt vain tällaista, keitettyjä perunoita ja lihahyyteöä ja viiliä, sitten kyllä tomaatteja ja salaatinlehtiä ja tuoreita mansikoita. Mansikoitten kanssa on kyllä jäätelöä. Hannu soitti että huomenna saa lisää. Otan saman verran, kaksi laatikkoa Honeoyeta ja neljä Polkaa. 
- No hyvä. Saako tähän istua, kun voi olla vähän pölyinen.
- No tämän kerran, Hanna sanoi.

Nimensä mukaisesti Uuni on tarina uunin rakentamisesta, mutta vain pinnaltaan. Hyry luo Uuninsa kautta kokonaisen miehen, parisuhteen, suvun sekä osin ammatillisen ja uskonnollisen yhteisönkin maailman. Pietari rakentaa uunia ja hankkii uunin rakentamiseen kuuluvia tarvikkeita, mutta myös marjastaa, syö kalakeittoa, orsileipää ja jäätelöä. Hän keskustelee vaimonsa kanssa: marjasoppa ja sämpylä ovat ihan hyvää, mihin Hanna vastaa, että niin on. Hanna on se, joka istuu pöydän päässä. Pietari tapaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan, käy lestadiolaisten seuroissa, pohtii ystäviään ja vierailee Ruotsissa. Hän myös vaipuu haaveisiinsa ja tarkkailee luontoa: miten yksinäinen pensas puistelee itseään tuulessa niin kuin koira tai kana. Rivien väleihin mahtuu monenlaisia merkityksiä ihmiselosta: Miten liikkuu savu, vesi, aika,  ääni, ihmisen mieli; uuni on kaunis, vähän vino, mutta niin on ihminenkin.

Rakenteellisesti Uuni etenee kronologisesti, mitä uunin muuraukseen tulee, mutta kulkee muistoissa ja kurottautuu myös tulevaan. Kertoja on koko ajan Pietari, aluksi minä-muotoisena, myöhemmin yhä enemmän ja enenmmän kolmannessa persoonassa. Hyryn kieli on yhtä konstailematonta kuin romaanin arkinen aihepiirikin. Kerronta on niukkaa ja toteavaa. Silti se on kaunista, sulavaa ja piilohumoristista (vaikka vitsejäkin kerrotaan, muun muassa savolaisista). Uunia lukiessani minut valtasi kotoisa olo. Kokonaisuudessaan Hyryn tekstiinon helppo heittäytyä ja romaanin rauhallinen tempo välittyy lukukokemukseenkin lumoavalla tavalla - kuin lukisi pitkää haikua.

Ostin Uunin syksyllä, mutta säästelin kirjaa tänne joulunalusviikolle saakka. Toivoin, että Hyryn romaani olisi minullekin yhtä suuri elämys kuin Minnalle ja Saralle, joiden lukumakuun luotan melkein täysin. Ja se oli. Kyllä osa ihmisen onnea on siinä, kun on uuni ja uunissa paistettua leipää. Uuni on yksi kirjavuoteni aarteista, kirja joka kertoo tapahtumiaan enemmän. Uunista jää rauhallinen olo, hyvä mieli - kirjan luettuani huomasin, kuinka paljon olin tietämättäni kaivannut jotain tällaista.

Ulla Svensk: Suomen lasten leivontakirja

Ulla Svensk: Suomen lasten leivontakirja
Kustantaja: Otava 2013
Valokuvat: Pekka Holmström
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen ja Jenni Kiviniemi
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen leivontakirja

Tämä kirja on tarkoitettu sinulle, joka tykkäät leipoa tai opetella sitä. Ohjeet ovat selkeitä ja helppolukuisia, mutta jos joku asia tuntuu epäselvältä, kannattaa aina kysyä neuvoa aikuiselta. Leivonta tuottaa iloa sinulle itsellesi sekä niille, jotka saavat nauttia maukkaista herkuista.

Mustikkapiirakkaa, mokkapaloja, sateenkaarikääretorttua, sitruunamuffineita, kasviskierteitä, karjalanpiirakoita... Noin 70 reseptiä, yksityiskohtaiset ohjeet ja värikkäät kuvat - ja sellaisilla ohjeilla, joilla voi leipoa yhdessä lasten kanssa. Ullan unelma -blogistaan ja -kaupastaan tunnettu, useita leivontakirjoja julkaissut Ulla Svensk on laatinut lapsille suunnatun leivontakirjan Suomen lasten leivontakirja.

Lumisten kirjojen (melkein) kuukausi saa nyt antaa tilaa joulualusajan touhuille ja hetkeksi, mutta vain pieneksi, kaunokirjallisuus antaa tilaa keittiöpuuhille. Ennen joulua koetan vielä kirjoittaa yhdestä romaanista, jonka lukemista säästelin tänne saakka ja joka on itselleni eräänlainen (täysin epäimelä!) sokeri kirjavuoteni pohjalla. Nyt on kuitenkin aika kurkistaa Suomen lasten leivontakirjan maailmaan. Lukemisen lisäksi leipominen on yksi suosikkiharrastuksistani. Pidän yksinkertaisista, reiluista leivonnaisista, en piperryksestä, eikä oma kärsivällisyyteni riitä esimerkiksi upeiden kakkukoristeiden tekemiseen. Leivon myös mielelläni lasteni kanssa.

Suomen lasten leivontakirja on rakenteeltaan selkeä: aluksi Svensk esittee kaikki tarvittavat leivontavälineet puuhaarukasta pursotinpussiin, käy läpi leivontasanaston annostelusta voisulaan ja siirtyy sitten mittayksiköiden ja Leipurin muistilistan kautta ohjeisiin, jotka on jaettu makeisiin herkkuihin, kakkuihin ja muffineihin, suolaisiin herkkuihin ja minimakeisiin. Teos lupaa paljon makeaa!

Ulkoasultaan kirja on pastellisella, mutta reippaalla tavalla värikäs. Sen taitto on raikas ja toimiva. Värimaailma ja hauskasti, yllä olevan piparkakkukuvan kaltaisesti, asetellut valmiit leivonnaiset varmistavat sen, että kirja innostaa kouluikäisiä leipomisen ystäviä. Ohjeiden puolesta kirja on toki kelpo vaikka aikuisillekin, sen verran monipuolisesti niitä on. Svensk on kokenut leivontakirjojen tekijä, minkä ansiosta Suomen lasten leivontakirjan ohjeet ovat selkeitä ja ennen kaikkea houkuttelevia. Ne ovat kuitenkin paikoin sen verran monivaiheisia, että pienempien kanssa leivontavastuu siirtyy koko lailla vanhemmille ja mukana on ohjeita, joita esimerkiksi itse en tohtisi kokeilla. Myös sotkua syntyy, koska monet ohjeet vaativat useiden sekoitusastioiden ja monenlaisten ainesosien käyttöä. Toisaalta sotku kuuluu leipomiseen (kun vain joku muu siivoaisi...) ja onnistuneet lopputulokset palkitsevat.

Me kokeilimme rapeita pähkinäsuklaakeksejä, ohrarieskoja ja kahden suklaan kakkua. Pähkinäsuklaakeksit näyttivät valmiina hieman "hassuilta", mutta niiden maku oli hyvä. Pienet rieskat onnistuivat miltei täydellisesti ja rieskataikina oli niin helppo toteuttaa, että pikkukoululaiseni teki sen kokonaan itse. Parasta oli kuitenkin kahden suklaan kakku: tumma suklaa, valkosuklaa, kerma ja tuorejuusto lie sellaisia aineita, että mitään pahaa ei voikaan syntyä. Muutin Svenskin ohjetta sen verran, että suklaakeksien sijaan murskasin pohjaan piparkakkuja.

Suomen lasten leivontakirja on kuin mikä tahansa muukin ruokakirja: toiset ohjeet houkuttavat, toiset eivät. On makuasia, pitääkö esimerkiksi banaanista leivonnaisissa vaiko ei ja minkä verran vehnäjauhoja - jos juuri ollenkaan - karjalanpiirakkataikinaan tulee laittaa. Osa ohjeista on piiperrystä, suurin osa houkuttelevia. Isot lapset selviävät monesta leivontahetkestä varmasti jo omatoimisestikin, mutta pienemmän tarvitsevat apua. Koko perheen leivontakirjana Svenskin teos on kirja paikallaan.

Makoisaa joulunalusaikaa!

Orhan Pamuk: Lumi

Orhan Pamuk: Lumi
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2004
Alkuteos: Kar 2002
Suomennos: Tuula Kojo
Sivuja: 534
Mistä: Kirjastosta
Turkkilainen romaani

Lumi oli aina tuonut Ka´n mieleen puhtauden, tunteen että kaupungin lika, kura ja pimeys unohtuivat hangen alle, mutta ensimmäisenä päivänään Karsissa hän kadotti sen viattomuuden minkä oli lumeen liittänyt. Täällä lumi väsytti, tympäisi, hirvitti. Lunta oli satanut koko yön.

Lumi tukkii tiet ja pakottaa ihmiset viipymään sisätiloissa. Saksassa poliittisena pakolaisena vuosia elänyt runoilija Ka palaa synnyinmaahansa Turkkiin ja matkustaa syrjäiseen Karsin kaupunkiin. Hän matkustaa Karsiin, koska kirjoittaa lehteen artikkelia Turkin poliittisesta tilanteesta ja kaupungin alueella tapahtuneista muslimityttöjen itsemurhista. Ennen kaikkea hän matkustaa, koska hänen nuoruudenrakkautensa Ipek on eronnut. Karsin kaupungissa on kuohunut jo vuosia, kansallismieliset kurdit ja poliittiset islamistit ovat liikekannalla ja Karsissa tapahtuu vallankaappaus. Ka ja Ipek joutuvat hekin todistamaan poliittista murhaa. Ka on ollut osin tietämätön kotimaansa tilanteesta, mutta nyt hän on kaupungissa, joka on väkivallan keskipisteenä. Koko ajan sataa lunta.

Orhan Pamukin Lumi ja Pamukin tuotanto ylipäätään on kiinnostanut minua jo kymmenkunta vuotta. Lumi olikin yksi teoksista, jonka päätin lukea lumisten kirjojen viikollani jo ennen kuin sain kirjavinkkejä. Lumisia kirjoja esittelen jo kolmatta viikkoa, joten kyse on melkeinpä teemakuukaudesta.

Huoneessaan Ka katsoi ikkunasta ulos ja poltti tupakkaa. Lunta ei enää satanut; tyhjällä lumen peittämällä kadulla katulamppujen valossa vallitsi rauhoittava liikkumattomuus. Ka tiesi oikein hyvin, että hänen rauhallinen olonsa ei liittynyt niinkään lumen kauneuteen kuin rakkauteen ja onneen. Lisäksi häntä oli täällä Turkissa rauhoittanut se, että hän sai olla kaltaistensa joukossa jotka olivat tasaveroisia hänen kanssaan.

Lumi on nimensä veroinen, lunta sataa miltei koko ajan ja silloinkin, kun sitä ei sada, se peittää alleen väkivallan, pakottaa levottomuuksiin ja työttömyyteen väsyneet ihmiset koteihinsa katsomaan televisiota tai pitää keskustelijat teehuoneen lämmössä ikkunan takana. Taustalla kuitenkin tapahtuu paljon.

Romaanina Lumi on moniulotteinen. Se on kertomus Ka'sta, hänen työstään ja etenkin rakkaudestaan, mutta yhtä lailla se on kuvaus Turkin historiasta ja nykyajasta: miten turkkilainen kulttuuri on kukoistanut, miten se on saanut vaikutteita niin idästä kuin lännestäkin ja kuinka nuo vaikutteet luovat paineita. Paineet näkyvät paitsi Saksassa eläneen turkkilaisen Ka'n persoonassa, myös esimerkiksi atatürkilaisten ja islamistien välisissä ristiriidoissa ja yhteydenotoissa sekä naisten asemassa ja ajattelun vapaudessa. Mellakoihin ei tarvita aina edes suurta poliittista tietoisuutta, köyhyys ja työttömyys luovat otollisen maaperän populismille samalla tavalla kuin missä tahansa muuallakin. Pamukin Lumessa väkivalta leimahtaa, mutta kiivauden rinnalla on paljon pohdiskelevuutta.

Lumi on moniulotteinen paitsi teemansa, myös rakenteensa ja kertojanäkökulmansa osalta Kaiken kokijana on Ka, mutta kaikki kerrotaan minäkertojan sanoin. Minäkertoja myös ennakoi tulevaa niin, että lukija aavistaa osan siitä, mitä tuleman pitää. Kuka minä on ja miksi hän kertoo Kan tarinaa? Sekin selviää aikanaan. Suoran, kirjan nykyhetkeen sijoittuvan kerronnan rinnalla kulkee myös fiktiivisiä kirjallisia lainauksia, sanomalehtitekstejä sekä pamflettimaisia kirjoituksia, jotka ilmentävät sitä, mitä niin Ka'n elämässä kuin Karsin kaupungissa on meneillään: Kuka täällä sitten edustaa jumalaa? Pamuk nivoo kaiken yhteen hienoksi ja temmoltaan verkkaiseksi romaaniksi, jonka lukeminen ottaa aikansa, mutta pitää otteessaan alusta loppun saakka. Tuula Kojon suomennosta ei voi kuin kehua.

Pamukin teoksessa minua yleisestikin kiinnostavat teemat - politiikka, uskonto, yksilön omat toiveet ja tunteet - peilautuvat toisiaan vasten järkyttävästi ja kauniisti. Ka, Kars asukkaineen, lumi ja minäkertoja ovat kaikki tämän hienon ja kantaa ottavan romaanin keskeisiä "lankoja". Paljon merkityksiä kantavasta Lumesta jää rauhallinen mieli: Aivan kuin lumi lähentäisi ihmisiä kun sitä satoi kiukun, ahneuden ja vihanpidon päälle.

---
P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on myös lukenut kirjan. Tavoistani poiketen latasin kannen kustantajan kuvapankista. Ehdin palauttaa lainaamani kirjan kirjastoon, mutten muistanut kuvata kantta. Pah, ja niin kuin minulla oli jo mielessäni kirjaan sopiva oma kuvakulmakin.

Vuosi kuvina ja kysymyksiä vastauksineen

Vuosi kuvina -haaste on nyt joulukuussa. Kuvat kotini kupeesta, melkein Rudolf Koivun maisemista ovat viime sunnuntailta, mutta koska tänään saimme hieman uutta lunta, voisivat ne olla tältäkin päivältä. Tämä onkin jo päiväni toinen postaus, aamulla kirjoitin David Gutersonin Lumi peittää setripuut -romaanista.

Kysymyksiä ja vastauksia

Asunto 4 -blogin Tytti muisti minua kysymys-haasteella. Kiitos! Tässä haasteen idea, kysymykset ja vastaukset:

1. Kerro pari asiaa itsestäsi tai päiväsi kuulumisista. Liitä myös kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu sinusta mukavalta.
 3. Voit muuttaa haasteen sisältöä mieleiseksesi.
 4. Keksi haluamasi määrä kysymyksiä.
5. Haasta haluamasi määrä blogeja mukaan.

Tänään on ollut puuhapäivä: ehdin blogata kahdesti, sain postiettua kaikki joulupaketit, kävin perheeni kanssa Helsingissä ihmettelemässä italialaisia jouluseimiä ja kohta on aika pelata Afrikan tähteä. Lukea en ole ehtinyt, mutta olen nyt jonkinlaisessa kirjatyhjiössä luettuani perjantaina loppuun Orhan Pamukin Lumen. Odottelen siis uutta, sopivaa kirjaa. Ja hahaa, se kuva... Kännykkäkuvasin itse itseäni eilen tätä haastetta ajatellen. Kuvassa istun Kerava-salin kahvilassa ja odottelen balettinäytöksen Rakas joulupukki alkamista. Esikoiseni oli yksi esityksen piparkakuista.

1. Mikä on lempipaikkasi? Miksi?
Tietenkin se on oma koti, koska kotona saa aina olla sellainen kuin on, joskus iloinen ja puuhakas, joskus ärtynyt ja väsynyt. Kotiin saa vetäytyä nössöttämään itsekseen, mutta kotiin voi myös kutsua ystäviä. Jos ei oma koti tai lapsuudenkoti, niin varmaankin joku penkki Kensingtonin puistossa Lontoossa. Jotenkin sielläkin tulee hyvä ja tuttu fiilis.

2. Mikä saa sinut hymyilemään?
Moni asia! Mutta tänään ainakin lumisade ja näihin kysymyksiin vastaaminen.

3. Millainen puutarhatonttu olisit?
Pyöreä ja puuhakas kirjatonttu. Puuhailisin ja leipoisin herkkuja, jotka sitten itse söisin kirjaa lukiessani. Tai ehkä puutarhatontut eivät puuhaile mitään?

4. Jos saisit valita ihan mistä vain, mitä tekisit juuri nyt?
Juuri nyt olisin jo joululomalla, joka jatkuisi ainakin kuukauden.

5. Millainen on unelmiesi kesäloma?
Olen onnekas, koska olen päässyt viettämään unelmieni kesälomia. Esimerkiksi viime kesänä olin vapaalla miltei viisi viikkoa: olin perheeni kanssa kotona, luin hyviä kirjoja, matkustin Lontooseen, Tukholmaan ja Savoon, tapasin sukulaisia, sain tehtyä valokuvakirjoja, tapetoin mieheni kanssa lastenhuoneet, istuin myös pihakeinussa ja ihastelin pioneita... Enpä paljon muuta kaipaakaan, tuossa oli kaikenlaista.

Kiitos haasteesta, Tytti. Lähetän nyt haasteen Liisalle, Ammalle, Marialle, Saralle ja Jaanalle. Omat kysymykseni teille viidelle ovat jouluisia:

1. Mikä on joulun paras herkku?

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen tai ei kuusta ollenkaan?

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen tai uutta etsivä?

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?

David Guterson: Lumi peittää setripuut

David Guterson: Lumi peittää setripuut
Kustantaja: Otava 1996
Alkuteos: Snow Falling on Cedars 1994
Suomennos: Markku Päkkilä
Sivuja: 461
Mistä: Omasta hyllystä
Yhdysvaltalainen romaani

Ulkona pohjoistuuli puhalsi lakkaamatta lisää lunta oikeustalon päälle. Puoliltapäivin kylää peitti melkein kymmensenttinen lumikerros, mutta lumi oli niin kevyttä että se hädin tuskin pysyi maassa. Se pöllysi pitkin Amity Harborin katuja kuin jäinen sumu tai aaveiden hengitys - kuin puuteroitu tomupyörre, hyisen kylmä luupöly tai kimppu toisiinsa kietoutuneita valkoisia savukiehkuroita.

San Piedron saarella Seattlen edustalla on totuttu ankariin oloihin ja säänvaihteluihin: kuumiin kesiin, sankkaan sumuun ja jatkuvaan lumisateeseen. Saarelaiset ovat ahkeraa väkeä, ja kaikki tuntevat toisensa. Toinen maailmansota kuitenkin repi väestön kahtia, kun japanilaistaustaiset, nuo japsit ja japsihuorat, karkotettiin saarelta sodan ajaksi. Nyt vuosien jälkeen moni vanha elämänkokemus punnitaan uudelleen, kun japanilaissyntyistä Kabuo Miyamotoa syytetään kaikkien tunteman saksalaisjuurisen kalastajan Carl Heinen murhasta. Oikeudenkäyntiä seuraa jokainen saaren asukki, läheisimmin paikallislehden toimittaja Ishmael Chambers ja Kabuon vaimo Hatsue.

David Gutersonin esikoisromaani Lumi peittää setripuut on minulle rakas lukuromaani vuosien takaa hieman samaan tyyliin kuin keväällä 2011 esittelemäni Mary Wesleyn Kamomillapiha. Gutersonin kirjan hankin muistaakseni joululahjaksi saamallani lahjakortilla vuonna 1997 tai 1998 ja ihastuin kirjaan niin, että käytin seuraavaa lainausta jopa omassa gradussani.

Kun mansikka-aika alkoi olla lopuillaan heinäkuun alussa, poimijat saivat päivän vapaata Mansikkajuhlaa varten. Joku saaren nuorista tytöistä kruunattiin mansikkaprinsessaksi, hakujinit grillasivat lohta ja vapaapalokunnan joukkue pelasi softball-ottelun saaren japanilaisten joukkuetta vastaan. Puutarhakerholaiset esittelivät mansikoitaan ja verenpisaroista sommiteltuja kukkakoreja, ja kauppakamari antoi palkinnon paraatin komeimmalle vaunulle.

Lumi peittää setripuut on monessa mielessä vastakohtien tai vastinparien kirja: on kaksi eri aikatasoa, sota ja rauha, nainen ja mies tai miehet, on mansikkainen kesä ja luminen talvi, on vapaus ja vankeus, elämä ja kuolema, japanilaiset ja amerikkalaiset. On yhteisö ja yksinäisyys, me ja muut, aina muukalaisvihaan saakka . Näitä vastakkaisuuksia Guterson käsittelee taidolla: hän luo elävän saaren, jonka asukkaita monet kipupisteet painavat. Hän kirjoittaa ihmiset arkisiksi ja toimeliaiksi, lannistumattomiksi ja pohjimmiltaan haaveellisiksi.

Luin siis romaanin nyt toisen kerran. Tälläkin lukukerralla ihastelin Gutersonin luonto- ja yhteisökuvausta. Mansikkajuhla kuvastaa mennyttä aikaa, nuoruuden ja rakkauden kesää. Romaanin nykyhetkessä taas sataa koko ajan lunta, kauniina lumiryöppyinä ja kaiken peittäen. Lumi korostaa mainitsemiani vastinpareja, peittää symbolisesti alleen paljon ennakkoluuloja ja kaunaa.

Vanhan suosikkikirjan lukemiseen liittyy aina riskejä: joskus muistikuvissa elävä kirjan taika katoaa, toisinaan se vain vahvistuu. Nyt kävi niin, että osa taiasta katosi. Lumi peittää setripuut on pohjimmiltaan tuikitavallinen lukuromaani, jossa oikeussalidraamalla - onhan tutkittavana kalastajan kuolema, murhasyytekin - on suurempi rooli kuin muistin. Kokonaisuudessan tarina on yllätyksetön, joskin vetävä ja koskettava sekä koko ajan ehjä. Minun on pakko mainita, etten välitä oikeudenkäynteihin keskittyvistä kertomuksista, mutta Gutersonin romaanissa oikeudenkäyntikuvaukset nivovat menneen ja nykyhetken ja sallivat uskottavien ja samastuttavien henkilähahmojen vajota muistoihinsa - rakentaa tarinan muita ajallisia tasoja.

Vaikkakin tavallinen ja vähemmän rakas kuin 15 vuotta sitten, oli Gutersonin romaani uudellakin lukukerralla vetävä ja hyvä, mutta kuitenkin vain yksi laadukas lukuromaani muiden joukossa. Ja tällä kertaa se riittää: luminen ja mansikkainen saari Seattlen edustalla tarjoaa puitteet kelpo romaanille - romaanille ihmissydämen tutkimattomista sopukoista.

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu

Ilona Pietiläinen: Lumoava joulu. Ideoita tunnelmalliseen jouluun
Kustantaja: Docendo 2013
Kuvat: Ilona Pietiläinen, Joel Jyrinki ym.
Ulkoasu: Neiti Sievänen
Sivuja: 168
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen joulu-/sisustuskirja

Tahtoisin uskoa niin, että kuunnellessasi aivan hiljaa voit kuulla kulkusen helähtävän, nähdä tähden lentävän ja muistaa asian kaikkein tärkeimmän. Ei se ole se valtava hössötys, ei upein joulukattaus vaan ihan pieni hymy, käden sipaisu, halaus, korvan takaa rapsutus tai suloisimman joulun toivotus. Minä toivotan sinulle mitä lumoavinta joulua.

Lumisten kirjojen kuukauteni etenee, olen lukenut yhden vanhan kirjatuttavan ja parhaillaan olen lukemassa hienoa romaanipaksukaista. Linda Boström Knausgårdin Helioskatastrofi oli kuitenkin - ja sittenkin! - niin vahva kirja, että tällä hetkellä kaikkeen lukemiseen on vaikea keskittyä. Lisäksi jouluvalmistelut ovat syöneet osansa vapaa-ajastani, minkä vuoksi eräs kirjahyllyssäni pian jo puolitoista kuukautta odotellut joulukirja saa nyt kiilata tähän väliin. Ja lunta on siinäkin.

Ilona Pietiläinen, bloggaaja ja sisustustoimittaja, luo tuoreimmassa teoksessaan katseensa Lumoavaan jouluun. Suurikokoinen kirja kuljettaa vierailulle erilaisiin joulukoteihin, antaa askarteluvinkkejä ja leipomisohjeita sekä johdattelee lukijansa jouluisiin tunnelmiin lukuisten kuvien siivittämänä. Olen muutamaan otteeseen kertonut, että pidän joululehdistä ja -kirjoista. Olen kuitenkin samalla hyvin tarkka siitä, millaisia joulukirjoja haluan selailla. Lehdissä voi olla melkein mitä vain, mutta kirjoissa rakastan selkeyden ja jouluisen tunnelman yhdistelmää, mikä onnistuu erityisen hyvin Oi ihanassa joulukuussa ja Meillä on joulussa. Sen sijaan hyvin runsasta ja pursuavaa joulua en jaksa.

Ensin totean, että Ilona Pietiläisen Lumoavassa joulussa on paljon hyvää ja ihanaa: se on kanttaan myöten kaunis - ja kansi muuten onkin kertakaikkisen ihastuttava, kukapa ei pitäisi "bambeista". Kirjasta välittyy aito innostus jouluun ja sen esittelemät monet joulukodit ovat varmasti rakkaudella hoidettuja, joulutunnelmaa kannattelevia ja ideoita pursuavia. Lumoava joulu innostaa askartelemaan, kokkaamaan ja fiilistelemään. Minä aion kokeilla ainakin cashwepähkinä-mutakakkua ja konvehtijuomaa.

Mutta - niin. Lumoavassa joulussa kaikkea on kovin paljon. Jos jonain vuodenaikana saa olla hieman imelän puolella, niin juuri jouluna: voi kuunnella viihdeorkesterisovituksia suosikkijoululauluistaan ja itkeä kaikkien Disney-klassikoiden äärellä. Hieman tätä samaa kantaa myös Lumoava joulu. Se on komea, mutta imelä: kukka-asetelmat on huurteisenpastellisia, siellä täällä on enkelinsiipiä ja "rustiikkisia" koristeita. En usko selkeyden ystävien viihtyvän sen äärellä - edes jouluna. Itse en ole täysin pelkistettyjen linjojen ystävä ja sisustuksessa pidän leikittelyn ja graafisuuden välitilasta, mutta nyt kyllä ahdistuin Lumoavan joulun runsaudesta. Sinänsä kauniita ja kekseliäitä kuvia esimerkiksi on niin paljon, etten kirjaa lukiessani tiennyt, mihin katseeni kohdistaisin. Ehkä muutama isompi kuva aukeamaa kohden toimisi paremmin? Joskus vähemmän on enemmän. Kuvat ovat kuitenkin omassa lajissaan hienoja ja Pietiläisen teksti on kaikkine käden sipaisuineen ja kulkusen helähtelyineenkin kirjan henkeä kantavaa.

Sisustuskirjojen, kuten totta kai kaiken kirjallisuuden, kohdalla kyse on makuasioista ja etenkin joulun aikaan moni pitää runsaudesta. Minun joulukirjani tämä ei ikävä kyllä ollut. Vaan ne, jotka kokevat joulunsa sisältävän paljon askartelua, hieman välkettä ja helinää sekä aimoannoksen suloisinta tunnetta löytävät varmasti paljon oivalluksen ja tunnelmallisuuden hetkiä Lumoavan joulun sivuilta.

---
Lumoavan joulun lumoissa ovat olleet Leena ja Kirjakirpun Jenni.

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi

Linda Boström Knausgård: Helioskatastrofi
Kustantaja: Like 2013
Alkuteos: Helioskatastrofen 2013
Suomennos: Petri Stenman
Kannen kuva: Benjamin Goss
Sivuja: 138
Mistä: Laina ystävältä
Ruotsalainen romaani

Minä synnyn isästä. Minä halkaisen hänen päänsä. Silmänräpäyksen ajan, pitkän kuin elämä itse, me seisomme vastapäätä toisiamme ja katsomme toisiamme silmiin. Sinä olet minun isäni, sanon hänelle silmilläni. Minun isäni. Tuo on minun isäni, joka seisoo edessäni lattia veressä. Hänen villasukkansa imevät sitä ahnaasti itseensä ja värjäytyvät punaisiksi. Veri uppoaa kuluneeseen puulattiaan ja minä ajattelen: Hänen silmänsä ovat vihreät kuten minulla.

Conrad-nimisen miehen kanssa on asunut 12-vuotias tyttö, jonka olemassaolosta kukaan ei ole aiemmin tiennyt. Tyttö löydetään alastomana, ainoana asusteenaan päässä oleva kultainen kypärä. Conrad on sairastunut skitsofreniaan ja sen seurauksena päätynyt mielisairaalaan. Tyttö otetaan huostaan uskovaiseen perheeseen, joka on aina toivonut tyttöä. Hän saa nimekseen Anna ja hänellä tuntuu olevan kielillä puhumisen lahja.
 
Ruotsalaisen Linda Boström Knausgårdin pienoisromaani Helioskatastrofi kuljettaa lukijansa pohjoiseen Ruotsiin, pienelle paikkakunnalle jossa helluntaikirkko ja raittiusseura sekä hiihtokilpailut määrittävät ihmisten vapaa-aikaa ja maailmankatsomusta. Annan elämä muuttuu monella tapaa: uudessa perheessä hänestä tulee osa pikkukaupungin yhteisöllistä elämää, glossolalia tekee hänestä ihmeen - ja kuitenkaan mikään ei ole sellaista, miltä ensin näyttää.

[--] Ulkona oli kylmää, tähtikirkasta ja lumi säikyi yössä. Keli oli kuiva ja sukset luistivat hyvin, vaikka latua ei ollutkaan tehty. Minä menin lumivallin yli, sitten olin metsässä ja puut olivat aivan mustia, vaikka latu oli valaistu myös yöllä. Nousin ladulle ja annoin sauvojen tehdä työn ensimmäisten vetojen ajan. Sitten vauhti otti vallan ja jalat ja kädet auttoivat toisiaan. Koko ruumis oli virittynyt vauhtiin ja ensimmäisessä alamäessä tuntui kuin se olisi nauranut.

Kuinka hyvin monet tunnelmat Boström Knausgårdin kirjassa sopivatkaan lumikirjojen teemaan! Bongasin Boström Knausgårdin romaanin Liken kuvastosta jo aikaa sitten, mutta koska pidän niin paljon Karl Ove Knausgårdin kirjoista, en halunnut lukea hänen vaimonsa romaania - vain siksi, että nimenomaan "Knasun" tuotanto oli rakentanut päähäni mielikuvan ruotsalaiskirjailijasta. Kun sitten Sara, Maria, Arja ja Susa kirjoittivat Helioskatastrofista niin kiinnostavasti ja kun kirjaa suositeltiin minulle lumikirjavinkkejä pyytäessäni, päätin lukea sen.

Lumen ja luonnonkuvaus on Helioskatastrofissa onnistunutta ja niiden ansiosta kirjasta jää rankoista teemoistaan huolimatta kuulas lukumuisto: hengitys huuruaa, lumi hohtaa ja koko elämä tuntuu kauniilta; kotona syödään välipalaa, kirkolla tavataan ihmisiä. Samoin Boström Knausgård kuvaa onnistuneesti pohjoisen Ruotsin ihmisten arkea ja yhteisöllisyyttä etenkin seurakunnassa sekä huostaanotetun  Sitten tulee käänne, totta kai.

Helioskatastrofi liikuu monessakin mielessä rajoilla. Kielensä ja tarinansa osalta pieni romaani poukkoilee kikkailevuuden ja taituruuden aallokossa. Boström Knausgårdin onnistuu onneksi pitää romaaninsa ehjänä ja minä nautin sen lukemisesta. Suomennos on pääosin laadukas: siinä, missä Sara huomasi muutaman sairaanhoidollisen kömmähdyksen, ihmettelin minä lyhtykoison syömistä: ilmeisesti (toivottavasti) alkukielisessä teoksessa syödään kuitenkin karviaiskoisoa eli ananaskirsikkaa myrkyllisen japaninkirsikan sijaan. Myös tarinansa puolesta Helioskatastrofi on rajalla: se kulkee lapsuuden ja teini-ikäisyyden rajalla, kiertelee selväjärkisyyttä ja mielisairautta ja jättää lukijalle sen verran tulkittavaa, että lukijakin on varmasti jonkinlaisella rajalla. Nimittäin Helioskatastrofista varmasti joko pitää tai sitten lukijan olo jää tyhjäksi: mistä kaikessa olikaan kyse? Minä pidin, mutta pohdin kuitenkin kirjan loppua niin, että minulle jäi halu keskustella siitä. Symboliikka niin vahvaa, että tulkinnan varaa jää ehkä liikaakin - tämä tarkoittaa tosin sitä, että kirja jää elämään lukukokemuksen jälkeenkin ja Annan persoonaa tulee pohdittua varmasti pitkän aikaa.

Tunnelmaltaan Helioskatastrofi on kuin Joel Haahtelan ja Maija Muinosen romaanien yhdistelmä: yhtäältä kaunis ja melankolinen, toisaalta kokeileva ja teemansa puolesta raju, ihmismielen hajoamista ja sielun valtaavaa pimeyttä kuvaava. Boström Knausgårdin pieni romaani taiteilee monilla rajoilla kikkaillen ja ankeasti - ja sittenkin niin uljaasti.

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä

Camilla Läckberg: Mantelintuoksua lumimyrskyssä
Kustantaja: Schildts 2009
Alkuteos: Snöstorm och mandeldoft 2007
Suomennos: Jaana Nikula
Kansi: Andreas Carpelan
Sivuja: 108
Mistä: Kirjastosta
Ruotsalainen dekkari

Niin, siinä se oli. Heikko, mutta selvästi tuntuva mantelin tuoksu. Tuoksu jota ei olisi pitänyt tuntua. Hän ojentautui ottamaan lasin, josta Ruben oli juonut ja työnsi nenänsä lasiin. Selvä karvasmantelin tuoksu tulvehti häntä vastaan ja vahvisti hänen epäilyksensä.
"Hänet on murhattu".

On joulunalusaika ja talvimyrsky tuivertaa pienellä saarella Fjällbackan edustalla. Vauraan Liljecronan suvun päämies, despoottimainen Ruben kuolee illallisen päätteeksi. Joku on pannut hänen lasiinsa syanidia. Läsnä illallisella on koko lähisuku: Rubenin keskenään riitaisat pojat Harald ja Gustav, heidän vaimonsa Britten ja Vivi sekä lapsensa Lisette ja Matte sekä Bernard ja Miranda. Lisetten seuralaisena pensionaatissa järjestetyillä illallisilla on nuori poliisi Martin Molin, lisäksi paikalla on pensionaattia pitävä pariskunta Börje ja Kerstin. Vaikka Ruben on tasapuolisen häijy ja uhkaa sukuaan perinnöttömyydellä, on hänen murhansa järkytys.

Camilla Läckbergin pienoisromaani Mantelintuoksua lumimyrskyssä päätyi lumisten kirjojen listalleni ihanan Saran suosituksesta. Suhtautumiseni Läckbergiin on kahden lukemani kirjan perusteella melko kaksijakoinen: ruotsalaiskirjailija kirjoittaa vetäviä tarinoita ja hänen tekstinsä pitää otteessaan, mutta mitenkään erikoinen kirjailija Läckberg ei ole ja hän myös sisällyttää romaaneihinsa turhankin paljon aineksia. Mantelintuoksua lumimyrskyssä tuntuu olevan erilainen. Se on ensiksikin vain pienoisromaanin mittainen ja toiseksi suomalainen kustantaja luonnehtii pienen dekkarin kulkevan Agatha Christien hengessä. Mainiota: pidän eniten juuri kuka-sen-teki-dekkareista.

Lumisade alkaisi minä hetkenä hyvänsä. Jouluun oli tuskin viikkoakaan, ja joulukuu oli tuonut mukanaan ennätykselliset lumimäärät ja pakkaset. Jääpeite oli ollut paksu jo viikkojen ajan, mutta viime päivien suojasää oli haurastuttanut jään petolliseksi.

Mantelintuoksua on harvinaisen tyylipuhdas dekkari - siis nykydekkareita silmällä pitäen. Siinä on tiivis ihmisjoukko, joiden keskinäisissä suhteissa on ristiriitoja ja olosuhteiden - lumimyrskyn eristämä saari - vuoksi he joutuvat viettämään aikaa keskenään. Vainaja, hänen tappajansa ja poliisi ovat kaikki sopivasti samassa tilassa.

Perinteisissä dekkareissa minua miellyttää usein sopivan verkkainen tunnelma. Myös Läckbergin pienoisromaanissa tunnelma on kohdillaan: lumimyräkkä yltyy ja ruotsalaiseen tapaan nautitaan snapseja. Vaikka isoisä on murhattu ja sukulaiset kyräilevät toisiaan, on tunnelma jotenkin niin mukava ja jopa hienostunut - vähän kuin jossain jouluisen sisustuslehden lämpimissä kuvissa. Nyt ehkä vähän liiankin kiiltäväpintaisesti. Läckbergin ongelma niin pitemmissä psykologisissa dekkareissaan kuin tässä lyhyemmässä on se, että hän on mielestäni kirjoittajana melko tasapaksu. Hän ei saa henkilöhahmoihinsa kovin paljon eloa (ei sillä, että dekkareissa pitäisikään ;)). Mutta siinä missä Läckbergin pitkät jännityskirjat käyvät jossain vaiheessa tylsiksi, kulkee Mantelintuoksua lumimyrskyssä rakenteeltaan ehjästi. Jännitys rakentuu hienosti lyhyessäkin sivumäärässä ja vaikkei kirja tuo yllätyksiä, on ihailtava tapaa, jolla Läckberg kumartaa jännityskirjojen klassikoiden suuntaan.

Tälläkin kertaa Läckberg kirjoittaa keskinkertaista viihdettä, jonka parissa tosiaankin viihtyy. Kirja on kuin viehättävä pieni murhanäytelmä, kaikki osaset ovat niin tarkkaan mietittyjä eikä teoksessa ole mitään turhaa. Mantelintuoksua lumimyrskyssä toimisikin mainiosti tunnin mittaisena tv-sarjan jaksona, jonka voisi uusia vaikka vuosittain joulunalusaikaan. Suosittelen Läckbergin pienoisromaania hieman vanhanaikaisten dekkarien ja talven ystäville. Muistutan kuitenkin, että ne vanhat dekkarit ovat kuitenkin aina parempia.

--
Saran lisäksi Mantelintuoksua on myös Sonjan blogissa.

Craig Thompson: Blankets

Craig Thompson: Blankets
Kustantaja: Top Shelf Productions 2003
Mistä: Kirjastosta
Yhdysvaltalainen sarjakuvaromaani


Elämä Wisconsinin maaseudulla on näennäisen turvallista: ydinperhe on kunniassaan, Jumalaa pelätään ja nuoruutta voi viettää kristillisellä leirillä. Jos kuitenkin kasvaa erilaisena kuin muut, taiteellisena ja herkkänä pitkätukkapoikana, käy ilmapiiri helposti ahtaaksi. Craig on koulutoveriensa keskuudessa yksinäinen poika, joka asuu vähävaraisessa perheessä yhdessä pikkuveljensä sekä kiihkouskovaisten vanhempiensa kanssa. Kristittyjen nuorten talvileirillä Craig rakastuu Raina-nimiseen tyttöön.

Craig Thompsonin omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani Blankets on kasvukertomus, rakkaustarina, uskonnollisen ahdasmielisyyden ja eräänlaisen etsikkoajan kuvaus sekä ennen kaikkea autofiktio nuoren miehen sielunmaisemista ja lumesta.

Olen usein sanonut, että luen liian vähän sarjakuvaromaaneja. Myös Thompsonin tuotantoon tutustuminen olisi varmastikin jäänyt, jollen olisi keksinyt kysellä blogini lukijoiden lumikirjasuosikkeja. Siksi kiitänkin Sallaa kirjavinkistä. Samalla suosittelen lukemaan Sallan bloggauksen kirjasta. Huomasin lukiessani Blanketsia pohtiessani osin samankaltaisia omakohtaisia nuoruuden muistoja kuin Sallakin: 1970-luvulla syntyneenä pystyin samastumaan Thompsonin lapsuus- ja nuoruuskuvaukseen, pikkupaikkakuntalaiseen elämään - ja jossain määrin myös uskonnon läsnäoloon. Kasvoin kuitenkin ja onneksi riviluterilaisessa perheessä enkä koskaan ahdistunut uskonnosta, mutta uskontoa ei kasvuympäristössäni juurikaan kyseenalaistettu. Myös lumiset talvet ovat tuttuja, kuten varmasti kaikille suomalaisille. Blanketsissa onkin paljon tarttumapintaa.

Tarttumapinta ei kuitenkaan synny vain tuttuudesta, vaan myös siitä, että Thompson luo omaelämäkerrallisesta hahmostaan ja tämän kokemusmaailmasta niin onnistuneen. Lapsuudenkodin ahdistava tunnelma, kouluaikainen ulkopuolisuus, 1990-luvun alun populaarimusiikki, rakastuminen ja tie kohti aikuisuutta kuvataan hienosti niin kuvien kuin sanojenkin osalta. Uskonnollisuus on läsnä kaikkialla, muttei ristiriidattomasti tai helposti. Blankets onkin paitsi sarjakuva, myös ja ennen kaikkea ehjä romaani, jonka kaari kantaa niin ajallisesti, symbolisella tasolla, temaattisesti kuin rakenteellisestikin. En tunne sarjakuvan tyylikeinoja kovin hyvin, mutta kuvittelen että Thompson hallitsee ne täydellisesti. Hän käyttää erikokoista fonttia mielialoja kuvatessaan, hän piirtää laajoja kaaria ja pieniä yksityiskohtia, luo erilaisia kuvakulmia, jotka kuljettavat tarinaa. Sanat ja kuvat sovittuvat saumattomasti yhteen ja ainakin minä luin liki kuusisataasivuisen kirjan miltei ahmien.

Myös joulukuiseen lumisten kirjojen teemaani Blankets sopii paremmin kuin hyvin. Kirjassa moni asia tapahtuu talviaikaan, lunta sataa lempeästi, sitä tulee viimaisissa puuskissa, se on kylmää, lempeää, inhottavaa ja kaunista. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, Thompson osaa kuvittaa sekä lumen että sen keskellä elävät ihmiset.

Summaan lukukokemukseni toteamalla, että Thompsonin kirjapaksukainen on onnistunut niin sarjakuvana kuin romaanina: se kuvaa hyvin nuorukaisen kasvamista perheestä ja ulkopuolelta tulevien paineiden alla, sen henkilöiden tunnetiloihin voi samastua ja sen luvut rakentuvat hyvin. Blankets on upeasti piirretty ja taitavasti kirjoitettu tarina, joka suosittelen niin sarjakuvien ystäville kuin niitä vierastaville: lukekaa, voitte yllättyä! Olen lumoutunut: Thompsonin luminen romaani puhuttelee ja koskettaa sekä tarinallaan että sydäntalvisella tunnelmallaan.

--
Sallan lisäksi kirjan ovat lukeneet myös Norkku ja Mari A.

P.S. Olen ollut kaikenlaisten kiireiden vuoksi hieman laiska vastaamaan saamiini kommentteihin, mutta palaan niihin ihan pian!

Kansikuvan taustalla oleva kirja Vapahtajan jäljillä on isovanhempieni hyllystä peritty. Sopii mielestäni ainakin osin teemaan.

Marraskuun luetut ja kohti (kirjallisesti) lumista joulukuuta

Joulukuu on lumisten kirjojen kuukausi. Olisipa se luminen muutenkin, mutta ainakin tänään aamu täällä eteläisessä Suomessa on valjennut vesisateisena. Ehkäpä lumiset kirjat tulevat myös sikäli tarpeeseen ja olenkin ehtinyt lukea jo kaksi erilaista kirjaa, joista toisesta koetan postata joko tänään illalla tai viimeistään huomenna.

Marraskuu meni työkiireissä, mutta ehdin lukea aika kivasti. Marraskuusta oli tulla kokonaan kotimainen, mikä minulle suurena suomalaisen kirjallisuuden ystävänä olisi sopinut paremmin kuin hyvin, mutta mukaan mahtui kuitenkin myös yksi ulkomainen romaani, E.M. Forsterin hieno Hotelli Firenzessä. Kuukauteni parasta on vaikea nimetä, mutta kielellisesti kokeellisin ja myös hiotuin oli Maija Muinosen Mustat paperit, koskettavin taas Auli Leskisen Chilen sotilasdiktatuurin aikaa hyvin yksityiskohtaisesti avaava Petojen aika. Finlandia-ehdokkaan, Riikka Pelon Jokapäiväisen elämämme lukeminen ei ollut minulle niin suuri elämys kuin odotin, mutta toivon kirjalle menestystä tulevalla viikolla. Eeva-Kaarina Arosen Kallorumpu puolestaan on se kirja, jonka toivon pysyvän muistissani vielä vuosienkin kuluttua. Sikäli kuukauden parhaimman nimeäminen on sittenkin helppoa.

Listaan nyt marraskuiset lukemiseni, mutta nostan vielä kaksi marraskuista kohokohtaani: Kuopiossa viikko sitten järjestetty Kirjakantti ja tietenkin Lumiomenan viisivuotissynttärit tämän viikon keskiviikkona. Hyvää alkanutta joulukuuta, lämmintä mieltä, hyviä kirjoja ja niin edelleen!

Niina With: Sikin sokin oudoilla poluilla (2013)
Pauliina Lerche ja Meri Mart: Mimmit ja luolan salaisuus (2013)
E.M. Forster: Hotelli Firenzessä (1908/1986)
Eeva-Kaarina Aronen: Kallorumpu (2011)
Kolme jouluista sisustuskirjaa
Sinikka Nopola: Likka, äite ja rouva Obama (2013)
Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja kaksoisolento (2013)
Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme (2013)
Maija Muinonen: Mustat paperit (2013)
Kirjamatsi: Maailman vahvin nalle ja Pellefantti (1981)