2018: Yhdeksän hyvää ja muitakin mainioita kirjoja

Kun kirjavuosi loppuu ja on aika jollain tapaa listata tai summata lukemiaan, on väistämättä ongelman edessä: periaatteessa kaikki blogatut kirjat voisivat saada jonkinlaisen maininnan. Vuoden paras. Huonoin. Yllättävin. Suurin pettymys. Iloisin yllättäjä. Vuoden matkakirja. Vetävin bussikirja. En nyt parempaakaan jaksanut lukea -kirja. No, näitä riittäisi.

Nyt päättyvänä vuonna Lumiomena täytti kymmenen vuotta ja sen kunniaksi perustin blogille julkisen Instagram-tilin (klikatkaa itsenne seuraajaksi!). Reilun kuukauden ikäisellä kuvatilillä ei vielä kovin paljon katsottavaa ole, mutta aiemmin laitoin blogini kirjakuvia yksityiselle Insta-tililleni. Olen poiminut yllä oleva kirjakuvat pääosin sieltä (samat kuvat ovat toki olleet täällä blogissakin – aina blogissa aiemmin kuin muualla sosiaalisessa mediassa, tottahan blogi on minulle edelleen se ykkösmedia tässä). Kun nyt tänä viikonloppuna pohdin vuoden aikana lukemaani, katselin luettua kuvien kautta, kuvien antamien tunnelmien välittämänä.

Siispä, yhdeksän hyvää vuonna 2018 lukemaani:

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Tämä kirja palauttaa minut Irlantiin, josta sen kesällä ostin. Joskus lomalta ostettujen kirjojen kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta. McCloskeyta ei ole suomennettu, mutta voisin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin: tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

Helmi Kekkonen: Vieraat

Kekkonen kirjoittaa ilmavasti, ihanasti (!), kuten aina. Kerronta on älykästä ja hienovaraista. Vieraat on yhdenpäivänromaani, jossa erilaiset tunteet, teot ja näkökulmat muljahtelevat kuin kaleidoskoopissa ikään. Kekkonen ei missään vaiheessa paljasta henkilöistään kaikkea, vaan lukijalla on tilaa tehdä omia päätelmiään. Kokonaisuus väreilee, tarjoaa kurkistuksia monenlaisiin maailmoihin: hetkiin, joista syntyy aikajatkumo – ja hetkiin, jotka pysäyttävät.

Maggie Nelson: Argonautit

Upea kirjoituskokoelma. En halua määritellä näitä esseiksi tai omaelämäkerraksi, vaikka bloggauksessani taisin niin tehdä. Nelsonin älykkään analyyttistä, mutta samalla tunteisiin menevää (mikä riemastuttava ja yhteen sovittuva ristiriita, muuten!) tekstiä on virkistävää lukea. Nelson kritisoi yhtäältä hetero-, toisaalta homonormatiivisuutta, valmiiksi annettuja malleja, vaikka hän sekä elää niiden mukaisesti että rikkoo niitä. Paitsi yhteiskunnallista, älykästä ja henkilökohtaista, on Nelsonin teksti myös hauskaa, vapauttavaa luettavaa. Argonautteja onkin ihana (!) lukea. Se on teos, joka katsoo moneen suuntaan – sisältä päin, rujosti ja kauniisti, varmasti mieleenpainuvasti.

Brett Anderson: Hiilenmustat aamut

Anderson kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan niin hyvin, että jos hän alkaisi romaanikirjailijaksi, lukisin takuulla hänen tuotantoaan. Hän voisi kirjoittaa myös kulttuuri- ja sosiaalishistoriallisen populaarin tietokirjan 1980- ja 90-lukujen Britanniasta. Anderson katsoo kaikkea tarkalla silmällä, mutta silti jokseenkin romanttisesti. Nuoren aikuisuuden keskiöön nousee itsensä etsimisen ja bändin muodostamisen ohella Lontoo, jonka paskainen puoli toimi Sueden kappaleiden innoittajana. Pääkaupungin nuhruisilla kulmilla Anderson loi oman fantasiansa, jossa vessakoppien seinäkirjoitukset, rähjäiset kadut ja kebabpaikat toimivat kuin muusat. Kaiken romantiikan keskellä Anderson toki huomaa, miten John Majorin ajan Lontoo oli köyhille kurja (ja eittämättä sellainen Lontoo on nytkin).

Hiilenmustat aamut on yksi viime aikojen suurimmista lukurakkauksistani. Se on kuin Sueden musiikki: rosoinen ja romanttinen, yhteiskunnallinen, eksentrinen, kulttuuri- ja luokkatietoinen, ja, ah, niin kaunis.

Katja Kettu: Rose on poissa

Tämän teoksen on kirjoittanut ihminen, jolla on hallussaan sanojen mahti, jonkinlainen taikavoima, jolla pyörittää sekä sanoja ja lauseita että tarinaa. Sellainen taika, joka saa yksityisen, kaikkein yksityisemmän, ja yhteiskunnallisen sovittumaan yhteen, joka saa kaiken tulemaan liki. Minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus. Sanoillaan Kettu pyörittää myyttejä ja realismia, herättää Weendigon ja sudet, yhdistää vanhat maailmat uuteen. 

Rose on poissa kulki sieluni sopukoihin, muttei jäänyt sinne – ei, koska se lävisti sydämeni.

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Juuri sellaista kirjallisuutta, jota rakastan. Nimeni on Lucy Barton on henkilökohtainen ja silti yhteiskunnallinen: läsnä ovat jostain menneisyydestä kumisevat lapsen hätä ja köyhyys, silloin ja nyt läsnä olevat avioliitto, tasa-arvo, vanhemmuus, sekä alati äidin ja tyttären suhde – viimeksi mainittu kytkeytyy kaikkeen.

Eikä mitään ole liikaa, ei liian vähääkään.

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Ei täysin ristiriidaton, mutta:  Jotkut kirjat liikkuvat kaukana, ihan muissa paikoissa ja aikakausissa, mutta tulevat silti liki. Yksi tällainen jonnekin aivan muualle kuljettava, mutta omiin ajatuksiin jäävä kirja on Naiset joita ajattelen öisin. Tietokirjaksi luokiteltu, paikoin kaunokirjallisia kerroksia saava teos on uusin sydän(siis ♥-)kirjani. Kankimäen kirjasta löytyy, kuten hän itsekin viittaa, naisten Taikavuori. Naiset joita ajattelen öisin on muusien kirja, ihana (!) kirja, lohdullinen kirja:

Ajattelen, etten hemmetti vieköön ole sellainen nainen kuin haluaisin, mutta eipä ollut Karenkaan.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Joskus parhaimmat lukuelämykset syntyvät kirjoista, jotka tarjoavat alkuun haasteita: kielen omalaatuisia rakenteita, painavaa asiaa, tajunnanvirtaa, runsautta tai niukkuutta, joskus yleistä vaikeutta päästä sisälle kirjan maailmaan. Mutta kun luettava alkuvaikeuksien jälkeen vie mukanaan, palkitsee kokonaisuus usein enemmän kuin kirja, jonka maailmaan solahtaa helposti. Taivaanpallo on romaani yksilön kasvamisesta ja toiveista, muiden odotuksista, yhteiskuntaa repivistä ristiriidoista, vanhasta ja uudesta. Se on romaani ihmisistä muutosten keskellä.

Omanlaisellaan, sekä kielen että kertomuksen, rytmillä hengittävä Taivaanpallo on Finlandiansa ansainnut.

Minna Rytisalo: Rouva C 

Tämä romaani on poikkeus tässä listauksessani, koska en kirjoittanut siitä varsinaista bloggausta, vaan sisällytin sen osaksi pieniä juhlia käsittelevää koontia. Syynä on se, että kirjailija on ystäväni ja luin Rouva C:n ensin käsikirjoitusvaiheessa ja myöhemmin tietenkin valmiina kirjana. Mutta vuoden parhaimpien listalleni romaani pääsisi joka tapauksessa: Romaani on rakkaustarina, vahvasti naisten ja tyttöjen oikeuksien puolella oleva romaani ja kirja, joka kertoo miten Minnasta tuli Minna Canth. Lisäksi Rouva C on kirjoitettu kauniilla suomen kielellä. Tämä omaperäinen romaani jää pitkäksi aikaa mieleen väräjämään.

♥♥♥

Niin, moni jää listaamatta. Kunniamainintoja annan ainakin seuraaville: Rachel Cuskin Ääriviivat (hieno!), Shirley Jacksonin Linna on aina ollut kotimme (kiehtova), Ville Similän ja Mervi Vuorelan Ultra Bra -kirja (kuin sukellus osin omaankin nuoruuteeni), Pauliina Vanhatalon Toinen elämä (vuoden samastuttavin kirja) ja Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät (ihana matkakirja). Nämä kaikki kirjat ovat sellaisia, jotka olisivat voineet olla Best nine -joukossa.

Lisäksi listaamatta jäivät työkirjani. Ensiksikään en juuri tuo työkirjoja blogiini, mutta toki aina satunnaisesti teen poikkeuksen. Ja toiseksi en halua arvottaa työkirjojani siten, että nostaisin jonkun suosikikseni ohi jonkun toisen. Arvostan kaikkia niitä kirjoja, joiden parissa teen töitä.

Mutta mikä sitten olisi vuoden huonoin kirja? Lähtökohtaisesti en lue kirjoja, joiden oletan olevan huonoja (tosin syksyllä 2012 pidin huonon kirjan viikon), mutta joka vuosi löytyy teos, jonka voi nimetä itselleni kehnoimmaksi lukukokemuksesi. Tänä vuonna minulle se oli Agnès Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia (osa koontipostausta, jossa mukana myös erinomaisia kirjoja), josta ei jäänyt oikein mitään käteen, höpölöpöä romanttista viihdettä, jonka nimikin oli aika höhlä. Anteeksi.

Huonon vastapainoksi voisin nostaa vielä iloisen yllättäjän: Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa, joka minut tekemään bloggaukseni pastissina. Niin, ja tänäkin vuonna minua on ilahduttanut Elena Ferranten Napoli-sarja, jonka viimeistä osaa kuitenkin vielä säästelen. Napoli-sarja sai minut tilaamaan HBO:n ainakin kuukaudeksi: My Brilliant Friend -sarjasta olen nautiskellut nyt välipäivien aikaan. Miten pakahduttava, tyylikäs, juuri oikeanlainen se on.

No niin, yhdeksästä kirjasta tuli vähän enemmän. Nyt välipäivinä olen lukenut kolmea eri tavalla hyvää kirjaa, joista lisää ensi vuonna.

Toivotan jokaiselle Lumiomenan seuraajalle onnellista alkavaa vuotta 2019! ♥