Teatterissa: Kaasua, komisario Palmu

Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Kari Väänänen, Sara Paasikoski, Eero Saarinen – Kuva © Harri Hinkka

Teatterissa

Kaasua, komisario Palmu
Helsingin kaupunginteatteri, ensi-ilta 29.11.2018
Dramatisointi Joel Elstelä Mika Waltarin romaaniin pohjautuen
Esitysdramaturgia & ohjaus Heikki Kujanpää
Rooleissa mm. Kari Väänänen, Heikki Ranta, Petrus Kähkönen, Miiko Toiviainen, Sara Paasikoski, Tuukka Leppänen, Jouko Kemettilä, Vuokko Hovatta, Eero Saarinen.
Koko roolitus, lavastus, valaistus, maskeeraus jne. luettavissa teatterin sivulta.
*Medialiput

Alkuasetelma on monille tuttu, joidenkin elokuvan ystävien mielessä ehkä jopa palvottu: vanha ja varakas rouva Skrof on kuollut kaasumyrkytykseen. On selvää, ettei rouva ole vain unohtanut hellan kaasua päälle, sillä hänen pienen koiransa niskat on murrettu. Rikosta alkaa selvittää omalaatuinen komisario Palmu etsivineen.

Helsingin kaupunginteatterissa viime torstaina ensi-iltansa saanut Kaasua, komisario Palmu perustuu Mika Waltarin romaaniin Kuka murhasi rouva Skrofin? Monelle on varmasti tuttu etenkin Matti Kassilan ohjaama elokuva, jolla on sama nimi kuin näytelmällä. Nyt onkin kerrottava, etten ole lukenut Waltarin romaania enkä nähnyt Matti Kassilan ohjaamaa elokuvaa. Toki teoksen – tai teosten – sisältö ja kulttuurinen merkitys ovat minulle tuttuja töiden kautta. Katsoin näytelmän ainakin melkein ns. puhtaalta pöydältä, ajatus esimerkiksi Joel Rinteestä Palmuna oli mielessäni pikemminkin still- kuin elokuvana. Ja kerrottakoot vielä, että ensi tammikuussa jo 95 vuotta täyttävä Matti Kassila oli teatteriyleisön joukossa ja sai osakseen illan suurimmat aplodit.

Sara Paasikoski – Kuva © Harri Hinkka

Mitä itse näytelmään tulee, niin se on otteessaan vaivatta pitävä viihdenäytelmä. Heikki Kujanpään ohjaus rullaa hyvin, vaikka kärsiikin hetkittäisestä sekavuudesta. Ainakin kaltaiseni alkuteoksen vain pääpiirteittäin tunteva katsoja alkoi kaivata parempaa pohjustusta joillekin juonen aukoille. Mutta iso ongelma tämä ei ollut, simppelin juonen perässä on helppo pysyä. 

Pekka Korpiniityn suunnittelema lavastus toimii mukavasti. Pyörivä näyttämö toimii mainiosti niin kohtausten ja lavasteiden vaihtumisessa kuin ihan alussa tapahtuvassa näyttelijöiden esittelemisessä. Mennyt Helsinki vilahtaa taustalla, ja poliisiasema, rouva Skrofin asunto, nuoren taiteilijan Kurt Kuurnan ateljee ym. paikat liittyvät saumattomasti kokonaisuuteen.

Tuukka Leppänen – Kuva © Harri Hinkka

Myös roolitus on tasaisen varmaa työtä. Jokainen näyttelijä ansaitsisi tulla mainituksi, mutta nostan nyt esiin pari itseeni suurimman vaikutuksen tehnyttä. Kari Väänäsen hahmo on mainio. Hänen Palmunsa on äreä vanhempi herra, ehkei kovin moniulotteinen, mutta sarkastisessa huumorissaan onnistunut: minulle Väänänen muuttui täysin Palmuksi. Heikki Ranta ja Petrus Kähönen ovat kelpoja nuoria etsiviä; Miiko Toiviaisen Kurt Kuurna kasvaa hahmona koko ajan ja on mielestäni näytelmän parasta antia eikä Tuukka Leppäsen Kaarle Lankela juuri jälkeen jää. Sara Paasikosken neiti Kirsti Skrof ihmetytti minua aluksi, mutta muuttui sitten kiinnostavaksi ja omanlaisekseen, hyvä! Ja tietenkin on mainittava laulajar Iiri Salmiaa (ja rouva Hallamaata) esittävä Vuokko Hovatta, jonka laulu on esityksen parasta antia (sulkeissa mainitsen myös jazzyhtyeen, soittajille aplodit täältä!). Kuten sanottu, näyttelijät tekevät ylipäätään hyvää työtä.

 Vuokko Hovatta – Kuva © Harri Hinkka

Kovin mieleenpainuva näytelmä ei lie ole. Sanon ”lie”, koska muutama päivä ensi-illan jälkeen kaikki on luonnollisestikin kirkkaana mielessäni, mutta epäilen asianlaidan olevan toinen muutaman muun näytelmän katsomisen jälkeen. Mutta eipä teatterissa nähdyn tarvitse aina ollakaan suurta taidetta (vaikka sellaista tietenkin eniten rakastan); sujuvuus, pienestä sekavuudesta huolimatta, riittää kyllä.

Ja nimenomaan viihdyttävyydessä Kaasua, komisario Palmu onnistuu loistavasti. Näytelmä naurattaa ja – jos tarina ei ole ennestään tuttu – antaa myös aivoille pienen murhapähkinän purtavaksi. Vähän samaan tapaan kuin monet kepeät ja kotoisat tv-dekkarit. Tosin tietenkin kaiken näkeminen teatterin lavalla tuo seuraamiseen oman raikkautensa, oman jännityksensäkin. Se on teatterin taikaa.