sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät


Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Kansi Jussi Kaakinen
557 sivua
Kotimainen romaani

Joe istui pitkälle aamuyöhön olohuoneessa ja tuijotti pimeään. Ikkunasta heijastui vain hänen kuvansa, jonka ääriviivat olivat pehmeät, kaksinkertaiset ja epätarkat. Näytti siltä kuin hänen sisällään ei olisi ollut mitään.

Joe Chayefski on baltimorelainen neurotieteen professori, joka elää mukavaa ylemmän keskiluokan elämää vaimonsa ja kahden tyttärensä kanssa. Vuosia aiemmin hän ollut naimisissa suomalaisen Alina Heinosen kanssa, ja äitinsä kanssa asumaan jäänyt Samuel-poika on isälleen käytännössä tuntematon. Nyt Alina soittaa ja kertoo, että Samuel on Yhdysvalloissa. Samoihin aikoihin Joen perhe joutuu häirinnän ja hyökkäysten kohteeksi. Pala palalta Joe yhdistelee mennyttä ja nykyisyyttä, mutta mikä on totuus - ja mikä kenenkin totuutta?

Jussi Valtosen Finlandia-palkittu He eivät tiedä mitä tekevät on kansainvälinen suomalainen romaani. Tällä tarkoitan sitä, että teos olisi voinut julkaista oikeastaan missä tahansa Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Vanhempien ja lasten suhteet, eläinaktivismi, tekniikka ja parisuhteiden kipukohdat ovat kaikki kansainvälisiä aiheita, mutta henkilöiden taustojen vuoksi ne ovat sidoksissa niinhin kulttuureihin, joihin kussakin romaanissa sattuvat olemaan: nyt suomalaiseen ja amerikanjuutalaiseen.

He eivät tiedä mitä tekevät on laaja-alainen tiiliskivi. Valtosen teksti rinnastuu mielessäni toisaalta Jonathan Franzenin Purityyn, toisaalta Karen Joy Fowlerin romaaniin Olimme ihan suunniltamme, ja osin Valtosen teoksen aihepiirit tuovat mieleeni Jennifer Eganin Aika suuren hämäyksen. Näistä Purity on julkaistu myöhemmin ja Fowler lie kirjoittanut romaaniaan melko samaan aikaan Valtosen kanssa. En sinänsä haluakaan etsiä suoria samankaltaisuuksia tai yhtäläisyyksiä eri kirjojen välillä, vaan totean että Valtonen kirjoittaa kansainvälistä kotimaista fiktiota, joka valottaa maailmaa yksilöistä käsin. Ja tietenkin Valtonen kirjoittaa omanlaistaan proosaa.

Toki romaania olisi voinut lyhentää paljonkin, ainakin alun parisuhdekuvauksesta. Alinan ja Joen seurustelusuhteen pohjustaminen ottaa tilaa melko paljon, mutta antaa suhteellisen vähän. Juuri alussa teos onkin tavallisimmillaan; Alku hapuilee ja tunnustelee, loppu vetää niin ettei lukemista malttaisi keskeyttää. Teemoja Valtosen romaanissa on niin, että runsaudensarvesta puhuminen on oikeutettua, pieni lyhentäminen olisi jäntevöittänyt kokonaisuutta, joka on kuitenkin onnistunut.

Teemoista haluan nostaa esiin ainakin raamatullisuuden, jota romaanin saa nimi väistämättä pohtimaan. Uskonto ihmisten elämän taustoittajana tai jonkinlaisena varjona näkyy niin luterilaisessa Suomessa kuin Joen amerikanjuutalaisen perheen elämässä, sanoissa ja isovanhemmilta tulevissa odotuksissa. Varsin kuvaava on kohtaus, jossa saapuvat tuhannet ja tuhannet kaskaat, suoraan taivaasta. Tämä kuin maailmanlopun pasuuna on rinnastettavissa raamatulliseen katastrofiin - tosin nyt trauma ja pelko syntyy ihmisten toimista, kaskaat ovat konkreettisinakin vain vertauskuva tai väline.

Tekniikkaa Valtonen käyttää viisaasti, joskin Alinan intenet-innostus vaivaannuttaa: Ei kai korkeasti koulutettu, 1990-luvulla opiskellut nainen löytäisi netin syövereihin vasta (ilmeisesti) vuosituhannen taitteen ylityttyä jo joillakin vuosilla? Sen sijaan iAm-viestintäväline, ei todellakaan puhelin, on kiehtova. Se leijuu ilmassa kuin tyhjän päällä. Valta jolla kone tunkeutuu ihmisen tunteisiin on realistista ja pelottavaa - ja onneksi vain sivujuonne.

Huumoriakin romaanissa on, hillitysti, rivien välissä. Kuvaus rippukoululaista kalliolla juomassa kaljaa ja laulamassa Juice Leskistä sen jälkeen kun aiemmin kirkossa on laulettu "Minä tahtoisin isä jo kotiin", on Samuelin kokemuksen mukaan niin suomalaisittain luterilaista kuin olla voi. Ehkäpä! Populaarikulttuuriin perehtynyt rovaniemeläisdosentti, pelkkä maininta runsaassa romaanissa, hymyilyttää sekin kaltaistani kulttuurintutkimusta aikoinaan opiskellutta.

Vanhempien ja lasten suhdetta, sekä jonkinlaista epäsuhdetta, Valtonen käsittelee taidolla. Hänen henkilönsä ovat hukassa itsensä kanssa. Kokonaisuus on niin surullinen, että rintaa puristaa. Suruun mahtuu kaihoa ja kauneutta, mutta myös terävyyttä. Heinäkuun auringon tuoksu saa uskomaan siihen että elämä jatkuu vapaampana, täydellisempänä. Mutta eihän se jatku, ei. Entä pienen pojan tunteet: minne hän tuon kaiken laittaa? Väkevintä on isänkaipuu: isä on epätarkka kuin puolittain tilanteesta poistunut, mitä sellaisen kanssa tai suhteen voi tehdä?

Romaanit, jotka ovat samalla kertaa analyyttisia ja tunteellisia ovat usein eniten mieleeni. Juuri tällainen on synkkiä ja vimmaisiakin sävyjä saava He eivät tiedä mitä tekevät, joka on Finlandiansa ansainnut. Valtosen teos saa pohtimaan etiikkaa ja ihmisyyttä, tarkkanäköisesti ja hallitusti.

--
Valtosen romaanista on tietenkin blogattu paljon. Seuraamistani blogeista siitä on viimeksi kirjoittanut Linnea.

18 kommenttia:

  1. Hei kaimani ja halaus sinulle <3

    Huh, tässä tiiliskivessä on jotakin hengästyttävää jo ajatuksen tasolla - en ole tätä lukenut enkä varmaan ihan lähiaikoina luekaan, vaikka kyllä tällä varmasti paljon annettavaa on. Onneksi kirjat eivät karkaa vaan odottavat.

    Samankaltaisuutta kirjojen välille syntyy varmasti paljonkin tarkoittamatta ja väistämättä. Aika lepattalee kirjoittajissa ja näkyy siinä miten kirjoitetaan. Aika (!) kiehtovaa :)

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kaima, kiitos halauksesta. Olen iloinen, että olet taas blogimaailmassa. <3

      Valtosen kirja on runsas, muttei hengästyttävä. Pidin tästä paljon. Mutta se on totta, etteivät hyvät kirjat katoa - lukija löytää omansa, ne itselleen oikeat.

      Aika on kiehtova asia! ;)

      <3

      Poista
  2. Luin tämän Jussi Valtosen aika tuoreeltaan, ja blogasin puoliksi vimmaisen kirjoituksen. Kaipasin sen jälkeen 'toivorikkaampien' Juha Seppälän kirjojen pariin, niissä kuitenkin vain kuollaan...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leevilevitoi, koetankin etsiä kirjoituksesi. Kiinnostavaa, että Seppälä tuntui tämän jälkeen melkeinpä toiveikkaammalta!

      Poista
  3. Teemaruuhka on sakea, mutta kuten toteat tunne ja äly komeasti kietoutuvat ja kannattelevat. Minun suojaukseni laski nuoren miehen osuus. Pisti ihan pakahtumaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuija, luonnehdit loistavasti tätä kirjaa: sakea teemaruuha. Kyllä! Samuelin osuus tuli minuakin eniten liki, se kosketti. Valtonen tavoittaa niin paljon.

      Poista
  4. Minulla on tähän kirjaan viha-rakkaussuhde. Olen lukenut sitä vuoden verran, aina välillä laittanut syrjään, ja jatkanut taas. En tiedä miten monta muuta kirjaa olen lukenut tämän aikana. Nyt kun olen reippaasti ylittänyt puolenvälin tuntuu kuin kirja saisi uudet siivet alleen. Ehkä tämä on kaiken arvoinen, luulen niin. Juuri sitä mitä tässä kuvaat. Ja mitä muut kommentit kertovat: sakea, mutta kiehtovalla ja raskaalla tavalla älykäs.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Valkoisia hiutaleita, ymmärrän hyvin tuon viha-rakkaussuhteen. Minullekin sellainen olisi voinut syntyä, jos olisin lukenut kirjaa toisena ajankohtana. Ja omaan samanlaisen esimerkiksi A. S. Byattin Riivaukseen.

      Valtosen kirja on mielestäni parempi loppupuolelta. Toivottavasti tämä on lukemisen arvoinen sinulle sitten lopulta! <3

      Poista
  5. Tässä on hetkensä ja sitten toisenlaiset hetkensä. Päinvastoin kuin sinä, minä olisin mieluusti lukenut enemmän iAm-juttuja. Omaan makuuni tässä haravoidaan liian laajalta. Tosin tämän lukeminen sattui minulla mahdollisimman epäkiitolliseen saumaan, joten ken tietää, ehkä toisissa olosuhteissa luettuna olisin toista mieltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omppu, totta, tässä on hetkensä ja hetkensä. Minä en erityisemmin pidä tietotekniikasta kirjoissa, tosin pidin siis kyllä nyt iAm-jutuista - ainakin näin vain osana kirjaa.

      Olen samaa mieltä siitä, että tässä on kaikkea liikaakin, mutta taitavasti Valtonen kirjoittaa ja pidin kokonaisuudesta paljon. Luin kirjan harvinaisen otollisena aikana itselleni. Se merkitsee kyllä paljon.

      Poista
  6. Oletpa taitavasti kuvannut tätä Finlandia-palkinnon napannutta kirjaa, jonka hankin ja luin silloin heti (oikeastaan sain sen lahjaksi).

    Pidin siitä kovasti. En kokenut sitä tiiliskiveksi, päinvastoin luin sitä lukijan riemulla ja toivoin ettei se olisi loppunut ollenkaan.

    Minusta se suomalaisen naisen osuus siinä oli merkillisen uudelta tuntuvaa tekstiä. Ihmettelin, miten joku nainen voi niin helpon tuntuisesti ilman kovaa tuskaa, itkua ja rähinää luopua aviomiehestään ja antaa mennä. Ajattelin, että se on uusi näkökulma uudistuneessa maailmassa. Ja niinkin voi menetellä. Ajattelin, että siitä pitäisi ottaa oppia. :) Ihailin sitä naista. Itse olisin varmaan siinä tilanteessa hypännyt kaivoon, vähintäin.
    Muuten olen paljon samaa mieltä kanssasi. Hieno kirja, josta voi sanoa konkreettisesti: kansainvälinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Liisu, kiitos kommentistasi. Minäkin aion lukea kirjan heti tuoreeltaan, mutta sitten - tietenkin! - lehti- ja blogijuttuja tuli sellaisella syötteellä, että jätin tämän odottamaan. Nyt oli sopiva aika.

      Minäkin pidin paljon - ja minulle tiiliskivi on kehu, käyttämäni sana kirjapaksukaiselle. :)

      Valtonen kirjoittaa Alinansa hyvin, minä silti hieman turhauduin alussa, jossa Alinan ja Joen seurustelua kuvataan niin pitkään. Mutta nyt kun sanoit, niin näkökulma on uudenlainen - ehkä Alina tavallaan koko ajan tiesi, että Joe on hänen kanssaan vain hetken. Elämä tuli väliin.

      Vaikuttava romaani.

      Poista
  7. Minusta tuli Valtosen fani kun olin lukenut tämän kirjan ja luinkin melkein heti kaksi muutakin hänen kirjaa: novellikirjan Vesiseinä ja Siipien kantamat proosateoksen.
    Tässä oli niin vahvasti esillä isänkaipuu ja vastakohtaisuus eläinkokeissa ja -aktivismissa, jotka herkistivät. Olihan tässä myös kahden maan vastakohtaisuus, Suomi ja Yhdysvallat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, tämä kirja saa kyllä fanittamaan Valtosta. Minä pidin Siipien kantamista, mutten täysin ihastunut. Täytyy joskus lukea Vesiseinäkin.

      Tässä on kyllä hienoja teemoja, ja tuo vastakohtaisuus on kiinnostavasti käsitelty.

      Poista
  8. Totta, runsaudensarvihan tämä oli, ylitsevuotava. Vähän olisi voinut saksia ja tiivistää, jäntevöittää, mutta toimi tämä näinkin vaikka hengästyttikin paljon. Minä pidin kirjan alusta kovasti, vaikka nyt kun sanot niin eihän se kovin paljon juoneen lopulta antanut.

    Nyt odotan innolla Valtosen hieman, hm, jäntevämpiä aikaisempia romaaneja. Ja tuo Fowler ja Egan, edelleen lukematta mutta hyllyssä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnea, tämä on jännä romaani. Pidin oikeastaan kaikesta ja silti olisin karsinut jotain pois, juuri sitä alkua kai.

      Lue ainakin Fowler, jos siis et ole lukenut. Uskon, että pitäisit siitä!

      Poista
  9. Olipa ihana lukea juttusi tästä! Muistiin on jäänyt etupäässä niitä 'ei niin kiittäviä' arvoita, että olen antanut itselleni luvan sivuuttaa opus kerta toisensa jälkeen. Luin joulun aikaan Valtosen Siipien kantamat, josta en ole muistanut edes blogata... Nyt tämäkin alkoi kiinnostaa ihan eri tavalla. Kiitos! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, aika jännä! Minä nimittäin muistin vaan ylistävät arviot, lehtikritiikit ja Finlandian. Mutta onhan tästä oltu erimielisiäkin. Minä pidin aika paljon ja suosittelen kirjaa muillekin, joita monipolviset ja painavat teemat yhdistettynä sujuvaan tarinaan kiinnostavat.

      <3

      Poista