Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Gummerus 2014
Kansi: Jenni Noponen
Sivuja: 222
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois. Ne eivät himmene, pehmene eivätkä muutu muistoiksi. Ne ovat aina yhtä kovia ja suuria, ne seisovat kuin patsas ihmisen mahassa ja rinnassa ja kumisevat siellä sitten. Ne voivat unohtua, mutta kun ne palaavat mieleen, ne ovat aina nyt, ja aina yhtä isoja, niin kuin ne olisivat juuri tapahtumassa.

Jokaisella meistä on entä jos -ajatuksia? Entä jos meteoriitti tippuisi päähän, mitä jos voittaisin lotossa, millaista olisi jos pyörremyrsky veisi talon mukaan? Sattuma voi muuttaa kenen tahansa elämän. Mutta mitä sitten? Taivaalta tippuva jäälohkare tappaa Saaran äidin. Saaran täti Annu voittaa lotossa jättipotin - kahdesti. Skotti Hamish MacKay on mies, johon salama iskee kaikkiaan viidesti. He kaikki etsivät selitystä oman elämänsä kululle.

Pidän paljon kirjoista, joissa on pieniä omituisia arjen sattumia, sellaisia, jotka antavat teokselle realismia laajemmat puitteet, mutta eivät ole fantasiaa tai edes puhdasta maagista realismia. Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat on täynnä realismin ja arkitodellisuuden outouksien rajalla liikkuvia asioita, joita sattuma määrittää. On sattumaa, käsittämättömän huonoa onnea, että taivaalta putoava jäälohkare surmaa ihmisen. Mahdollista se on. Ja se, että samaan sukuun ja samalle ihmiselle osuu lottovoitto kahdesti on melko kummallista sekin. Todennäköisyyslaskenta ei antaisi näille sattumille kovinkaan suuria mahdollisuuksia, mutta Saaran elinpiiri on näitä outouksia täynnä.

Sanon heti, että Ahavan romaani on juuri sellaista kirjallisuutta, jota haluan lukea. Se kiehtoo alusta saakka: sahanpurutalon ja kartanon elinpiiri on vinksallaan ja koettelumuksista ja haamuista huolimatta omalla omituisella tavallaan turvallinen. Jo matka Annu-tädin lottovoittorahoillaan ostamaan kartanoon on kuin ihme: sinne johtava puukuja avautuu samettiverhoksi ja miten vanha talo on elävä. Asiat eivät kuitenkaan ole selkeitä, sillä Saaran äiti on jäänyt kesken ja haamut voivat tulla öisin. Muistelemalla Saara koettaa rakentaa äitinsä: millainen äiti oli töissä, millainen tavallisesti, millainen elossa. Ihmisellä ei ole selkeitä rajoja, vaikka Hercule Poirot osaa sellaiset vainajille piirtää.

Ahava on taitava kirjoittaja. Hurjan taitava. Hänen tekstinsä pureutuu kiinni lukijaan eikä sen otteesta halua päästä irti. Vivahteikas teksti on täynnä sävyjä, muttei liian värikylläisesti. Mieleni tekisi sanoa, ettei Taivaalta tippuvissa asioita ole mitään liikaa ja kuitenkin kaikkea tarpeeksi. Silti hyvässäkin kokonaisuudessa tietyt osiot ovat vahvempia kuin toiset: siinä missä Saara on erinomainen kertoja ja yksi viimeaikaisen kirjallisuuden parhaimmista lapsihahmoista, jäävät sinänsä kiinnostavat ja sattumia jollain tavalla selkeyttävät Annun ja Hamish MacKayn kirjeet pakostakin hieman varjoon. Kuitenkin myös ne ovat kiinnostavaa luettavaa, hyvin kirjoittuja ja hallittuja, romaanissa paikkansa perustelevia.

Nimenomaan Saaralle ja osin Annullekin Ahava osaa poimia juuri oikeanlaiset ajatukset ja kirjoittaa ne lauseiksi, jotka puhuttelevat lukijaa. Taivaalta tippuvissa asioissa kysytään esimerkiksi miten joku asia tai ihminen lopetetaan silloin, kun preesens muuttuu imperfektiksi. Avahan onnistuu yhdistää arjen elinpiiri ja sattuman määrittelemä sadunomaisuus - jääkimpaleen hajoittaneen äidin riekaleet, merenneitona uiskenteleva lapsi, sahanpurutalon ihmeellinen yllätys, vaalenevat illat ja ihmisen yritys todistaa ties mitä. 

Suru, raadollisuus ja kauneus elävät rinta rinnan. Asioita tapahtuu. Päällekkäin, väärään aikaan, eri aikaan, väärissä paikoissa. Juuri näitä tapahtumia tarvitaan, vaikkei niille syytä tai selitystä olekaan. En olisi halunnut tämän kirjan päättyvän, mutta jos ei ole loppua, ei ole tarinaa. Tässä sellainen on, oi kyllä, ja olen sen lumoissa.