Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä. Kirjoituksia.
Kirjapaja 2014
Kansi: Katja Kuittinen (kannen kuva: Charlotte Gawell)
171 sivua
Kotimainen esseekokoelma


Hämärä ei ole valottomuutta, vaan eräs valon monista elementeistä. Hämärässä valo on herkimmillään. Se tekee kohteensa näkyväksi ja peittää samaan aikaan suojaavaan huntuun. Hämärä on hetki valon ja pimeyden välissä. Mutta se hetki jatkuu pohjoisessa loputtomiin. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon.
Kun valo murtautuu viimein esiin, se on kuin ihme. Ihmiset ja kosket alkavat kuohua ja paisua yli äyräittensä. Syntyy lapsia ja kirjallisuutta. Maalauksia ja veistoksia hämärän kohdusta.

Elämä, joka kuluu enemmän tai vähemmän kuin unessa, iltakävelyt Münchenissä, lapsuuden kesät, joulun ruuhkat ja tunnelmat, Arvo Pärtin musiikki, joka soi syntiä ja anteeksiantoa. Tekstejä kauneudesta, syvältä kumpuavasta vilpittömyydestä, ihmisenä olosta. Hannu-Pekka Björkmanin kirjoituskokoelma Välähdyksiä peilissä kuuluu niihin kirjoihin, jotka tekivät sopen sydämeeni.

Välähdyksiä peilissä koostuu teksteistä, joita lukiessani mietin, miksi niitä kutsuisin. Sillä ne eivät ole  esseistiikkaa, vaikka esseet mielessäni kirjoituskokoelman ostinkin. Kirjan alaotsikko Kirjoituksia onkin hyvä, ja Helsingin Sanomien arvio paljastaa, että kyseessä on itse asiassa Björkmanin kolumneista koottu kirja. Ja mikäpä siinä: Björkman on loistava kolumnisti, jonka teksteissä on lämpöä ja joissa kolumnien (tyylin ja muodon määräämä) kepeys kohtaa käsiteltyjen teemojen painon. Hieman pitempiä tekstejä jäin kuitenkin kaipaamaan ja siksi olenkin erityisen iloinen siitä, että Björkmanin Kadonneet askeleet odottaa lukupinossani. Pidin paljon Välähdyksistä peilistä, joten olen aika varma, että hieman pitempiä Björkmanin tekstejä tulen suorastaan rakastamaan, etenkin kun ne alaotsikkonsa mukaisesti ovat matkoja aikaan ja taiteeseen. 

Björkmanin kirjan kaari kattaa koko vuodenkierron, mutta nyt pääsiäisen alla tuntuu, että se on vahvasti syksyyn ja lepoon laskeutuva teos. Sillä vaikka Björkman käy kesässä, kurkottaa Välähdyksiä peilissä eniten kohti syksyä, kohti marraskuista lempeää melankoliaa ja hyvää hämärää. Minä kuitenkin luin kirjaa valoa kohti, joulusta maaliskuulle. En tapojen mukaisesti halunnut ahnehtia, vaan koin, että nämä kirjoitukset toimivat parhaiten pieninä palasina, muutama tekstinä iltaa kohden. Mieleni toki laukkasi ja hapuili kohti seuraavaa ja sitä seuraavaa kolumnia, mutta maltoin mieleni ja rauhoituin. Mitä siihen vuodenkiertoon tulee, niin Joana ja Minna lukivat kirjaa kesällä, ja miksikäs ei, Björkman kirjoittaa kesästäkin: Mitä on kesä muuta kuin lapsen mieli? Millaisia onkaan kesäöisten automatkojen maagillinen tenho, kun radio soi? Vaikka Björkmanin maisema tässä lie lakeuksien aavaa, omien silmieni eteen ilmestyi kuin taikaiskusta mäkinen ja kuoppainen savolaistie, jonka notkelmien kedoilta nousee hentoinen usva kohti kesäyön piilossa olevan auringon kajoa.

Nyt lukemassani kirjassa vahvimmin nousevat esille tunnelma ja nostalgia. Kirjoitustensa perusteella Björkman vaikuttaa olevan nostalgikko - kaikki hetket lapsuudenmaisemissa, Helsingin Linnunlaulussa tai Münchenissä, yhdessä lempikaupungissani. Jokaisessa kaupungissa ja kylässä on läsnä myös historian, menneisyyden todellisuus.  Ja kuitenkin Björkman on enemmän kuin nostalginen haihattelija. Ehkä hän paikoin luennoi ja kaltaiseni ihmisen makuun liiankin itsestäänselvästi, kuten vedenkulutusta pohtiessaan. Olen totta kai Björkmanin kanssa samaa mieltä siitä, kuten myös joulusuklaista marraskuun alussa, mutta enemmän viehätyin niistä teksteistä, jotka välittävät kaihoisaa kauneudenkaipuuta tai pohtivat sitä, miten asiat muuttuvat, kuinka moninaisia aistit ovat tai kuinka tiedon ja oivalluksen määrä samalla kertaa innostaa ja masentaa. Totta! 

Björkman tutkii itseään ja saa lukijankin pohtimaan omaa paikkaansa aistikylläisessä maailmassa, kirjan nimen mukaisesti peilaamaan itseään tai näkemään välähdyksiä maailmasta, joka on mennyt, joka on, joka ehkä tulee olemaankin. Björkman kirjoittaa, kuinka Antti Hyryn teksti lohduttaa ja eheyttää häntä. Hyryn ihailija olen minäkin, ja voin kyllä sanoa tismalleen samaa Björkmanin kirjoituksista. Voivatko sanat paljoa enempää lohduttaa, liikuttaa ja rauhoittaa? 

-
Lukekaa myös Saran mietteet kirjasta, niissä siivilöityy jotenkin koko kirjan henki on kaihoisana ja siksi niin täydellisenä.