Daphne du Maurier: Rebekka

Teemaviikko: Brittiläisissä kartanoissa
Daphne du Maurier: Rebekka
Kustantaja: WSOY 1938 (Femi-kirjakerhon painos 1981)
Alkuteos: Rebecca 1936
Suomennos: Helvi Vasara
Sivuja: 294
Isobritannialainen romaani

Viime yönä näin unta, että menin jälleen Manderleyhin. Huomasin seisovani ajotielle johtavalla rautaportilla enkä voinut heti astua sisään portista, sillä tie oli suljettu. Portissa oli riippulukko ja ketju. Huusin unessani portinvartijaa, en saanut vastausta ja kumarruin tarkastamaan portinvartijan asumusta portin ruosteisten pienojen välitse. Näin, että rakennus oli asumaton.

Manderley, mystinen, synkkä ja houkuttava Manderley on Brittiläisissä kartanoissa -teemaviikkoni ensimmäinen talo, ja se onkin oikea kartano. Nuori nainen menee naimisiin itseään vanhemman Maxim de Winterin kanssa ja elää kuin sadussa päästessään Manderleyhin. Elämä kartanonrouvana ei kuitenkaan sujui niin auvoisasti kuin tuoreella aviovaimolla pitäisi, sillä Maxin entinen vaimo, edesmennyt Rebekka, tuntuu haamun lailla tulevan vastaan kaikkialla talossa. Manderley alkaa tuntua kauhistuttavalta paikalta, joka on täynnä salaisuuksia.

Daphne du Maurierin Rebekka on romaani, joka tulee mainintoina vastaan usein: Sara Waters on nimennyt Rebekan kirjaksi, jonka hän itse olisi halunnut kirjoittaa. Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on myös eräänlainen Rebekka-pastissi, muun muassa Winter-nimeä myöten. Laulaja Enya on nimennyt linnansa Manderley Castleksi ja Alfred Hitchcock on ohjannut Rebekan elokuvaksi, jonka haluaisin nyt nähdä.

Uskoisin nimittäin, että Rebekka toimisi loistavasti elokuvana. Siinä on koukuttava ja pikkuhiljaa avautuva juoni sekä sopivasti hyytävää uhkaa; Manderleyta vaikuttavampaa miljöötä on vaikea kuvitella. Henkilöhahmot ovat melko ohuita, mutta kirjan tyyliin -- ja jännityselokuvaan -- sopivia. Nimettömäksi jäävä päähenkilö on hieman herttasarjamainen, ujo ja taiteellinen tyttö, joka rakastuu vanhempaan mieheen. Hänen arkuutensa on paikoin rasittavaa, mutta du Maurier kuvaa ujoutta uskottavasti. Max de Winter on jossain määrin Heatcliff-tyylinen salaperäinen menneisyytensä vanki. Palveluskuntaan kuuluva rouva Danvers käyttää valtaansa ja osoittautuu niin kylmäkiskoiseksi, että hän yksin onnistuu luomaan romaaniin pelon ilmapiirin paholaisen kasvoineen.

Rebekka on monella tapaa lumoava romaani, mutta luin sen liian suurin odotuksin ja odotin hyytävää ja silti rakastettavaa, suorastaan huikeaa lukuelämystä. Ymmärrän hyvin, miksi Rebekkaa pidetään nykyisin klassikkona, vaikka se ilmestymisaikanaan otettiin vastaan (onnistuneena) viihdekirjana. Niin nykyinen kuin aikalaisluonnehdinta osuvat oikeaan: Rebekka on kestänyt aikaa ja sukupolvet toisensa jälkeen viihtyvät Manderleyn salaisuuksien pauloissa. Olisinpa vain lukenut sen 15-20 vuotta sitten. Parikymppisenä olisin varmaan saanut kirjallisia väristyksiä ja jos olisin lukenut Rebekan silloin, se olisi takuulla ikisuosikkini. 

Siinä missä Rebekka mainitaan monen romaanin esikuvaksi, on se itsekin pastissi esimerkiksi Brontën sisarusten teoksista ja (käsitykseni mukaan, kirja odottelee yöpöydälläni) Wilkie Collinsin Valkopukuisesta naisesta.  Näiden teosten tunnelmaa Rebekka kantaa onnistuneesti, vaikkei siinä mitään maata kaatavan jännittävää lopulta olekaan. Ystäväni Sara kuvailee Rebekkaa anglofiilin märäksi päiväuneksi ja osuu kyllä aivan oikeaan.  Jos olisin rakastunut du Maurierin romaaniin, olisi se ehdottomasti sen perienglantilaisuuden ansiota. Kaltaiseni ihminen alkaa melkein huokailla, kun kirjassa mainitaan teehetket, aamiaisen marmeladipurnukat, Jasper-koiran kuono sekä puut ja ruoho Manderleyn ympäristössä, mustarastaiden laulu kastanjapuussa. Osin Rebekka kertoo myös luokkayhteiskunnasta: palvelijoiden paikasta ja vallasta, yläluokkaiselle naiselle sopivista harrastuksista ja siitä, millainen vaimon tulisi olla. 

Mitä Rebekasta jäi käteen? Hyvä, mutta odottamaani tavanomaisempi lukukokemus (hyvä siitäkin huolimatta, että lukemassani kirjakerhopainoksessa oli rasittavan pieni fontti), jossa mysteeri ja kiehtova miljöökuvaus luovat kudelman, joka kietoo pauloihinsa. Alun unijakso ja mieleenpainuva lopetus ovat jo yksistään lukemisen arvoisia. Suosittelen Rebekkaa kaikille brittitunnelman ja mysteerien ystäville.