John Hawkesworth: Kahden kerroksen väkeä

Brittiläisissä kartanoissa -teemaviikko

John Hawkesworth: Kahden kerroksen väkeä
Kustantaja: WSOY 1975
Alkuteos: Upstairs, Downstairs 1972
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Sivuja: 245
Brittiläinen romaani

Enimmäkseen Lontoon suurten talojen palvelijat olivat onnettomia ja yksinäisiä ihmisiä. Tosin he saivat ruokaa ja vaatteita, ja yleensäkin heistä pidettiin parempaa huolta kuin muista köyhistä. Kuitenkaan he eivät voineet elää normaalia elämää, sillä näiden etujen vastineeksi heidän oli alistuttava olosuhteisiin jotka lähentelivät orjuutta.

Tällä kertaa kartano on vain peitenimi, sillä nyt on aika vierailla talossa, joka sijaitsee Lontoossa osoitteessa Eaton Place 165. Nytkin toki tavataan ylhäisöä ja alempien kerrosten asukkaita, Bellamyn perhettä ja näiden palvelijoita, jotka elävät arkeaan ja luovivat niissä puitteissa, jotka syntyperä on heille suonut.

Nyt on aika tavata nimensäkin mukaisesti Kahden kerroksen väkeä. John Hawkesworthin kirjoittama romaani on monille tuttu televisiosarjana, joillekin jo 1970-luvulta ja nuoremmille katsojille ehkä uusintojen ja uusien jaksojen ansiosta.  Romaani syntyikin televisiosarjan oheistuotteena. Itse en ole sarjaa koskaan katsonut, mutta käsitteenä kahden kerroksen väkeä elää ja esimerkiksi omaa suosikkisarjaani Downton Abbeyta on verrattu tähän Hawkesworthin luomukseen.

Sarjaa näkemättä on vaikea sanoa, kuinka oikeaan vertailu osuu. Hawkesworthin romaani on kirjallisuutena nopeasti luettavaa viihdettä: sen julkaisemisen alkusyy näkyy selvästi, se on televisiokerronnan tapaan dialogivetoista ja jokainen luku on oma kokonaisuutensa, jossa keskitytään johonkin henkilöhahmoon ja hänen ongelmiinsa. Romaani on sujuvasti kirjoitettu, mutta vailla minkäänlaista syvyyttä.

Silti Kahden kerroksen väkeä tarjoaa yllättävän hauskan lukukokemuksen. Hawkesworth on selvästi perehtynyt siihen maailmaan, jossa teoksessa liikutaan ja siihen koukuttavuuteen, jolla lukija (tai katsoja) saadaan tuotoksen pauloihin. Hawkesworthin teksti ei ole kokonaan vailla yhteiskunnallista otetta: palvelijoiden rooli nousee keskiöön ja Bellamyt tuntuvat usein joko ylimielisiltä tai omassa kuplassaan eläviltä. Romaanin henkilöhahmot ovat muutenkin varsin yksiulotteisia. Korkea moraali on 1900-luvun alun hyve ja palvelustyttöjen on syytä välttää Hyde Parkin naistenmetsästäjiä tai liian tuttavallista seuraa taiteilijoiden kanssa.  Edvardiaanisen ajan Lontoon kuvaus on suorastaan viehättävää: saksalaisvieraalle annetaan lahjaksi kirja Peter Pan Kensington Gardensissa; kaupungin rajat ovat selvät, sillä Tottenham Court Road on outoa aluetta, kun taas Knightsbridgessä kelpaa asioida; päivällisen jälkeen miehille tarjotaan portviiniä, naiset taas koontuvat teehetkien parissa; auton ostamisesta väitellään.

Lopulta mieleen ei jää mitään kovin suurta, mutta peribrittiläisenä viihdekirjallisuutenahan tämä meni. Kahden kerroksen väen voi tiivistää lakonisesti: tulipahan luettua. Brittiläisen populaarikulttuurin tuntemuksen kannalta sen lukeminen (tai ennen kaikkea katsominen, luulen) on toki suositeltavaa. Seuraavaa kartanokohdetta ei ole tämän jälkeen vaikea arvata.


P.S. Minäkin olen liikkunut samoilla kulmilla kuin Bellamyt ja näiden palvelijat. Olen nimittäin kerran yöpynyt vain muutaman kadunvälin päästä Eaton Placelta, Beeston Placella The Goring -hotellissa, jossa itse kuningataräiti näyttäytyi viimeisen kerran julkisesti. Hotelli on ihanin, jossa olen koskaan yöpynyt, ja haluaisin sinne uudestaan.