2015 luettuna

Puolilumisen joulun ja (toivottavasti) pakkashuuruisen uudenvuoden välipäivinä on tuttuun tapaan aika paketoida oma luku- ja blogivuoteni. Lumiomenassa ei tänä vuonna mitään erityisiä uudistuksia ollut: blogi on päivittynyt siihen tahtiin kuin oma innostukseni on riittänyt, blogia ovat tukeneet melko aktiivinen Facebook-sivu ja satunnaisesti käyttämäni Twitter, jonne kumpaankin linkittelin myös kirja- tai kulttuurialan uutisia. Näin teen jatkossakin.

Kirjojen lisäksi olen fiilistellyt blogissani muun muassa erilaisilla retki- ja matkatunnelmilla aina Halosenniemestä Vantaan ja Sipoon rajaseudun kevätluontoon sekä Dublinin rannikolta jouluiseen Osloon. Lisäksi olen kertonut perheestämme lukijoina, esitellyt osa-aikaisen pihavankimme ja käynyt Turun ja Helsingin kirjamessuilla sekä teatterissa. Ilokseni Lumiomena oli mukana Cisionin Top 10 kirjablogit -listalla.

Pääosassa ovat kuitenkin kirjat. Nyt listaan kirjavuoteni mieleenpainuvimpia - mutten välttämättä parhaimpia! - kokemuksia eri kategorioissa. Kirjojen järjestyskin on satunnainen. Vuonna 2015 ilmestyneiden parhaimmistoni listaan Blogistanian äänestyksen aikaan 13.1., joten silloin mukana on sellaisia(kin) teoksia, joita en tässä mainitse.

Minulle vuoden 2015

Koskettavin romaani on tässä:

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

Minä olen aina halunnut uskoa armoon, mutta onko sitä? Ja miten kaikki on lopulta kiinni ihmisistä, heistä ja meistä. Kieleltään soljuva, sanoiltaan painava, teemoiltaan merkityksellinen ja kokonaisuudessaan vavisuttava.

Hitaasti kypsyvin

Audrey Magee: Sopimus

Blogitekstit syntyvät hetkessä. Joskus kirjan arvo nousee lukijan mielessä vasta kun lukemisesta on kulunut pitkän aikaa tai päinvastoin, lukuhetkellä vaikutuksen tehnyt kirja saattaa ajan myötä tuntua laimealta. Luettuani pidin Sopimusta sinänsä sujuvana lukuromaanina, painavasta aiheestaan huolimatta hieman helppona. Kirja on palannut mieleeni tuon tuosta ja olen iloinen, että kirjoitin siitä jo heti tuoreeltaan - sittenkin! - näin:

Mageen romaani yksi vaikuttavimmista sodan kuvauksista joita olen lukenut. Se on rankka ja armotonkin, hellyyttä on turha hakea. Se on kuin sodan ja sateen pieksemä ihmispolo ahdingossa, jossa suklaakakut ja hanhipaistit ovat kuin kuvitelmaa vain. 

Vuoden pelottavin aikuinen löytyy täältä

Siri Kolu: Tervemenoa, Taika Taksinen

Noita-asiantuntemus kasvaa melko lailla, kun luettavana on Tervemenoa Taika Taksinen. Taika Taksinen on laadukas lastenromaani, jonka uskon kestävän hyvin aikaa. Se ei elä vain tässä päivässä ja hetkessä, sillä lähiönoidat eivät maailmasta katoa. 

Paras matkaseuralainen

Andres Neuman: Vuosisadan matkustaja

Kirja, joka aukeni hitaasti, mutta jonka luin viikonloppumatkalla Oslossa. Vuosisadan matkustaja on niitä romaaneja, jotka palkitsevat lukijansa. Teos ansaitsee paikkansa Keltaisessa kirjastossa. Se on tarinallinen sivistysromaani, upea matka jonnekin eurooppalaisuuden ytimeen.

Kirjahyllyni aarteeksi nousi

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Jatketaan Euroopassa, nyt juutalaissuvun kokemusten jäljillä. Jänis jolla on meripihkan väriset silmät on sellainen aarre, jota en halua jakaa liiaksi, eikä kirja olekaan varmasti kaikkien mieleen. Tahdon kuitenkin vinkata siitä monille: antakaa kirjalle aikaa, viipyilkää, pakahtukaa hieman, kokekaa suurta surua ja järkytystä - ilman liiallista paatoksellisuutta - ja lumoutukaa Edmund de Waalin tutkimusretkestä oman sukunsa, Euroopan historian ja netsukekokoelman ihmeellisen kohtalon äärellä.

Brittikirjat kuuluvat jokaiseen kirjavuoteeni ja tänäkin vuonna luin niitä useita. Ihanin Englanti-kuvaus ja suloisin kesäkirja -kategorioiden voittaja on

John Galsworthy: Omenapuu

Jo heti kesän alussa luettu Omenapuu jäi jonnekin sieluuni: Taitava, hieno, herkkä ja hellä. Sellainen on Omenapuu. Nyt en sano, että se on kokoaan suurempi kirja, kuten usein huomaan pienoisromaaneja kommentoivani.  Sen ei nimittäin tarvitsekaan olla, sillä lyhyt kesäinen rakkaus on hurmaa vain - eikä mitenkään kepeästi, vaan suurta painoa kannatellen ja nykylukijalle vanhanaikaisuudessaan raikkaasti.

Edit. listausta tehdässä unohtumattomat lukukokemukset unohtuvat - listalta! Thomas Mannin Taikavuori otti minulta pari kesäistä viikkoa, mutta antoi paljon: Berghofilainen mikrokosmos tarjosi hienon ja uskoakseni mieleenpainuvan lukuelämyksen. Oli kuin olisin lukijana astunut sisälle parantolan ovista, ensin viehättynyt, sitten uupunut ja lopulta taipunut kaiken alle haikeana, samalla kertaa täytenä ja surumielisenä - oikeastaan ilman halua poistua. 

Paras esikoinen

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

Rakkaudenhirviö vakuuttaa esikoisromaanina ja kasvukertomuksena. Ennen kaikkea Rakkaudenhirviö vakuuttaa Turusen kirjoitustaidolla: tyyli on kepeää ja nopealukuista, mutta asia painavaa.

Kaunein lukukokemus

W. G. Sebald: Vieraalla maalla

Sana hieno voi tuntua lattealta silloin, kun koettaa arvottaa kirjaa. Mutta sellainen Vieraalla maalla on, se  on sanalla sanoen hieno. Sen yleiseurooppalaisuus- ja inhimillisyys on raskasta ja kaunista. Kertojan tavoin lukija palaa Sebaldin henkilöhahmojen muistoihin, joista leijumaan jää haurauden ja konkretian melankolinen liitto. 

Suurimmat pettymykset pitää nekin listata ja valinta on vaikea

Kate Mortonin Kaukaiset hetket oli puolittain pakkolukua, vaikka viihteellisen lukuromaanin pitäisi, noh, viihdyttää. Toisaalta Pulitzer-voittaja on vastaavasti sellainen romaani, jolta odottaa paljon. Juuri mitään en saanut irti Anthony Doerrin romaanista Kaikki se valo jota emme näe, joka on hyvin kirjoitettu ja kaunis, mutta hivenen imelä ja jokseenkin helppo. 

Mutta ei, kyllä suurin pettymys menee nyt ylimarkkinoinnin piikkiin. Odotin kovaa ja (näköjään taas kerran) viihdyttävää dekkaria, mutta en sitä saanut. Kirjavuoteni pettymys (kaikkeen hypetykseen nähden) on tässä:

Paula Hawkings: Nainen junassa

Ajanhukkaa. Kirja piti kyllä otteessaan, mutta oli ennalta-arvattava ja tavanomaisesti kirjoitettu. Pikemminkin hyvin markkinoitu kuin hyvä.

Luin onneksi hyviä dekkareitakin. Kiehtovin dekkari

Antti Tuomainen: Kaivos

Tuomainen kirjoittaa kauttaaltaan hyvin ja tavoittaa tunnelman, joka on koko ajan melankolinen, toisaalta surullisenkaunis, toisaalta raaka silloin, kun raakuutta tarvitaan tehokeinona. Juoni laukkaa ja sivut kääntyvät kuin itsestään. Kaivos toimii minulle vahvana suosituksena siitä, että Tuomaisen edellisiinkin kannattaa tutustua. 

Muutama hyvä lukuromaanikin löytyi. Niistä nautinnollisinta luettavaa oli

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Hyvään kirjavuoteen mahtuu aina pari kelpoa lukuromaania. Hoffmanin romaani tarjoaa lukijalleen viihdyttävää, muttei tyhmää lukemista. Sen juoni kulkee, sen henkilöhahmot ja miljöö ovat kiinnostavia. Se on paikoin ennalta-arvattava ja sen yksityiskohdissa on muutamia kömpelyyksiä, mutta se on niin nautittavasti kirjoitettu ja suomennettu, että sitä lukiessa aika kuluu kuin siivillä. 

Rauhoittavimman kirjan luin ajankohtaan sopivasti pääsiäisen alla.

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä

Björkman tutkii itseään ja saa lukijankin pohtimaan omaa paikkaansa aistikylläisessä maailmassa, kirjan nimen mukaisesti peilaamaan itseään tai näkemään välähdyksiä maailmasta, joka on mennyt, joka on, joka ehkä tulee olemaankin. Voivatko sanat paljoa enempää lohduttaa, liikuttaa ja rauhoittaa.

Ja nyt!

Paras kotimainen

Laura Lindstedt: Oneiron

Romaanina Oneiron on niin ehjä ja valmis kuin kaunokirja olla voi. Lindstedt antaa kaunokirjallisuudelle uusia mahdollisuuksia, hän ihan oikeasti uudistaa kirjallisuutta, muttei kikkailun keinoin. Lindstedtin teksti antaa monenlaisille lukijoille tarttuma- tai peilauspintaa, tunnekerrostumia. Oneiron on maailmanluokan kirjallisuutta. Se on vaikuttavaa, kovan luokan kirjallisuutta, joka soisi tulla käännetyksi useille kielille.

Paras käännösromaani

John Williams: Stoner

On mielenkiintoista, miten näin lakonisesti ja vähäeleisesti kerrottu romaani voi näin säväyttää ja tehdä sopen sydämeen.  Se on komea romaani, joka on suomennoksensa ansainnut. Romaanin loppu pakahduttaa - stonermaisella, vähäeleisellä ja kuitenkin niin kirkkaalla tavalla.

Nyt kohti vuotta 2016! Tuleva vuosi tuo mukanaan taas hienoja romaaneja, odotan innolla muun muassa Kate Atkinsonin, Kazuo Ishiguron, Juha Itkosen ja Leena Parkkisen romaaneja. Alkuvuonna blogini saattaa päivittyä hieman verkkaisempaan tahtiin, sillä laitan Amman kanssa Korot kopisten. Käytännön oppaamme kulttuuriviidakkoon ilmestyy maaliskuussa. Kirjasta löytyy lisätietoa Avaimen kevätesitteestä.

Onnellista uutta vuotta jokaiselle blogini lukijalle!

Kuvat otin nyt joulunaikaan Pohjois-Savossa Suonenjoella ja Rautalammilla.

On aika toivottaa

Göran Tunström: Jouluoratorio

Göran Tunström: Jouluoratorio
Gummerus 1984
Juloratoriet 1983
Suomentanut Arto Häilä
379 sivua
Ruotsalainen romaani

Se oli Bach se. Mutta ketkä nyt jaksoivat pitää "riemun kategorioita" yllä? Kuka ylläpitää kieltä niin että se on jatkuvasti käytettävissä, vuodesta toiseen?
Mikä minussa oli jaksanut? Mitkä silmänräpäykset muovaavat elämäämme, mitkä kasvot valaistuvat tietoisuutemme ensimmäisistä kalvaista säteistä ja asettavat meille päämäärän?

Victor palaa lapsuutensa maisemiin Ruotsin Sunneen johtamaan Bachin Jouluoratoriota. Paluu ja oratorion sanoma saavat Victorin muistelemaan ja pohtimaan, ehkä kuvittelemaankin oman sukunsa kokemuksia. Vuosikymmeniä aiemmin Victorin isänisä, maanviljelijä Aron Norderson rakastaa syvästi vaimoaan Solveigia, jonka on määrä laulaa Jouluoratoriota Sunnen kirkossa. Kohtalo päättää toisin: Solveig kuolee onnettomuudessa. Tämä ei koskaan jätä Aronia rauhaan. Aronin poika Sidner elää äitinsä poismeno jatkuvasti mielessään. Hän kirjoittaa kummallisia tarinoita ja kokee lyhyen onnen itseään vanhemman naisen kanssa. Onnenyö on Victorin elämän alku. 

Ilo, suru, elämän mahdottomuudet ja mahdollisuudet hengittävät samaa tahtia Nordensonin suvun kokemusten kanssa Göran Tunströmin upeassa romaanissa Jouluoratorio. 

Miten Tunström mahduttaakin romaaniinsa paljon, Selma Lagerlöfin ja Marc Chagallinkin. Mitään ei kuitenkaan ole liikaa! Tunströmin tekstissä sanat ja sävel sekä tapahtumat ja kuvitelmat muodostavat liiton, jonka aariat ovat armottomain tapahtumainkulun suoraviivaisuudesta erkaantuneita. Kokonaisuuden tarinalinjat pursuilevat, mutta kerronnan lumoihin vaipunut lukija saa silti niistä kiinni. On ruotsalainen maaseutu paikoin karikatyyrisine ihmistyyppeineen, toisella puolella maapalloa on meri joka velloo ja nielaisee lopullisesti. Joskus yöt ovat todellisuutta, päivät eivät - ja on yö jolloin oli kaikki liekeissä.

Jouluoratorio sukeltaa lapsuusmuistoihin, sillä lapsuus muodostaa pohjan kaikelle sille millaiseksi itse kunkin elämänpolku muodostuu.  Tunström pohtii myös mielisairautta, yliherkkyyttä, pimeyden laskeutumista ylle, mutta myös kaipuuta yltää auringonnousuun: toiveita sen suhteen, että loppuelämäni olisi yhtä ainoaa valon kuvausta ja heti kuitenkin tietoisuutta siitä, ettei näin käy. Lohduton Tunströmin maailma ei kuitenkaan ole, päinvastoin.

Tekstuaalisesti kokonaisuus soi komeasti kuin kuoro-osuudet Bachin Jouluoratoriossa oli kyse sitten pariskunnan välisestä keskustelusta ja teen ja voileipien väliin mahtuvasta kiihotuksesta tai Jumalan olemuksen pohdinnasta: Jos hän "olisi", olisimme vankeja kielessämme.  Kieli ja lauseet ovat keskeistä läpi kirjan, silloinkin kun tapahtuu tai silloin kun alho painaa ihmismieltä. Solveigin jälkeen Aronin maailma on hiljaisuus, sitä ennen, Solveigin aikaan aina tuntui siltä kuin olisi palannut kotiin sanojen tyyssijaan.  

Huomaan, että vaikutuin romaanista niin, että tavallisen analyyttisyyteni sijaan olen ripotellut tämän tekstini puoliksi täyteen sitaatteja. Nyt on niiden paikka, sillä melkein kaikki se, mistä kirjallisuudessa eniten nautin kohtaa Jouluoratoriossa: lauseiden kauneus, musiikin kutoma verkko kaiken ympärillä, ihmiselon murhe ja rankimmat koettelemukset, ja kuitenkin ilo, miltei hilpeys. Ja lopulta tyytyminen siihen mitä on ollut, siihen mitä voi tapahtua.

Jos siis vielä pähkäilette joululukemistenne kanssa, niin kipin kapin kirjastoon. Tämä kirjallinen herkku löytyy vain sieltä tai antikvariaateista.

Sanna Isto, Eppu Nuotio ja Sari Airola: Typy ja topakka tonttu

Sanna Isto, Eppu Nuotio, Sari Airola: Typy ja topakka tonttu
Bazar 2015
Kotimainen lastenkirja


Bertta-täti tuhahtaa. Hän nostaa jakkaran kaapin eteen ja kapuu vaivalloisesti sen päälle. Sitten hän nousee vielä varpaisilleen ylettyäkseen kaapissa olevaan vanhaan pahvilaatikkoon. Sen hän nostaa esiin ja tömäyttää keskelle eteisen lattiaa.
"No jo oli aikakin", kuuluu ääni laatikosta.

Kuulutko niihin, jotka rakastavat joulua ja haluavat levittää jouluiloa muillekin? Tai oletko ehkä joulua vierastava tyyppi, joka rasittuu kaikenmaailman hössötyksestä? Jos vastasit kyllä - kumpaan tahansa kysymykseen - löydät samastumiskohteita Sanna Iston ja Eppu Nuotion kirjoittamasta ja Sari Airolan kuvittamasta kirjasta Typy ja topakka tonttu.

Mainio kuvakirja tutustuttaa Typy-tyttöön, joka viettää joulunaluspäiviään tätinsä Bertan luona. Täti ei tunnu perustavan joulusta sitten tippaakaan. Ehkei täti edes tiedä, että hänen joulutarvikelaatikossaan asuu tonttu. Tarvitaan monenlaista, että kauan sitten kadonnut joulumieli löytyisi taas.

Iston, Nuotion ja Airolan yhteistyö toimii varsin hyvin: kuvakirjalle ominaisesti kirjassa on tekstiä melko vähän, mutta kuitenkin sen verran että isommatkin (jopa kouluikäiset!) innostuvat tekstistä. Omaan makuuni tarina ei kanna ihan tarpeeksi, Bleuen tavoin toivoin lukiessani, että tontun mukanaan tuomia kommelluksia olisi ollut enemmän - ehkä juonessa olisi voinut olla jotain lisää. Koeyleisönä toimineet lapseni kuitenkin viehättyivät kirjasta niin, että minäkin aloin uskoa kokonaisuuteen, joka on sopivasti tuttu ja silti uusi. Tuttua on aikuisten ryppyotsaisuus ja lapsen (ja tontun!) usko jouluun. Uutta tietenkin tuoreen kirjasarjan aloittavat hahmot ja suloinen kuvitusjälki.

Airolan kuvitusjälki onkin kerrassaan hurmaavaa. Kuvitus itse asiassa ei vain tue tekstiä, vaan tuo oman lisänsä tarinaan. Nimittäin Iston ja Nuotion tekstissä on selvästi tarkoituksella jätettyjä aukkoja, kaikkea ei kerrota tai selitetä: lisäselitys löytyy kuvasta. Tämä ratkaisu virkistävää ja tarjoaa melkeinpä silmäniskun lukijalle. On hauska uppoutua kuviin, saada uusia oivalluksia tekstin tarjoamien lisäksi.

Typy ja topakka tonttu on ajankohtaisimmillaan juuri nyt, joulunaluspäivinä: pienestä anarkiasta, kuten laskujen leikkaamisesta lumitähdiksi, voi syntyä jotain suurta - joulumieltä!

--
Bleuen lisäksi muun muassa Kia, Krista, Maria ja Leena ovat tutustuneet Typyyn ja topakkaan tonttuun.

P.S. Koetan vielä tänään illalla tai huomenna aamulla blogata yhdestä ihanasta jouluisesta romaanista ennen kuin on aika toivottaa hyvää joulua.

Älyttömät joululahjat -haaste

Liisa ja Kaisa Reetta muistivat minua mukavalla haasteella, jossa tehtävänä on listata kolme älytöntä joululahjatoivetta. Joulun ja lahjojen ystävänä aloin heti miettiä monenlaista. Tulin toki siihen tulokseen, että mikään toive ei ole sinänsä älytön, mutta mahdottomia toiveita on ja niitä tässä haasteessa on tarkoitus listata.

Ensimmäinen toiveeni taitaa olla yhteinen monille: Valkoinen joulu. Rakastan talvea, lumettomuus tuntuu niin pahalta että melkein koskee. Ja uskokaa tai älkää, en nelikymppisenä ole koskaan kokenut täysin lumetonta joulua. Lumi tuo jouluun ripauksen satua, tekee maailmasta kauniin, luo oikean talvimaiseman ja saa sydämen sykähtelemään onnesta.

Toiseksi toivon laulutaitoa. En usko siihen, että mitä vaan voi oppia kun tarpeeksi harjoittelee. Monia asioita voi, mutta minä ikävä kyllä laulan ammuvainaan nuotilla vaikka muuta yrittäisin. Rakastan musiikkia ja viimeksi viime sunnuntaina Oopperan leffabrunssilla ihastelin miltei ylimaallisia lauluääniä. Laulunlahja olisi huikea joululahja.

Kolmanneksi toivon vinttikamaria ullakkohuoneistoa Lontoosta. Olisi ihanaa omistaa asunto jossain Kensingtonin tai Covent Gardenin tienoilla ja viettää siellä joskus viikonloppu, joskus puolisen vuotta. Käväistä puistokävelyillä ja iltapäiväteellä, ottaa valokuvia, kirjoittaa, viettää puoliksi turistin ja puoliksi asukkaan elämää Lontoossa. Mitään brittiläisten talojen kylmyys- tai homeongelmia ei tietenkään olisi, eikä tietoa englantilaisen luokkayhteiskunnan ongelmista, pelkkää ihanuutta vain.

Kyllä sitä voikin toivoa kaikenlaista! Luminen joulu saattaa olla mahdollinen, riippuu tietenkin siitä missä joulunsa viettää. Laulutaito on ehkä liian kauas karkaava haave. Asunto Lontoossa toteutuu, jos voitan lotossa (eikä nyt huomioida sitä, etten koskaan lottoa!). Onneksi on monenlaisia toteutumiskelpoisiakin joulutoiveita, joista yksi muuten on se, että saisin kuvassa näkyvän jouluruusun istutettua kukkapenkkiin ja ennen kaikkea säilymään hengissä yhtenä kotipihan kaunottarena.

Haastan Amman, Jennin ja Susan listaamaan omat älyttömät joululahjatoiveensa.

Joulutunnelmaista viikonloppua!

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille

Jenni Petänen ja Laura Mendelin: Letille. 60 kauneinta palmikkoa ja lettikampausta
WSOY 2015
Graafinen suunnittelija Riikka Turkulainen
128 sivua
Tekijältä
Kotimainen lettikirja

Letti letiltä käsiala kaunistuu, ja kohta huomaakin kaipaavansa jotain muuta kuin sen iänikuisen ranskalaisen...

Totta!

Marraskuussa kirjoitin, miten letit ovat nyt selvästi kirjaväenkin suosiossa: tänä vuonna on ilmestynyt runsaasti koti- ja ulkomaisiakin lettikirjoja, kirjamessuilla letitetään ja Linnan juhlien televisiolähetystä katsoessanikin bongasin monilla naisilla upean iltapuvun lisäksi kauniita lettikampauksia. Minun oma letti-innostukseni sai kunnollisen kipinän toissakesänä, jolloin luin Nyt-liitteestä Jenni's Hairdaysin Jenni Petäsen haastattelun ja opettelin tekemään sydänletin hänen ohjeillaan.

Tulinkin iloiseksi huomatessani, että Petäseltä oli ilmestymässä kirja nyt ennen joulua. Vielä iloisemmaksi tulin saadessani kirjan käsiini muutama viikko sitten. 60 uutta lettiohjetta! Tosin ollakseni rehellinen totetan, etten ole kovin taitava letittäjä ja että ohjeista vain osa on sellaisia, jotka osaan toteuttaa - ainakin nyt aluksi, sillä letitys on vähän samanlainen laji kuin mitä tahansa muukin: kun aikansa harjoittelee, huomaa haluavansa kokeilla vaikeampiakin. Letille-kirjassa kaikki 60 ohjetta perustuu kuuden perusletin tekniikkaan ja perusleteistä olen oppinut jo hollantilaisen, vesiputous- ja kalanruotoletin (sen iänikuisen ranskalaisen lisäksi). Näillä pääseekin jo pitkälle.

Ja pitkälle haluaakin päästä, kun katselee Petäsen ja valokuvaaja Laura Mendelinin yhteistyön tulosta. Letille on paitsi letittämään houkutteleva, myös hyvin kaunis kirja. Mendelinin kuvat ovat upeita: kirjassa on selkeiden letitysohjekuvien ohella fiilistelykuvia, joissa kuvattavat ovat esimerkiksi huvipuistossa, uimarannalla tai luonnonhelmassa. Taidolla otetuita kuvista välittyvät niin hyvä ja iloinen fiilis kuin herkemmätkin tunnelmat ja kirjan selaaminen on suuri ilo. Fiilistelykuvat myös korostavat lettien kauneutta ja saavat etsimään niissä esiintyvien lettien ohjeita.

Läpivetoletti on yksi vaikeimmista ohjeista. Ja juuri sen tyttäreni meni poimimaan, kun kysyin että millainen letti tänään laitetaan. No, ei vielä laitettu.

Petäsellä on mukava tapa kertoilla lettimalliensa taustoista ja lumovoimasta. Lettimallit ovat monipuolisia ja ohjeet pääosin selkeitä. Työvaiheet kerrotaan kuvin ja sanoin. Uskoisin, että minua taitavampi letittäjä pääsisi heti jyvälle kaikista ohjeista, minun piti tarkastaa muutamia kohtia videolta, mutta onneksi Jenni's Hairdaysin Youtube-kanava on tässä oiva tuki kirjalle.

Letille on kauttaaltaan onnistunut kirja, joka vahvistaa jo syntynyttä letitysintoa. Aionkin opetella joululomalla muutaman uuden lettimallin, joten parin romaanin ja yhden tietokirjan rinnalla myös Petäsen ja Mendelinin kirja tulee olemaan osa joululukemistoani.

Michael Frayn: Vakoojat

Michael Frayn: Vakoojat
Tammi 2003, Keltainen kirjasto
Spies 2002
Suomentanut Erkki Jukarainen
292 sivua
Brittiläinen romaani

Loppuelämämme määräytyi tuolla lyhyellä hetkellä, jolloin helmet kilahtelivat kannua vasten ja Keithin äiti käveli meistä poispäin kirkkaassa aamussa viimeisten punatiilipolulle varisseiden valkoisten kukkien yli pystypäin, tyynenä ja haavoittumattomana, ja Keith katseli hänen menoaan silmissään uneksiva katse, jonka muistin monen aiemman projektimme ensivaiheesta.
"Äitini", hän sanoi mietteliäänä, lähes kaihoisana, "on saksalaisten vakooja."

Joka vuosi samoihin aikoihin teknisten tekstien kääntäjänä työskennellyt eläkeläinen Stephen Wheatley havahtuu kiusallisen tuttuun makeaan tuoksuun. Hänen on ensin vaikea paikantaa likusteripensaan tuoksua, mutta lopulta levottomuutta aiheuttava tuoksu, miltei lemu, saa Stephenin muistojen valtaan. Hän palaa lapsuusvuosiinsa toisen maailmansodan aikoihin, hän palaa pihaleikkien, kasvukipujen ja vakoojien maailmaan.

Brittiläisen Michael Frayn Päistikkaa ilahdutti minua joitakin vuosia sitten, mutta ihan täysillä en veijaritarinaan ihastunut. En, vaikka rakastamani taidemaailma oli tarinan keskiössä. Nyt lukemani Vakoojien kanssa kävi toisin. Menneisyyteen kurkottava tarina lumosi niin lapsuusmuistoillaan, juonellaan kuin (tietenkin) englantilaisuudellaan.

Vakoojat pitää sisällään paljon. Frayn onnistuu luomaan melko tiiviseen romaaniinsa niin toisen maailmansodan kaiut kuin lapsuuden ja teini-ikäisyyden rajamailla elämisen kasvukivut. Hän kuvailee yhteen naapurustoon liittyvän brittiläisen luokkayhteiskunnan läpitunkevuutta: Miksi Stephenin sukunimi on ärsyttävä Wheatley, kun taas hänen parhaimman ystävänsä Keithin sukunimi Haywardin viittaa johonkin ylevämpään? Erot näkyvät kaikessa, muun muassa poikien eri kouluissa, kotipihojen siisteydessä ja poikien keskinäisessä kirjoittamattomassa arvojärjestyksessä. Romaania rakentavat lisäksi lapsen syyllisyydentunnon kuvaus, joka yhdistyy hillitysti rakentuvaan jännitykseen - ja jännitteeseen: naapurustossa on takuulla murhaajia ja ihan varmasti saksalaisten vakoojia, jollaisena pojat Keithin äitiä pitävät, rouva Haywardilla kun on salaperäisiä menoja.

Vakoojat on ennen kaikkea nostalginen romaani, mutta juuri oikealla tavalla: samalla kertaa suloisella ja hieman vaarallisella. Kasvaminen ja koko maailma hämmentävät, lähelläkin on asioita jotka syystä tai toisesta pelottavat. Toisaalta aikuisen Stephenin muisteleva kerronta on lämmintä, lapsuus on arkea, seikkailua ja suurta epätietoisuutta. Fray tietenkin huomioi Stephenin hämärtyvän muistin: milloin Stephen on minäkertoja, milloin hän ikään kuin ulkoistaa itsensä kolmanteen persoonaan, ja lukija tietää että kaikella on kääntöpuolensa ja että tapahtuma, suunniteltu tai sattuma, johtaa toiseen.

Peribrittiläinen punatiilellä reunustettu puutarhakäytävä voi kuljettaa seikkailuihin, seikkailu aikuisten salaisuuksiin ja niiden oivaltaminen saa ehkä koko oman elämän näyttämään erilaiselta. Vakoojat sisältää myös sellaisen käänteen, joka yllätti ainakin minut.

Kumpi olisi hälyttävämpää: elää unessa vai tarinassa, joka on ottanut muistomme omakseen? Frayn romaani on tiivis ja hienovireinen teos, joka kantaa sisällään menneiden aikojen kesiä ja tietoa siitä, ettei kaikki tosiaankaan ole sitä miltä aluksi näyttää.


-
Vakoojien pariin minut innoitti Saran teksti. Myös Margit on lukenut kirjan.

Kirjabloggaajien joulukalenterin 11. luukku

Millainen joulu sopisi sinulle, jos olisit kirjallisuuden hahmo? Nyt, Kirjabloggaajien joulukalenterin 11. luukussa voit selvittää oman joulutyyppisi. 

Valitse sopivin vastaus kuhunkin kysymykseen ja selvitä, millaista romaanikirjallisuudesta tuttua joulua viettäisit, kuka hahmo olisit?

1. Heräät jouluisena aamuna. Millaista on?

A) Olen vielä puoliunessa ja kuuntelen lapsuudenkotini ääniä: laulua, askeleita. Puolisoni on vieressäni.
B) Ihanaa! Menen alakertaan siskoni kanssa: kuusi ja hyasintit tuoksuvat, äiti soittaa pianoa, takassa on tuli.
C) Herään huoneessa, jonka jaan kavereideni kanssa enkä ole ihan varma, miten suhtautua koko jouluun.
D) Joulurauha on tiessään. On ryskettä ja ryminää. Lapsuudenkotia on ikävä.
E) Takuulla kärttyisellä. En ole tippaakaan jouluihminen, en ainakaan vielä aattoaamuna.


2. Kenen kanssa haluat viettää joulua?

A) Puolisoni, jos tämä ei taas liukene jonnekin.
B) Siskoni, koska tämä on paras kaverini.
C) Vanhempieni, mutta se on mahdotonta.
D) Perheeni, mutta olosuhteiden pakosta vietän sitä ikätovereideni kanssa. 
E) Olen aika yksinäinen - ainakaan sukulaisteni kanssa en halua joulua(kaan) viettää.


3. Mitä mieltä olet joululahjoista?

A) Suvussamme on tapana hankkia niitä. Paras lahja on olla yhdessä rakkaani kanssa.
B) Lahjojen paketointi on ihanaa! Teen paketin myös ystävälleni, jota kukaan muu ei muista.
C) En usko saavani niitä, mutta ilahdun tavattomasti kaverini äidin minulle neulomasta villapaidasta.
D) Sukulaisten lähettämä paketti ilahduttaa: onneksi posti kulkee! Karamelleja, sukkia, kirjojakin.
E) Humpuukia! 


4. Jouluna pitää syödä. Mitä ja miten?

A) Sukuillalliset vietetään aika hienostuneesti: hummeria ja sensellaista. Alkudrinkki, yöllä lasilliset viskiä.
B) Jaksaako kaikkea edes luetellakaan? Tietenkin joulukinkkua, lihapullia, maksapasteijaa, lipeäkalaa, limppua, juustokakkua, piparkakkuja, pikkuleipiä... Meillä ruokaa on paljon ja pikkulinnuillekin laitetaan lyhde.
C) Runsaasti brittihenkeen: kalkkunaa, voikastiketta, karpalohilloketta ja velhopaukkukaramelleja.
D) Aitoa kahvia, vehnäpullia, piparkakkuja, konjakkia ja muita siviiliherkkuja. 
E) Rahaahan jouluruokiinkin menee. Mutta toisaalta: kalkkuna, vanukkaat, pähkinät, omenat...

5. Mitä joulu sinulle merkitsee?

A) Onhan se tärkeä juhla. Sukulaisten tapaaminen väsyttää, mutta lapsuudenkodin maailma on tuttu.
B) Kyllä se on kaikkien aikojen paras keksintö.
C) Juhlaa, jossa iloon sisältyy myös ripaus surua ja paljon taikaa.
D) Iloa vaikeiden aikojen keskellä, leikkejä, kisailua, ehkä pientä hiprakkaakin.
E)  Joutavuuksia! Kaikki jouluihmiset voitaisiin keittää "oman puddinginsa kanssa ja haudattaisiin, rautatammen puikko sydämessään". Mutta toisaalta...

Eniten A-vastauksia: Olet Aikamatkustajan vaimon Claire. Rakastat miestäsi, mutta tämä saattaa kadota joulunakin. Vietät joulua lapsuudenkodissasi, jossa perinteet ovat kunniassaan.
Eniten B-vastauksia: Olet Marikki. Rakastat joulua, jota vietät kauniissa kodissasi perheesi kanssa. Pidätte kiinni jouluperinteistä, herkuttelette ja annetta joululahjoja, mutta muistatte myös vähäosaisia.
Eniten C-vastauksia: Olet Harry Potter. Joulu Dursleyn perheen kanssa on onneksi taaksejäänyttä elämää. Tylypahkassa koet jouluna seikkailuja ja saat niin lämmittäviä kuin taianomaisia lahjoja.
Eniten D-vastauksia: Olet Göran Kummel, Ulla-Lena Lundbergin Marsipaanisotilaan nuori sotilas, jota suku muistaa vaikeinakin aikoina.
Eniten E-vastauksia: olet Dickensin saituri Scrooge. Joulun henget kuitenkin kuiskivat sinulle ja löydät - sittenkin! - myös jouluriemua.

Kuva: Niina / Yöpöydän kirjat

Kirjabloggaajien joulukalenteri avautui eilen Kristan Lukutoukan kulttuuriblogissa, huomisen luukun avaa Simo Lukupinossa. Kaikki joulukalenterissa mukana olevat blogit on listattu kalenterin ensimmäisessä luukussa Hyönteisdokumentissa.

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa

Haruki Murakami: Maailmanloppu ja ihmemaa
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
Sekai no owari to hadoboirudo wandarando 1985
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Kansi Jussi Kaakinen
546 sivua
Japanilainen romaani

Ai-jai, minä ajattelin. Miksi minulle tapahtui näin omituisia asioita? Mitä olin mennyt tekemään? Olinhan vain realistinen, omatoiminen Laskija. Vailla mainittavia intohimoja tai haluja. Perhettä ei ollut, ei rakastettujakaa. Olin vain mies, joka halusi säästää mahdollisimman paljon rahaa ja Laskijan työt lopetettuaan viettää vanhuutta mukavasti, opiskellen sellon soittoa tai kreikan kieltä. Mistä ihmeen syystä minun oli oltava tekemisissä sellaisten käsittämättömien asioiden kuin yksisarvisten tai äänten poistamisen kanssa?

Omituisia asioita totta tosiaan tapahtuu. Nimettömäksi jäävä minäkertoja kokee konkreettisia ja unenomaisia, väkivaltaisia, rajuja, hämmentäviä ja kauniitakin asioita kahdella tasolla. Ihmemaassa hänen elämänsä on kuin kovaksikeitetystä dekkarista: eri joukkioita edustavat gansterimaiset kovikset ovat sankarimme sekä tätä auttavan lihavan vaaleanpunaisiin pukeutuvan nuoren naisen kintereillä. Maailma kaipaa pelastamista, mutta millaisin keinoin? Toisaalla on Maailmanloppu, surun valtaama kaupunki, jossa kenelläkään ei ole varjoa ja jossa yksisarviset kulkevat tyhjillä kaduilla. Sankarimme on Maailmanlopussa lukeakseen vanhoja unia yksisarvisten kalloista.

Haruki Murakamin kolmenkymmenen vuoden takaisen romaanin Maailmanloppu ja ihmemaa kehystä ei ole helppoa avata lukijalle. Se ei tietenkään Murakamia tuntevia kummastuta, sillä nyt Raisa Porrasmaan suoraan japanista hienosti suomentama romaani kulkee samoja kimurantteja polkuja kuin kirjailijasuosikin monet muutkin teokset.

Maailmanloppu ja ihmemaa hämmentää melkein samalla tavalla kuin varhaisempi Suuri lammasseikkailu tai Kafka rannalla, mielestäni parhain Murakamin romaani. Se sisältää myös suoraviivaista toimintaa ja erilaisia maailmoja, kuten muutama vuosi sitten ilmestynyt kolmeosainen 1Q84. Lisäksi romaanissa on kauneutta, joka heijastelee japanilaisten runojen tai miksei vaikkapa Yasunari Kawabatan teosten luontokuvauksen herkkyyttä. Talvi, valkoinen lumi ja harmaa savu selkeyttävät esineiden ja asioiden muodon. Epämääräinen poissaolon tunne leijailee Maailmanlopussa, jossa valo on hennon läpikuultavaa.

Ennen kaikkea Maailmanloppu ja ihmemaa on - tietenkin! - kirjoittajalleen tyypillisesti tarinaltaan vetävä ja mielenmaisemaltaan outo. Romaania voisikin luonnehtia Murakamiksi tyypillisimmillään - ja fantastisimmillaan yksisarvisineen ja tietoisuudeen vaikuttavine "shufflingeineen".

Murakami ei olisi Murakami, jos hän ei kytkisi kokonaisuuteen pohdintoja identiteetistä, paikoin varsin suorasukaista seksiä tai haaveita seksistä, viittauksia kirjallisuuteen (Camus, Dostojevski; kirjastojen merkitys on valtava) ja populaarikulttuuriin (lännenelokuvat, Born to be wild; 1980-luvun hyvin muistava lukija huvittuu Duran Duranin hetkittäisestä vähättelystä). Humoristisuuden ja haikeuden vuorottelu ovat jo hänen tavaramerkkejään. Tällä kertaa huumoria löytyy muun muassa laihan kirjastonhoitajanaisen, joka on toinen päähenkilöä auttava nainen, pohjattomasta ruokahalusta sekä paikoin lakonisesta dialogista, haikeutta luontokuvausten ohella muun muassa vanhan portinvartijan tavasta katsoa maailmaa. Kömpelyyksiäkin on mukana, tällä kertaa Murakamin naiskuva tökkää muutaman kerran, mutta annan sen mennä nyt leikittelynä ja osin kovaksikeitettyjen dekkarien ja noir-estetiikan piikkiin. Kirjoitusajankohtansa mukaisesti romaanissa esitellään melko paljon uutta tekniikkaa.

Maailmanloppua ja ihmemaata voi lukea tietenkin myös sukelluksena alitajunnan syövereinen. Varjon tärkeys ja äänettämyyys korostavat tätä. Suomikin mainitaan, kuten kirjailijan monissa muissakin teoksissa.

Kokonaisuus on monikerroksinen ja viihdyttävä, vaikkei nouse kirjailijansa parhaimmistoon. Näin joulun alla voisi sanoa, että Maailmanloppu ja ihmemaa vastaa varmasti Murakamin (fantastisemman) tuotannon ystävien toiveisiin - elleivät he ole kirjaa jo hankkineet. Nimittäin itse aioin ensin säästellä romaania joululukemisekseni, mutta en malttanut. Pahus. Onneksi jouluksi on sekä varattuna että toivottuna jo muita kirjoja, Keltaisiakin.

--
Maailmanloppu ja ihmemaa on kiehtonut muissakin blogeissa: Pikkuseikkoja, Ullan luetut kirjat, Kirjapolkuni, Suomi lukee ja Kannesta kanteen, sivuista sivuille.

Paavo Halonen, Antti Kauppinen ja Ulla Kokki: Armas aika. Intohimona joulu

Paavo Halonen, Antti Kauppinen ja Ulla Kokki: Armas aika. Intohimona joulu
Schiltds & Söderströms 2015
224 sivua
Jouluinen tieto- ja keittokirja

Kun syksyn sateet muuttuvat painostavaksi, loppumattomattomaksi kaamokseksi, alamme valmistella joulua. Ilman jouluaskareita ei joulu tule. Meille oma rauha, se että sulkee maailman ulkopuolelle, on tärkeä osa joulunaikaan siirtymistä.

Hyvää itsenäisyyspäivää! Meillä itsenäisyyspäiväperinteisiin kuuluvat tietenkin kynttilät ikkunalla sekä linnanjuhlien katsominen, mutta myös yhä syvemmälle joulutunnelmaan virittäytyminen: piparkakkutalo odottaa kokoamistaan ja alkuillasta aion paistaa vuoden ensimmäiset (luumu)joulutortut (omenaversioita olen tehnyt jo pari kertaa). Myös nyt esittelemässäni kirjassa ollaan joulutunnelman ytimessä.

Muistatteko, miten jokunen aika sitten kirjoitin kirjeen joulupukille. Toivoin kirjeessä hyvää joulunalusajankirjaa sillä silloin esittelemäni ei osunut ihan täysin yksiin oman makuni kanssa. Toiveeseeni vastattiin nopeammin kuin osasin aavistaa, sillä Armas aika tavoittaa joulun ajan tunnelman juuri sillä tavalla kuin näissä lifstyle- tai katselukirjoissa haluan.

Paavo Halosen, Antti Kauppisen ja Ulla Kokin teos on itse asiassa paljon enemmän kuin katselukirja. Siinä on toki huimaavan kauniita kuvia, miltei vermeerläisiä sävyjä nykyhetken kontekstissa. Mutta siinä on myös hieman "napostelua ja askartelua" sekä kaikkein eniten ruoka-ohjeita ja -tunnelmia. On puuroja ja leipiä - tamminiemenleipää on vielä pakko kokeilla -, on kasvis-, kala- ja liharuokia, leivonnaisia (kirsikkasacher!) ja jopa kettukarkkien ohje. En ole vielä kokeillut ohjeita, mutta ne vaikuttavat hyvin laadituilta ja vaihtelua on helpoista haastavammin toteutettaviin, perinteisistä uusiin, eksoottisiinkin herkkuihin.

Kaiken lisäksi sen jokaisella reseptillä on tarinansa: tarina, joka lisää tunnetta siitä, että vaikka joulu on aina uusi ja omanlaisensa, on joulunvietossa aina linkkejä sukupolvesta toiseen, ystävältä ystävälle, kirjan tekijöiltä lukijoille - ja ehkä lukijoilta omille läheisilleen.

Ennen kaikkea Armas aika on ihana kirja juhlista jaloimmasta: koko marraskuukin voi olla yhtä aattoa. Teos ei ole suotta saanut alaotsikokseen Intohimona joulu. Niin se vain on, että vaikka Suvivirressä lauletaan armaimmasta ajasta, kesästä, niin kyllä tämä kesän talven keskelle (tosin näin vesisadekeleillä ajatus talvesta on niin surkea, sitäkin suuremmalla syyllä on hyvä tunnelmoida joulua!) tuova juhla on ihan yhtä armas sekin. Halosen, Kauppisen ja Kokin kirja on miltei pakollista omistettavaa kaikille joulua rakastaville. 

P.S. Upeita lauluja tekevä Aino Venna teki kirjan innostamana kappaleen Natas e manteiga. Reetta Aallon ohjaama musiikkivideo on katsottavissa Youtubessa.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Tammi 2015, Keltainen kirjasto
El viajero del siglo 2009
Suomentanut Tarja Härkönen
Kansi Eevaliina Rusanen
608 sivua
Kustantamosta
Argentiinalais-eurooppalainen romaani

Oliko Wandernburg yhä sama paikka? Vai muuttuiko se koko ajan toisennäköiseksi sen lisäksi että se vaivihkaa siirtyi paikasta toiseen? Oliko sillä jokin tietty ulkomuoto vai oliko se pikemminkin puuttuva tila, eräänlainen valkoinen läiskä kartalla? Voivatko nuo paljaat, vilkkaat ja valoisat kadut olla samoja jotka vielä kuukausi tai pari sitten olivat äänettömiä, kylmiä ja synkkiä?

1800-luvun alkupuolella Eurooppa on monenlaisen uuden kynnyksellä: höyryjunat kulkevat, kirjallisuudessa on erilaisia virtauksia, keskustelu salongeissa vilkasta. Varsin vilkasta keskustelu on myös Wandernburgissa, jonne salaperäinen matkamies Hans saapuu aikeenaan viettää kaupungissa vain yksi yö. Vuorokausi vaihtuu toiseksi, kolmanneksi, viikoiksi, kuukausiksi ja Hans vain viipyy Wandernburgissa. Hän tutustuu kaupunkilaisiin, joista läheisimmäksi muodostuvat viisas posetiivari, espanjalainen kauppias Álvaro ja Sophie, porvarisperheen vapaamielinen tytär. Sophien salongissa käydään kiihkeitäkin keskusteluja. Mutta mikä on sallittua ja mitä kaikkea Wandernburgissa tapahtuukaan?

Andrés Neumanin romaania Vuosisadan matkustaja voisi tapahtuma-ajankohdastaan huolimatta luonnehtia nykyaikaiseksi suurromaaniksi. Se on sekä juoni- että ajatusromaani, jossa oppinut keskustelu kohtaa tarinallisia koukkuja. Toki se on myös mitaltaan laaja. Lukija ei saa olla hajamielinen, jos ja kun haluaa pysytellä kärryillä niin salongin keskusteluissa kuin Wandernburgin kujilla; Kaupungin kadut ja rakennukset kun näyttävät vaihtavat öisin paikkaa ja paikallisetkin saattavat kotikulmillaan joutua eksyksiin.

Neuman on mahduttanu romaaniinsa paljon: 1800-luvun alun keksinnöt, aatteet ja kirjallisuus avautuvat lukijalle kuin kaleidoskooppinen teatteriesitys. Esirippu nousee, koittaa uusi keskustelu, sen seurauksena myös monenlaisia tapahtumia, erotiikkaa ja salaperäisyyttäkin. Romaanin innostavin anti kiehtovan tunnelman ohella ovat ehdottomasti keskustelut. Ja millaisia ne ovatkaan! Vastakkaisia näkemyksiä omaavien keskustelijoiden vilkas ajatustenvaihto poukkoilee Euroopan ytimen yhtenäisyydestä retoriikan heiluriin.

Vaikka Vuosisadan matkustaja sijoittuu liki kahdensadan vuoden taakse, on Neumanin vuonna 2009 kirjoittama romaani tietenkin postmoderni: ihmiset ovat alati kiireisempiä, matkustamisen sijasta jonnekin saavutaan; pyhänvietot ovat uskonnollisuuden naamion taakse kätkeytyviä maallisia juhlia. Omassa ajassaan elävä lukija voi tehdä tulkintoja vaikkapa Euroopan unionista. Poliittinen kannanotto on myös Hansin pitämä fryygialaismyssy, Ranskan vallankumouksen eräs symboli. Aivan varauksetta wandernburglaiset eivät Hansiin suhtaudukaan. Viisauksiakin, mutta onneksi vailla coelhomaista filosofointia, kirjassa on: onni löytyy omien ajatusten lennosta, siitä että avaa silmänsä.

Minulle kävi kyllä samoin kuin (oletukseni mukaan) Ompulle siinä mielessä, että vaikka heti alussa tunnistin romaanin hienouden, pääsin romaaniin sisälle vasta ajan kanssa: koin ensin ulkopuolisuutta, vaikka viehätyin oikeastaan kaikesta. Vaikka Neuman kuvaa aatesuuntausten, kirjallisuuden ja politiikan ohella myös intohimoa, kertoo hän kaikesta kuin linssin läpi: päähenkilöiden mielenliikkeitä on vaikea tavoittaa. Ehkä niin on tarkoituskin. Siksi totean, että  jos olisin elänyt salonkikeskustelujen aikaa, olisin luultavasti aluksi seurannut keskustelua hiljaa, mutta pikkuhiljaa tempautunut keskusteluun, kenties väittelyynkin. Suurella innolla, totta kai.

Kokonaisuus onkin nautittavaa luettavaa. Vuosisadan matkustaja on niitä romaaneja, jotka palkitsevat lukijansa. Neumanin kerronta sekä vetää että kieppuu: Wandernburg on koko ajan hieman sijoiltaan, keskustelut polveilevat yleisestä yksityiseen, eroottinen halu sekoittuu kirjallisuuteen ja ihanteisiin. 1800-luvun alkupuoliskon moderni on raikasta.

Vuosisadan matkustaja ansaitsee paikkansa Keltaisessa kirjastossa. Se on tarinallinen sivistysromaani, upea matka jonnekin eurooppalaisuuden ytimeen.


-
Ompun lisäksi Ulla ja Kaisa Reetta ovat käyneet kirjallisessa Wandernburgissa.

Joulutunnelmainen viikonloppu Oslossa

Reipasta ulkoilua, nukkejen päitä, joulutunnelmaa, Nobelien kulmaa, patsaita ja lohileipiä. Viikonlopun mittaiseen minilomaan mahtui monenlaista ja lomakohtemme Oslo lumosi minut. Useiden perhelomien jälkeen reissu oli mieheni ja minun ensimmäinen kahdenkeskinen pikkumatka pariin vuoteen.

Pieni matka oli kaikin tavoin ihana ja olimme onnekkaita, koska aurinko helli kumpanakin päivänä, talvivaloenergiatankkaus teki hyvää. Sää innosti meitä liikumaan kaikkialle kävellen: Oopperatalo, Spikersuppan joulumarkkinat, kuninkaanlinna, hienostoalue Majostuen, merelliset vuonomaisemat, kaupat ja kahvilat sekä tietenkin Vigelandin patsaat... 

Jos arkkitehtuurinen ylpeys Oopperatalo pitäisi määritellä yhdellä sanalla, olisi se huikea. Huikea rakennuksena, huikea kävelyreittinä (!) ja huikea talon rannasta ja katolta avautuvien maisemien puolesta.

Välillä satoikin, mutta emme antaneet sen haitata, vaan lähdimme kuninkaanlinnan puiston ja Majostuganin kautta kävelylle kohti Vigeland-puistoa. Olen ymmärtänyt, että vierailu Vigeland-puistossa on must eikä vierailu mennyt hukkaan. Patsaiden ilmeet, eleet (!) ja muodot olivat kiehtovia, samoin tietenkin koko puisto ja sieltä avautuvat maisemat niin kaupungin kuin Holmenkollenin suuntaan. Ja kuinka ihmeellinen voikaan ensimmäisen adventtisunnuntain valo olla!

Toinen must lie Munchin Huudon näkeminen: vähän sama kuin Leonardon Mona Lisan katsominen Pariisissa tai Botticellin Venuksen syntymän Firenzessä. Munchia enemmän vaikutuin norjalaisesta kansankuvauksesta, taiteessa oli samoja sävyjä kuin vaikkapa Pekka Halosen tai Eero Järnefeltin töissä. Myös nyky-puunveistotaiteen näyttely puhutteli etenkin, kun Laura Lindstedtin väkevä Finlandia-puhe on ollut mielessäni. Nasjonalgallerietissa oli myös hollantilaisten mestareiden ja erään suosikkini, Vilhelm Hammershoin, joitakin töitä.

Ja sitten: Aker Brygge, jollainen Ruoholahden tienoosta saattaa tulla. Ja edelleen, Akerhusin linnoitus, kuin Suomenlinna ja Turun linna yhdessä. Kuvat kertokoot: vanhaa ja uutta, merta ja kiveä.

Syödäkin piti, totta kai. Oslossa on kuulemma hyvä kahvilakulttuuri ja voileipiä syödään lounaaksi enemmän kuin lämmintä ruokaa. Se sopii minulle, koska rakastan leipää ja korvaan mieluusti arkilounaani leivällä. Kahvilakulttuurin hyvyydestä en osaa sanoa sen ihmeempää, mutta jo Kaffebrenneriet-ketju teki vaikutuksen: jokainen kahvila tuntuu olevan erilainen ja lohitäytteinen foccaccia ja jättiannos herkullista kaakaota pitivät nälän loitolla joitakin tunteja. Niitä nukenpäitä bongasimmme parlamentin vieressä sijaitsevassa Cafe Christianiassa, joka oli samalla kertaa omaperäinen ja rennolla tavalla hieno. Tosin miljöö voitti ruoan 6-0: meille suositeltiin monenlaisia pikkuruokia sisältäviä Beer Platten -annoksia, mikä vähän naurattikin, koska emme kumpikaan juo olutta. Miljöön puolesta Cafe Christiania oli niin viihtyisä, että istuimme siellä kolmatta tuntia ja tapasimme teen merkeissä vielä mainiota Lue-Les-blogia pitävän Reetan. Oli ilo nähdä! Matkailijana tutkin aina ennakkoon tarkkaan Trip Advisoria, jonka kautta löysimme tiemme Mamma Pizzaan ja saimme bolognalaista pizzaa Oslossa. Pizza olikin täydellistä rapeine pohjineen kaikkineen.

Hotelliaamiainen olisi oma luku sinänsä. Totean vain, etten ollut koskaan aiemmin syönyt aamiaista yhtä juhlavassa paikassa kuin Grand Hotellin rokokoo-huoneessa: samoissa tiloissa järjestetään muuten Nobel-illalliset rauhanpalkinnon saajan kunniaksi. Grand Hotel henki muutenkin ylevää vanhan maailman tunnelmaa ja jouluvalaistuna majapaikkamme oli kuin sadusta.

Sanomattakin on selvää, että joulutunnelmainen Oslo lumosi minut ihan samalla tavalla kuin keskieurooppalainen tai tanskalainen joulunalustunnelma: kotoisaa, avaraa, tunnelmallista!

P.S. Lumiomena täytti viime viikolla jo seitsemän vuotta! Se on ihan hyvä bloggausaika ja selvästi sellainen ikä, jossa synttäritkin unohtuvat.