Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Katriina Ranne: Miten valo putoaa

Gummerus 2017

Kansi Laura Noponen

176 sivua

Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Aaron tarina ei koske vain Aaroa, Lalan tarina ei kerro vain hänestä; jos tunnetaan tarkasti kaksi elektronia, voidaan kuvailla kaikki mahdolliset elektronien ja fotonien muodostamat konfiguraatiot.
Mutta miten nähdä tarpeeksi tarkasti?

Lala ja Aaro ovat kumpikin asettuneet Lontooseen. He ovat eri aikakausien kasvatteja, heillä on erilainen elämänhistoriansa, mutta he kumpikin ovat jättäneet taakseen kotimaansa. Suomalaissyntyinen Aaro on eläkkeellä oleva fyysikko, yksinäinen leskimies. Bulgariasta kotoisin oleva Lala puolestaan erilaisin tavoin toimeentuloaan kartuttava nainen, jolla on erinomainen valon taju. Tarvitaan mietintää ja hetken mielijohde, alkaa omalaatuinen kirjeenvaihto joka muistuttaa siitä, miten se, miltä asiat näyttävät riippuu aina resoluutiosta.

Katriina Ranteen kaunisniminen romaani Miten valo putoaa kuvailee elämän ohikiitäviä ja silti pysähtyneitä hetkiä ja muistuttaa, että vaikka valo tuntuukin pysähtyneen jonnekin, on valo nopeutensa vuoksi ohi ennen kuin ehdimme edes tajuta.

Miten valo putoaa on niitä kirjoja, jotka saavat peilaamaan itseään lukijana. Minulle se on esimerkki hienosta, hallitusta, erinomaisesti kirjoitetusta romaanista, joka ei kiehtovasta aiheestaan huolimatta puhuttele. Ei kosketa, ei ihastuta, ei myöskään inhota – viimeksi mainittuhan voi sekin olla vahvan lukukokemuksen merkki. Tämä on harmi, sillä Ranteen esikoisromaani Minä, sisareni lumosi minut liki kuusi vuotta sitten ja kirjailijan runoteos Ohikulkijan tuoksu oli mielestäni niin ihana, että olisin voinut ottaa sen vaikka yöpöytäkirjakseni.

Se on harmi ennen kaikkea siksi, että Ranteen romaani on niin hienovirtteinen, sen kielen nyanssit elävät, ja sen henkilöhahmoissa on syvällisyyttä ja yllätyksiä – itse asiassa koko romaanin alkuasetelma on yllättävä. Kaikkihan alkaa alushousuista: Kirkkaassa valossa kaikki pikkuhousut näyttivät valkoisilta. Alushousuteema jatkuu pitkin romaania, mikä aluksi huvitti minua lukijana (tahattomasti), mutta tulee kyllä perustelluksi. Teema on sellainen, jota minä en lukijana täysin omaksunut tai uskonut, vaan joka työsi pois, vaikka ymmärrän sen symboliikan niin aistillisuuden, kaipauksen, tuoksujen kuin menneisyydestä kumpuavan toiminnan välineenä. Tästä ymmärryksestä huolimatta tematiikka ja sitä myöten kokonaisuus jäävät vieraaksi, katoaa jonnekin lauseiden luomaan valoon.

Mutta sitten. Hetket. Ranteen romaani on täynnä helmiksi luokiteltuja kohtia. Miten valo putoaa on paikoin silkkaa kauneutta, jossa fysiikka on runoutta ja jossa kirjeenvaihdosta sukeutuu mahdottoman oloinen ihmissuhde. Elokuussa kirjoitin blogiini Menna van Praagin romaanista The Lost Art of Letter Writing, jolta odotin nimenomaan kirjeiden kirjoittamisen monisyistä kuvausta, mutta joka ei ihan täyttänyt odotuksiani. Ranteen romaani voisi olla onnistunut vastaus van Praagille. Näin kirjeiden kirjoittamista voi kuvata! Lalan ja Aaron tarinassa kirjeet ovat keskeisellä sijalla ilman, että kyse on varsinaisesta kirjeromaanista. Aaron ja Lalan sanoissa on pelkkää ilmaa, mutta ilma voi palaa.

Miten valo putoaa on siis hieno romaani, vaikkei se juuri koskettanut – ehkä syynä vierauden tuntemukseeni oli alkuasetelma, kenties joku vaikeammin määriteltävä seikka. Kieleltään kiehtova, hallittu romaani kuitenkin vakuutti: Ranne on taitava sanankäyttäjä. Eikä tässä kaipuun ja aistien aallokossa ripaus Lontootakaan haittaa tehnyt.