perjantai 21. marraskuuta 2014

Karin Erlandsson: Minkkitarha

Karin Erlandsson: Minkkitarha
Kustantaja: Schildts & Söderströms 2014
Alkuteos: Minkriket
Suomennos: Taija Mård
Kansi: Sanna Mander
Sivuja: 319
Arvostelukappale
Kotimainen romaani

Myöhemmin Lars-Mikael ajatteli olleensa silloin kuin jossain Ruotsin maaseudulle sijoittuvassa päättymättömässä koko illan elokuvassa. Minkin haju leijui pihapiirissä konfettien lailla, ja joka päivä he käyskentelivät juhlissa tienaten yhä enemmän rahaa.
Hän ei liioitellut. Niin hän sen muisti ja niin hän näki sen jatkuvan.


Minkkien haju on rakas Lars-Mikaelille, jonka isä Evert on kotikylänsä ensimmäisten joukossa satsaamassa minkkitarhaukseen. Isänsä ja Marianne-äitinsä kanssa varttuva Lars-Mikael kasvaa tarhaajaksi: kouluja hän käy vain sen verran kuin on pakko. Minkit tuovat vaurautta ja niiden keskellä Lars-Mikael tuntee olonsa turvalliseksi. Vuodet vierivät ja sukupolvet tilalla vaihtuvat, kaupunkilainen Kristina-vaimo koettaa totutella elämään minkkien keskellä ja pieni perhekin kasvaa. Keskipohjalaisella maaseudulla minkeissä on tulevaisuus, ihmiset ja minkit elävät toistensa ehdoilla. Ajat kuitenkin muuttuvat.

Näätäeläin minkki herättää ristiriitaisia tunteita ja saa varmasti aikaan vilkasta keskustelua. Se on yhteinen ja silti niin äärimmäisen erottava nimittäjä maailmoille, jotka eivät muuten kohtaa: eläinsuojelijoille ja tarhaajille. Minkit ovat keskiössä Karin Erlandssonin esikoisromaanissa Minkkitarha. Evertistä ja Mariannesta alkaa pienen suvun tarina, jossa minkkitarhaus määrittää niin arjen raamit, parisuhteen kipukohdat kuin tulevaisuudenkin.

Romaanin takakansiteksti puhuu pohjalaisesta sukusaagasta, joka antoi ainakin minun odottaa laveahkoa kertomusta suuresta suvusta, jonkinlaisesta juonittelustakin ja ennen kaikkea sukupolvelta toiselle kulkevasta perinnöstä - jonkinlaisesta suomenruotsalaisesta Metsoloista*. Juonittelu on poissa, mutta Erlandssonin romaani osoittaa, että saaga se on pienenkin suvun kertomus. Jännitteet syntyvät lapsiin ja puolisoon kohdistuvista odotuksista sekä tietenkin siitä, miten minkkitarha menestyy ja kuinka kaikesta selvitään silloin, kun vaikeudet täyttävät elämän. Arki on kovaa: rakentamista, taloudellisia panostuksia, yksinäisyyttä ja toisaalta yhteisöllisyyttä muiden tarhaajien kanssa.

Minkkitarhan sävy on yllättävän harmaa ja taitava kerronta on yhtä arkista kuin kattilaan jämähtähtänyt kaurapuuro. Erlandsson kirkastaa tätä harmautta huumorilla, joka syntyy rivien välissä: kun Marianne koettaa valmistaa ruokaa minkeistä tai kun lomamatkalle Mallorcallekin on otettava tietenkin mukaan myös minkkiturkki. Lars-Mikael juhlisi uuttavuottakin minkkitarhassa, vaan olut ei kelpaa eläimille, taitavat olla uskovaisia. Erlandsson rakentaa muutamat keskeishenkilönsä huolella, heissä kaikissa on sopivasti vastenmielisiä ja sympaattisia luonteenpiireitä.

Kokonaisuutenaan Minkkitarha kytkeytyy vahvaan kotimaiseen maaseutukuvauksen perinteeseen enkä usko paljastavani liikaa juonesta, kun vihjaan 1990-luvun tapahtumien aiheuttavan turkistarhoille melkoisen rakennemuutoksen myös Erlandssonin romaanissa. Siinä, missä itäsuomalainen maaseutu autioituu, on Pohjanmaalla yhteisöllisemmän oloista, mutta elinkeino muuttuu ja kyseenalaistuu. Tunnustankin olevani onnellinen siitä, että omalla savolaisella kotiseudullani viljeltiin mansikoita eikä tarhattu minkkejä. Ajankuvaa Erlandsson pitää yllä pienesti ja siksi onnistuneesti: esimerkiksi tietynlaiset ranskanperunat, digitaalikellot tai viidelläkymmenellä pennillä noita... -tyylillä ostetut irtokarkit vievät ajatukset lähimenneisyyteen.

Kun avasin romaanin, en oikein tiennyt kuinka tulen suhtautumaan siihen. Ajattelin turkistarhausta vähintäänkin ristiriitaisena elinkeinona ja alkupuolen nahkaamiskohtaukset tuntuivat syystäkin pahalta. Suljettuani romaanin kannet saatoin olla tyytyväinen. Sain kaurapuuroa voisilmällä: Erlandsson peilaa taitavasti sitä, miten monen asian symboli minkki on. Se kuvastaa vaurautta, tuhoa, eläinaktivismia, jatkuvuutta ja erään aikakauden loppua. Erlandssonin romaanin loppu ei yllätä, mutta se on kiinnostavalla tavalla monitulkintainen ja Minkkitarhalle juuri oikeanlainen.

-
* Tässä on tietenkin muistettava, että vaikka Metsolat kertoo kainuulaisesta suvusta, on sen käsikirjoittaja suomenruotsalainen Carl Mesterton.

9 kommenttia:

  1. Katja, luin just, että Kaskisten alueella on noin yli 150 isoa tarhaa ja nyt on juuri minkinnahkojen suurkäsittely eli koneet käsittelevät yli 50 000 minkin nahkaa päivittäin. Olen ollut ystäväni mummolassa myös Kaskisissa, mutta oli minkkitarhausta minunkin kotikylässäni, nyt taitaa olla enää yksi tarha. Exappeni oli Suomen Turkistarhaajaliiton puheenjohtaja ja...

    Olen samaa mieltä kuin Jenni Haukio, että turkistarhat kiinni viimeistään 1925. Nyt Suomessa joku poliitikko Orpo oli ehdottanut lupia susien kaatoon, vaikka susia on maassamme vain n. 150 yksilöä. Ennustin heti jutun luettuani, että taas saamme Suomelle lännessä kyseenlaista julkisuutta ja niinpä Hesarissa 19. kuluvaa kuuta olikin jo heti juttu, että Brittijärjestö kampanjoi Lapin susien puolesta. Syytäkin on, sillä siellä ei suden henki ole minkään arvoinen ja maan lain ote ei sinne yllä.

    Onneksi niin moni on luvannut, että ei ole kestävää kehitystä elinkeino, joka perustu eläinrääkkäykseen.

    Lopetin juuri vuosikymmeniä tilaamani aikakauslehden, kun siinä on alkanut olla sivun kokoisia turkismainoksia...

    Olen itse nähnyt, miten tuolla 'elinkeinolla' vaurastutaan. Jopa tiedän alasta jotain, mutta tämä kirja ei varmaankaan olisi sellainen, jonka lukisin. Liian tuttu juttu entisen elämäni kautta ja toisaalta, käytän sen ajan, jonka tämä kirja veisi, loppuelämäni missioon, jonka tiedät. Haluan edes jollain tavalla nauttia siitä mitä luen, jollain määrittämättömällä tavalla. Nytkin vaellan mielummin ensimmäisen maailmansodan uhreja etsimässä sodan jälkeen kuin kuljen enää ikinä minkkitarhan häkkien välisiä käytäviä.

    Oih, meni varmaan vähän aiheen sivusta, mutta sen sinä arvasitkin, kun on kyseessä minä ja eläinsuojelu.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, ei mennyt aiheen sivusta. Olen turkistarhauksen suhteen samaa mieltä kuin sinä ja osin siksikin luin tämän kirjan. Minua kiinnosti nähdä, millainen romaani aiheesta on saatu. Ihan hyvä ja myös mielenkiintoisella tavalla kantaa ottava. Erlandsson kirjoittaa asiallisesti ja hyvin siitä, miten turkistarhaukseen ensin uskotaan ja kuinka kaikki sitten syystäkin romahtaa. Loppu on aika vapauttava.

      Minulle itselleni turkistarhaus on aina ollut hyvin vierasta. Kuten kirjoitin, Suonenjoella viljeltiin ja viljellään onneksi mansikoita. <3 Mutta maaseudun rakennemuutoskin tässä romaanissa toki näkyy.

      Tsekkaa muuten hyvä kampanja: turkiton tyyli.

      Poista
  2. Turkkurin tyttärenä en koskaan pitänyt turkeista;D
    Kuulostaa sellaiselta kirjalta,jonka voisin laittaa korvan taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jael, oho, olet turkkurin tytär! Mielenkiintoista sekin. Minäkään en pidä turkeista. Lammasturkit jne. ovat mielestäni eri asia, koska lampaat käytetään muutenkin hyväksi ja lammas on kai lihaeläimenäkin sieltä vähemmän epäekologisesta päästä. Minä syön lihaa viikonloppuisin, mutta koetan aina valita luomua tai riistaa.

      Tämä romaani on ihan hyvä, kannattaa lukea.

      Poista
  3. Pitäisin turkista, jos se olisi eettisesti tuotettu, eli olisi o i k e a s t i ruuantarpeeseen ammutun villieläimen nahkaa. Tuo on toteutumaton skenaario ja omaan mahdottomuuteensa kaatuva, joten se siitä. Turkistuottajat eivät saa sympatiaani.

    jotenkin tuntuu, etten voisi tarttua tähän kirjaan. Näin ennakkoluuloinen sitä sitten on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kaisa Reetta, minulla on ihan samat ajatukset ja siksi en pidä minkäänlaisia turkiksia. Syön kyllä riistaa ja luomulihaa, mutta vain juhlissa ja viikonloppuisin. Arkisin valitsen kasvis- ja kalaruokia (kaloissakin vain WWF:n vihreän listan kaloja).

      Tämä kirja on lukemisen arvoinen, koska se ei ole mikään kannanotto turkistuottajien puolesta. Se katsoo yhtä elinkeinoa ja sen murtumista ja loppu on aika vapauttava.

      Poista
  4. Hyvin plokattu ja blogattu: teos on Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkintoehdokas 2015! Terkuin iloinen ja ylpeä suomentaja:=)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taija, kiitos hyvästä suomennoksesta. Tämä on laadukkaasti käännetty! Tuon ehdokkuuden bongasinkin ja innoissani postasin uutisen Lumiomenan FB-sivulle.

      Poista
    2. Juuri talvilomamatkalta palailleena esitän tuhannet kiitokset kiitoksistasi! Kyseinen romaani tarjosi suomentajalle haasteita varsin monessa kerroksessa, joten et arvaakaan, miten tällainen ammattilaisarvio niihin vastaamisesta lämmittää!

      Poista