5 x kauhunovelli: Byattista Kingiin ja Waltariin

Marraskuisten kauhuteemaviikonloppujen loppu lähenee, sillä ensi viikonlopulle on jo toisenlaiset bloggaukset mielessä. Kauhuteemani loppuhuipennukseksi kuvittelin lukevani jonkun kunnollisen kauhuromaanipaksukaisen, mutta omassa elämässäni riitti tällä viikolla tarpeeksi verenvuotoa lenkkeilyhaaverin seurauksena. Loukkaantumisesta ei nyt sen enempää, mutta sairaslomalaisena mieleni tekee lukea lempeämpiä tekstejä ja sen vuoksi tarjoilen teille nyt lyhytkauhua viiden novellin voimin. Lukemistani novelleista kolme oli minulle uusia ja kaksi eräänlaisia blogiuusintoja. Nuo kaksi puolustavat paikkaansa tässä joukossa, sillä hyvää voi joskus uusiakin.

Pitemmittä puheitta, viisi kauhukertomusta:


Jaana Ala-Huissi: Uhri
Jaana Ala-Huissin ja Henry Ahon novellikokoelma Hotelli Ikuisuus (Haamu, 2014) sisältää alaotsikkonsa mukaisesti kauhutarinoita. Hotelli Ikuisuus ei kokonaisuutena ole kovin pelottava, joten se sopii hyvin tällaisille verta ja suolenpätkiä -tyylistä kirjallisuutta karsastaville. Novellikokoelma on tasainen, Ala-Huissin ja Ahon novellit vuorottelevat. Voisinkin nostaa miltei minkä tahansa kertomuksen, mutta esimerkiksi Ala-Huissin "Uhri" on jonnekin menneeseen aikaan sijoittuva kertomus, joka kuulee Jumalan puhuvan hänelle. Mies uskoo tehneensä syntiä ja kokee, että Jumala vaatii uhreja. Ala-Huissi kirjoittaa sujuvasti ja tässä jopa sadunomaisesti - osa kokoelman novelleista sijoittaa kauhun arkeen. Sinänsä karmiva kertomus on hauska pastissi folkloren varoitustarinoista. Mittumaarin aikaan on syytä lukita ovet, sillä koskaan ei voi tietää, kuka synnintuntoinen missäkin puskassa vaanii...

A.S. Byatt: Olio metsässä
A.S. Byattin Pieni musta kirja (Teos 2012) pitää sisällään enemmänkin outoja tarinoita kuin varsinaista kauhua, mutta tarinoissa on paljon karmeaa ja julmaakin. Älykkäästi kirjoitetun kokoelman aloittaa "Olio metsässä". Siinä Lontoon pommituksia evakkoon joutuneet tytöt Primrose ja Penny kohtaavat metsässä hirviön, jonka muisto ei jätä heitä rauhaan. Naiset kohtaavat sattuman oikusta aikuisina ja päättävät lähteä lapsuusmuistonsa kintereille. Tunnelma on outo, aidosti pelottava. Byatt kirjoittaa liki mestarillisesti ja Kersti Juvan suomennos on laatutyötä. Vaikutuin tästä kokoelmasta kaksi vuotta sitten ja kun luin Olion metsässä uudelleen, mietin että voisin saman tien jatkaa loppujenkin kertomusten parissa. Tällainen omituinen ja älyllinen "puolikauhu" on kovasti mieleeni.

Johanna Holmström: Suden vuosi
Ida-niminen opiskelija on päätynyt tekemään itsemurhan. Hänen eläinaktivistiystävänsä Anna, Lotta, Sebbe ja Markus muuttavat pieneen korpimökkiin eläkseen mahdollisimman ekologisesti ja suojellakseen susia. Sudet tuntuvatkin olevan lähettyvillä, mutta niin on myös Äijä, joka mökin omistaa. Ihminenkin voi olla toiselle susi. Holmström kirjoittaa synkkätunnelmaisesti ja teksti liikuu jossain toden ja unen rajalla. Myöhemmin polku johdattaa nukentekijän mökille, josta alkaakin jo toinen tarina. Camera Obscuran (Teos ja Söderströms, 2011) tekstit voi lukea yksittäisinä novelleina, mutta kokonaisuutena teos on eräänlainen mosaiikkiromaani, jonka kaikki kertomukset liittyvät yhteen ja lomittuvat kuin maatuskanuken eri kerrokset. Tunnelma vaihtelee kummasta kauhuun, puitteet realismista satuun.

Stephen King: Maissilapset
Yön äänet -kokoelma (Book Studio, 1992) löytyi omasta kirjahyllystämme. En muista, olenko aiemmin lukenut sitä, mutta "Maissilapset" on tuttu elokuvana, jota teini-ikäisenä pidin pelottavana, mutta jota en nyt aikuisena aio katsoa uudelleen. Olen ymmärtänyt, ettei filmi ole erityisemmin onnistunut, mutta Maissilapset on Yön äänien parhaimpia kertomuksia. Yhdysvaltain raamattuvyöhykkeellä maa vaatii uhrinsa ja kovaääniset pauhaavat pyhää sanaa. King osaa asiansa: novellia lukee intensiivisesti ja demoniset lapset ovat varsin mieleenpainuvia henkilöhahmoja.
(Kerron vielä, että mielestäni Kingin paras novelli on nostalginen lapsuusmuistelo "Ruumis", josta on tehnyt hieno ja koskettava elokuva "Viimeinen kesä".)

Kristian Korppi (Mika Waltari): Muumio
Mika Waltarin tuotanto ulottui Tulenkantajien aikakauden hienostuneesta Suuresta illusionistani mammuttimaisiin historiallisiin romaaneihin, uskonnolliseen kirjallisuuteen ja tietenkin lukuisiin novelleihin, joita Waltari kirjoitti osin salanimellä. Kristian Koppina hän loi kauhua. Novelli "Muumio" on luettavissa Juri Nummelinin toimittamasta kokoelmasta Verenhimo. Suomalaisia vampyyritarinoita (Teos, 2011). Nummelinia on muutenkin kiittäminen siitä, että Waltarin kauhunovellit tulivat tietoisuuteeni erään työprojektin myötä. Waltarin tunnetuin romaani on tietenkin Sinuhe Egyptiläinen ja nimensä mukaisesti myös Muumiossa liikutaan pyramidien maassa. Waltari kirjoitti novellinsa jo 1920-luvulla. Siinä nuorena kuolleen egyptologin Karl-Henrik Höökin jälkeenjääneet paperit avaavat faaraon kirousta ja tutkijan kauhistuttavaa kohtaloa. Novelli on miltei nostalginen ja varsin taitavasti kirjoitettu. Suosittelen sitä vähintäänkin kaikille Waltarista kiinnostuneille. Nummelinin toimittama Verenhimo pitää sisällään liki 400 sivua kauhutarinoita. En syventynyt niihin nyt sen kummemmin, mutta valikoima on ajallisesti ja tyylillisesti laaja.

--

Huomenna luvassa on vielä suuri vinkkauslista, toivottavasti siitä riittää kauhukirjoja niitä hakeville pitkäksi aikaa.