Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia

Jeffrey Eugenides: Naimapuuhia
Kustantaja: Otava 2012
Alkuteos: The Marriage Plot 2011
Suomentanut: Arto Schroderus
Kansi: Anja Reponen
Ulkomainen romaani, Yhdysvallat
Sivuja: 599

Kyse ei ollut vain siitä, että tämä kirjoitus tuntui Madeleinesta kauniilta. Eikä vain siitä, että hän ymmärsi heti paikalla nmä Barthesin aloitusvirkkeet. Kyse ei ollut vain siitä, että tässä nyt vihdoinkin oli se kirja, josta hän ehkä kirjoittaisi tutkielmansa. Se, mikä sai Madeleinen nousemaan istualleen, oli pikemminkin lähempänä syytä miksi hän ylipäätään luki kirjoja ja oli aina rakastanut niitä. Tässä oli merkki siitä ettei hän ollut yksin. Tässä puettiin sanoiksi se mitä hän oli toistaiseksi vain mykästi tuntenut.

Madeleine Hanna on kirjanörtti, joka lukee Henry Jamesia ja Jane Austenia ja osallistuu viktoriaanisen kirjallisuuden seminaariin. Hän on aurinkoa etsivä pölynvastainen nainen, joka varaa opiskelijabileiden ajaksi pyykkivuoron siitä käytännöllisestä syystä, että juhlien aikana pesukoneita on varmasti vapaana. Ennen kaikkea hän on ihmeellinen nuori nainen, joka näyttää elegantilta ja osaa valita tilanteeseen kuin tilanteeseen sopivan viinin. Kolmen viikon romanttisen tuskailun päätteeksi vedetty mahtikännikään ei vie hänen raikkauttaan. Tämän on huomannut michiganilaissyntyinen Mitchell, joka on varma siitä, että hänet ja Madeleine on tarkoitettu toisilleen. Madeleine kuitenkin rakastuu Leonardiin, jota moni muukin haluaa. Karismaattinen ja komea biologi Leonard kärsii maanis-depressiiviisyydestä, mikä vaikuttaa hänen onneensa Madeleinen kanssa. Mitchell yrittää unohtaa Madeleinen etsien omaa tietään mitä erilaisimmista uskonnoista ympäri maailman. Kuka saa kenet ja onko onnea edes mahdollista - tai tarkoituksenmukaista - saavuttaa?

Jeffrey Eugenidesin Naimapuuhia (2011) on vakava ja hauska, tieteenhistoriallinen ja hieman paasaava romaani. Se on täydellinen rakkauskertomus ja tarkkanäköinen sosiaalisten suhteiden kuvaus. Siinä on arkea ja juhlaa, semiotiikkaa ja biologiaa, seksiä mitä fantasioita toteuttavimmilla tavoilla sekä pitkiä keskusteluja rakastavaisten sekä äidin ja tyttären kesken. Naimapuuhia on ennen kaikea nykyaikainen kolmiodraama, joka kunnioittaa viktoriaanisen ajan romaania sen ansaitsemalla tavalla. Kaiken kukkuraksi kirjassa on maailman ihanimmat tapetit, joiden ihanuuden jokainen täysiverinen lukutoukka oivaltaa:

Eräänä viikonloppua Phyllida vei Madeleinen New Yorkiin. Kun tyttö saapui kotiin sunnuntai-iltana, Phyllida sanoi, että häntä odotti yllätys omassa huoneessaan. Madeleine ryntäsi portaat ylös ja huomasi, että hänen huoneensa seinät oli tapetoitu kuvilla kirjasta, joka tuolloin oli hänen mielestään maailman paras, Ludwig Bemelmansin Madeline. Sillä aikaa, kun hän oli ollut Manhattanilla, tapetoija oli poistanut entiset tapetit höyryllä ja korvannut ne uusilla, jotka Phyllida oli varta vasten painattanut Trentonin tapettitehtaalla. Kun Madeleine astui huoneeseensa, hänestä tuntui kuin hän olisi astunut suoraan Madelinen sivulle.

Täydellistä! Ei liene vaikea arvata, että minä(kin) olen aivan myyty Eugenideksen tekstin äärellä ja pelkään, että nyt tulee taas niitä blogiarvioita, joissa enemmän fiilistellään ihastuneena kuin edes yritetään analysoida kirjaa.

No, yritän nyt kuitenkin. Naimapuuhia on erittäin kaunokirjallinen romaani niin itsenäisenä teoksena kuin intertekstuaalisia viittauksia vilisevänä kirjana. Se johdattaa lukijansa luennoille ja bileisiin, tutustuttaa Umberto Econ, Jacques Derriran ja äiti Teresan ajatuksiin, kuljettaa etsimään juuriaan sekä maailmankatsomustaan niin Kreikasta kuin Intiasta ja näyttää myös maanis-depressiivisyyden mustimmat tunnot. Siinä luetaan itsellenikin tuttua The Madwoman in the Atticia ja muistutetaan, miten 1700- ja 1800-lukujen kirjallisuus on kaikkea muuta kuin vanhanaikaista. Naimapuuhissa myös kirjoitetaan pitkiä naimisiinmenon vaiheita pohtivia kirjeitä maailman toiselta laidalta (huomasin itse olevani ykkösvaiheen ihminen, kappas). Omaa tietä haetaan niin rakkaudesta, kaiken muun maailman unohduksiin saavasta seksistä kuin ankarasta uskonnostakin: Herra Jeesus Kristus, Jumalan poika, armahda minua syntistä. Kaikkea on kovin paljon ja taitamaton kirjailija saisi Madeleinen, Leonardin ja Mitchellin seurustelusta sekavan sopan, mutta Eugenides pitää kaiken kasassa.

Tämä johtuu siitä, että Eugenides kirjoittaa kuin velho: vaikka hän lähestulkoon pitäisi luentoa semiotiikasta tai uppoutuisi uskontofilosofian omituisiin, hörhöihinkin koukeroihin, hänen tekstiään lukee ahmien. Eugenides todellakin viihdyttää siinä mielessä, että Naimapuuhien äärellä viihtyy paremmin kuin monen muun teoksen. Silti Eugenideksen kirja ei ole tippaakaan viihteellinen, vaan kaikki koukerot ja poukkoilut ovat täyttä asiaa, mielenkiintoni herpaantui hetkeksi vain Mitchellin Intiassa, mutta sielläkin vain toviksi. Eugenidekselle näyttää olevan ominaista kertoa asioita lukuromaanimaisella vauhdilla, mutta tarjota pohdiskelevia suvantoja aina sopivassa suhteessa. Madeleinen, Mitchellin ja Leonardin tarina viekin mukanaan kokonaisvaltaisesti. Naimapuuhia on minulle täydellinen kirja; romaani, jonka kannet voi sulkea kaikin tavoin tyytyväisenä. Se on myös kirja, jonka voisin kuvitella lukevani joskus uudelleen.

Vaikka 1980-luvun maailma - Yhdysvallat, Ranska kuin Intiakin - on sekä ulkoisesti että henkisesti kaukana Victorian ajan Englannista, tempoilee elämä järjen ja tunteen välisessä aallokossa. Jokainen tarvitsee oman eloonjäämispakkauksensa. Se, onko onnellista rakkautta muualla kuin 1800-luvun englantilaisten romaanien lopussa selvitkööt vain kirjan lukeneille.


*****- (Blogissani ei tavallisesti ole viiden tähden kirjoja kuin korkeintaan kerran kuussa, osin ihan periaatteellista syistä: vaikka on paljon hyviä kirjoja, täydellisiä on kuitenkin vain vähän. Naimapuuhia on tämän huhtikuun toinen viiden tähden kirja, ei voi mitään.)

Naimapuuhia ovat ihastelleet myös Minna, Sara, Erja, Susa, Jenni ja Sanna.