Kustantaja: Tammi 2005, Keltainen kirjasto
Alkuteos: Never Let Me Go 2005
Suomentanut: Helene Bützow
Kannen kuva: Twentieth Century Fox (pokkariversio, elokuvakansi)
Ulkomainen romaani, Iso-Britannia
Sivuja: 394
Niinpä ihminen odottaa, ehkä tietämättäänkin, odottaa hetkeä jolloin hän tajuaa että ulkomaailmassa on madamen kaltaisia ihmisiä, jotka eivät vihaa häntä eivätkä tahdo hänelle pahaa, mutta joita yhtä kaikki puistattaa jo häntä ajatellessaankin - ajatellessa, miten hänet on saatettu tähän maailmaan ja mitä varten, ihmisiä jotka kammoavat ajatusta, että hänen kätensä koskettaisi heidän kättään. Se hetki on hyytävä, kun näkee itsensä ensi kerran sellaisen henkilön silmin. Tuntuu siltä kuin ohittaisi peilin, jonka ohi on kävellyt joka päivä koko elämänsä ajan, ja siitä näkyisikin yhtäkkiä jotakin muuta, jotakin ahdistavaa ja pelottavaa.
Kathy H., sukunimeä vailla oleva kolmekymmentäyksivuotias nainen ajelee autollaan ympäri Iso-Britannian maaseutua. Kathy elää maailmassa, jossa ihmiset ovat aina jakaantuneet kasvattajiin, valvojiin ja luovuttajiin. Ajomatkojensa aikana hän muistelee lapsuuttaan Hailshamin hienossa sisäoppilaitoksessa, jossa lasten henkiselle ja fyysiselle kehitykselle annettin suuri painoarvo. Yhdessä ystäviensä Ruthin ja Tommyn kanssa Kathy pääsi keskustelemaan Thomas Hardysta ja Picassosta sekä samaan lapsena tekemiään töitä galleriaan. Ajat ovat muuttuneet, ystävykset erkaantuneet ja Kathyn oma tulevaisuus on vielä päätöstä vailla. Ajomatkojensa aikana Kathy oivaltaa, kuinka onnekkaita Tommy, Ruth ja hän olivat saaneet olla. Mutta miksi Hailshamin oppilaita varjeltiin ulkomaailmalta niin tarkoin?
Kazuo Ishiguron elokuvanakin tunnettu romaani Ole luonani aina (2005) kantaa sisällään isoja teemoja. Se kysyy niin moraalista ja etiikasta, rakkaudesta ja peloista kuin ihmisen oikeudesta omaan elämäänsäkin.
Ishiguron romaania on kuvailtu dystopiaksi tai scifiksi. Itse allekirjoitan teoksen dystooppisen roolin, vaikkei Ole luonani aina tulevaisuuteen sijoitukaan. Vuonna 2005 julkaistu teos sijoittuu itse asiassa lähimenneisyyteen. Se alkaa 1990-luvun lopun Englannissa, jossa hieman yli kolmekymppinen Kathy muistelee siihenastista elämäänsä. Scifiksi määriteltäviä aineksia on kuta kuinkin saman verran kuin tyylillisesti muuten tyystin erilaisessa Audrey Niffeneggerin Aikamatkustajan vaimossa tai elokuvan puolelta vaikkapa Pedro Almodovarin hienossa Ihossa jossa elän - ei siis juuri lainkaan, vaikka tieteellä onkin kirjassa oma suuri roolinsa.
Ajaessani maaseudulla näen vieläkin paljon sellaista, mikä tuo mieleen Hailshamin. Kun ohitan jossain usvaisen pellon kulman, kun ajan alas laaksoon ja näen ison rakennuksen häämöttövän kaukaisuudessa tai kun huomaan vaikkapa poppelirivistön kukkulan rinteellä, ajattelen mielessäni: "Ehkä se on tuo! Minä olen löytänyt sen! Tuo on varmasti Hailsham!" Sitten tajuan sen mahdottomaksi, ajan eteenpäin, ja ajatukseni siirtyvät muihin asioihin.
Dystopiaa kirjassa on se, miksi Kathya, Ruthia ja Tommya odottaa jo ennaltamäärätty kohtalo; kyse on eräänlaisesta vaihtoehtohistoriasta, siitä mikä olisi voinut olla mahdollista. Ole luonani aina on kuitenkin vielä enemmän. Se on eräänlainen antiutopia, sisäoppilaitosmaailmaan pureutuva yhteisökuvaus, lojaalisuuden kysymyksiä nostava romaani sekä Englantilaista syysmaisemaa kauniisti hyväilevä teos. Tämän kaiken Ishiguro kirjoittaa realismin kuvastoa hyödyntäen. Hän tekee vaihtoehtohistoriastaan niin totta, että lukija alkaa uskoa siihen. Ishiguro ei maalaa tekstillään suuria linjoja, vaan luottaa hienovireiseen kerrontaan, jossa ihmiset elävät arkeaan - elävät elämäänsä niin hyvin kuin olosuhteisiinsa nähden pystyvät. Näitä olosuhteita lukija alkaa pakostakin pohtia, sillä Ishiguron teoksen kysyy, mitä on olla ihminen? Kuka saa päättää, kuka uskaltaa kapinoida, kenellä on oikeus? Nämä ikuiset, eettis-moralistiset kysymykset nousevat esiin nimenomaan lukijan mielessä, Kathy on omaan kohtaloonsa kasvanut.
Joku voisi luonnehtia Ishiguron tyyliä pitkäveteiseksi, mutta minä en sitä tee, sillä viihdyin (!) Kathyn mielenliikkeitä ja muistoja lukien. Kathyn ja hänen kasvinkumppaniensa tarinan tuleekin kasvaa hiljakseen poukkoilleen lapsuudesta nykypäivään ja nuoruudesta tulevan odottamiseen. Kerronnan pienieleisyys tekee minulle saman kuin Ishiguron toisessa suosikissani, Pitkän päivän illassakin: hiljaisessa, aavistuksen sumuisella tavalla muistelevassa kerronnassa tunteet tuntuvat voimakkaammilta kuin mitä ne tekisivät suurten linjojen melodraamassa. Pieni ele, yksittäinen kosketus, sanomatta jäänyt asia, vanha C-kasetti tai haava kyynärpäässä ovat enemmän kuin miltä ne ulospäin näyttävät. Kun pelkää koko ympäröivää maailmaa, on helpompaa jutella ystävien kanssa runoudesta ja filosofiasta kuin siitä, kuka on maannut kenenkin kanssa tai kuka saa olla kenenkin perässä koulun ruokalan jonossa. Tässä suhteessa Ishiguron teos tuo mieleeni tammikuussa lukemani Haruki Murakamin Norwegian Woodin. Vaikka romaanien kehystarina on kokonaan erilainen, on teosten tunnelmassa paljon samaa: nuoruuden epätoivoa ja tarvetta hakea läheisyyttä toisista ihmisistä. Molemmissa romaaneissa kertojanääni on myös muisteleva, tunnelmassakin on kaikessa unenomaisessa realismissaan jotain samaa. Mutta Ishiguron Englantiin sijoittuva kirja on paljon ankarampi ja salaperäisempi.
Pääsin taas kerran tosifanituksen äärelle. Ole luonani on aika on niitä romaaneja, joiden edessä olen koko lailla myyty. Vaikkei kirja tuo lukijalleen helpotusta, mietin sen sateenharmailla vesiväreillä sävytettyä maailmaa, pohdin Kathyn ajomatkoja ympäri Englannin maaseutua enkä haluaa tietää hänen tulevaisuuttaan. Romaanin tunnelma kietoutuu ylleni ja olen huomannyt viipyeeni sen pauloissa viimeisen parin päivän ajan. Ishiguron teos kertoo julmasta ja pelottavasta maailmasta, joka on melko lohduton, mutta ei vailla hetken kauneutta ja ystävien välistä luottamusta. Voi olentoparkoja. Voi ihmisparkoja!
****½
P.S. Kirjassa Judy Bridgewaterin kappaleella Never Let Me Go on suuri symbolinen merkitys. Jos katsotte linkittämäni Youtube-videon, paljastaa videon infoteksti jotain Bridgewateristakin.
Ole luonani aina on puhuttanut muun muassa myös Ilselän Minnaa vanhassa blogissaan, Vielä yhden rivin Anna Elinaa, Booking It Some Moren Booksya, Kujerruksien Linneaa sekä Luettua-blogin Sannaa.
Ole luonani aina oli minulle jokseenkin täydellinen juhannusheila viime kesänä.
VastaaPoistaKuvaat kirjan tunnelmaa hienosti: toisaalta on sumua ja lohduttomuutta ja toisaalta ystävyyttä, rakkauttakin.
Pitkän päivän ilta odottelee minua jo hyllyssä..
Kiva, että vinkkasti juhannusheilasta. Pidin tavasta, jolla kirjoitit tästä. Ole luonani aina on siinä mielessä jännä, että se on hyvin surullinen kirja, mutta silti siinä on jotain valoisaakin.
PoistaPitkän päivän ilta on suurin suosikkini Ishigurolta.
Minustakin Pitkän päivän illassa ja tässä oli jotain samaa lumovoimaa ja ne ovatkin kaksi suurinta suosikkiani Ishigurolta, pari muuta lukemaani, Me orvot ja Yösoittoja, olivat jonkinlaisia pettymyksiä.
VastaaPoistaNuo eettis-moraaliset kysymykset olivat minulle tässä kirjassa se kaikkein tärkein pointti. Olivatko esimerkiksi kasvattajat hyviä ihmisiä, sillä tiesiväthän he koko ajan mikä kohtalo heidän opettamillaan lapsilla oli? Itse koin heidän toimintansa jotenkin kaksinaismoralistisena, mutta toisaalta voi kysyä, että miten näitä lapsia olisi pitänyt kohdella tai sanoa, että heitä olisi voitu kohdella paljon huonomminkin.
Erinomainen kirja joka herätti paljon ajatuksia.
Olisiko kirjoissa samaa muisteleva ääni, eräänlainen ulkopuolisuus tai erilaisuus sekä omaan kohtaloon tyytyminen? Upeita kirjoja. Harmillista kuulla, että Me orvot ja Yösoittoja ovat olleet pettymyksiä. Minä en ole niitä vielä lukenut, mutta aion kyllä.
PoistaMinäkin mietin kasvattajien roolia, jonkinlaista kylmyyttäkin. Toisaalta Ishiguron luomassa rinnakkaistodellisuudessa tuo maailma voi olla niin tosi ja arkinen, etteivät he kyseenalaista asioita sen enempää kuin me jotain omaamme, meille tavallista asiaa? Ajatuksia kirja tosiaan herättää ja tästä kirjasta voisi keskustella vaikka Juonittelua-blogissa.
Minäkin nautin, mutta en yhtä paljon kuin Pitkän päivän illasta. Mielestäni Ishiguro rakensi koukuttavast tarinaa, oli pakko lukea eteenpäin. Mutta jälikäteen huomasin, että minua ärsyttää suunnaatomasti kaikissa Ishiguron kirjoissa esiintyvä alistuneisuus: miksei kukaan koskaan kapinoi, yritä todella muuttaa kohtaloaan? En osaa arvioida, onko enemmän japanilaista tai englantilaista perintöä tuo mukautuminen ja yrityksen puute, mitä elämänhallintaan tulee. Järkyttävä ja koskettava kirja kuitenkin oli, ja kieli jälleen ihastuttavaa.
VastaaPoistaTarina tosiaankin koukuttaa, luin kirjaa aika intensiivisesti. Minua alistuneisuus ei niinkään ärsyttänyt, vaan se ihmetytti. Ihmettelin, mikseivät Ruth, Tommy ja Kathy kapinoineet edes teineinä. Mutta ehkä heidän maailmassaan heidän kohtalonsa oli jo niin selvä, ettei kapinoiminen tullut edes mieleen?
PoistaMinäkin pidin enemmän Pitkän päivän illasta, mutta tästäkin ihan hurjasti.
Minun lukukokemukseni meni tämän kirjan suhteen totaalisen pilalle, kun olin spoilaantunut juonesta ennen kirjan lukemista. Kun tiesin mitä on odotettavissa, kirja tuntui pitkäveteiseltä ja koko ajan odottelin, että koska alkaa jotain tapahtua. Pitkän päivän ilta kiinnostaa kovasti, se odottelee tuolla hyllyssä sopivaa hetkeä.
VastaaPoistaIkävä kuulla. Minäkin tiesin kirjan juonesta paljon johtuen siitä, että elokuvan ilmestyessä luin leffaa koskevia arvioita, jotka paljastivat liikaa. Silti pidin kirjasta kovasti. Ishiguron tyyli on ehkä hivenen verkkainen. Toivottavasti pidät Pitkän päivän illasta enemmän!
PoistaLuin tämän suomennoksen ilmestyttyä. Vieläkin muistan kirjan vahvan ja kiehtovan tunnelman. Syksyllä ostin tämän samanlaisena pokkarina itselleni, mutta en ole vielä uskaltanut tätä lukea. Myös elokuva on näkemättä ja sekin kiinnostaa.
VastaaPoistaKirjan tunnelma on tosiaankin vahva. Olen aloitellut nyt Luptonin Sisarta, mutta se ei tunnu miltään tämän jälkeen. :) Luulen, että kirjan voi hyvinkin lukea uudelleen, koska uusi lukukerta saattaa avata sitä eri tavalla. Elokuvan haluan minäkin nähdä, mutta hieman pelkään sen surullisuutta. Kestän surullisia kirjoja, mutta en oikein elokuvia.
PoistaHieno teksti hienosta kirjasta. Itse tein tämän kohdalla poikkeuksellisen teon ja katsoin elokuvan ennen kuin luin kirjaa. Ei haitannut kokemustani ollenkaan, vaan ehkä jopa syvensi sitä. Tämä on ehdottomasti viime vuoden parhaimpia lukukokemuksiani ja muillakin listoilla sijoittuu hyvin korkealle.
VastaaPoistaPidin tarinaa jotenkin kovin hyytävänä. En pelottavana, vaan ahdistavana, juuri siksi, että se alistuminen, jolla oman elämän ennalta määrättyihin käänteisiin suhtauduttiin, oli niin kammottavaa. Ja surullista.
Samaa mieltä Suketuksen kanssa tuon hyytävyyden kanssa. Vaikka sitä toivoa oli välillä, niin onhan tuollainen yhteiskuntarakenne pelottava.
PoistaSuketus ja Linnea, totta, kirjaa voi hyvin luonnehtia hyytäväksi. Sumuinen tunnelma vaan lisää tunnetta. Silti kirja on kaunis, suorastaan huikean hyvä. Olen vaikuttunut. Pidin Pitkän päivän illasta vielä enemmän, se on kuitenkin lempeämpi, mutta tämän tunnelma on ainutlaatuinen.
PoistaTaas kuljemme samoja polkuja, ihan sattumalta ostin tuon pokkarin kirppikseltä pari viikkoa sitten. Ja hieno juttusi Norwegian Wood -vertauksineen houkuttaa tarttumaan siihen mahdollisimman pian! En tajua, miksi en ole ikinä tullut lukeneeksi Pitkän päivän iltaakaan, vaikka kiinnostuin siitä jo 90-luvulla elokuvan myötä.
VastaaPoistaOnpa metkaa! Vaikka Norwegian Wood ja Ole luonani aina ovat teemaltaan, miljööltään ja juoneltaan tyystin erilaisia, on niissä jotain samaa etenkin tunnelmaltaan ja sellaiselta ihmeelliseltä kaipuun tunteeltaan. Lue ihmeessä myös Pitkän päivän ilta. Se on niin hieno.
PoistaLuin tämän loppuun eilen illalla (turhan myöhään, ei vaan voinut jättää kesken). Huikean hieno kirja! Vähäeleinen kerronta ja pienet suuret tunteet veivät täysin mennessään, ja kirjan esittämä todellisuus tuntui tosiaan aivan mahdolliselta. Myös Murakami-vertauksesi oli osuva. Tunnelmassa oli ehdottomasti samaa, ja Ishigurosta taisikin jo tämän kirjan perusteella tulla minulle uusi Murakamin veroinen suosikki. Tekisi mieli jatkaa saman tien Pitkän päivän iltaan, jonka ostin messuilta viime lauantaina vakuututtuani tämän kirjan alkupuoliskosta. Tietysti olisi järkevämpää vähän säästellä, mutta en tiedä, maltanko lukea mitään muuta tässä välissä. :)
PoistaPekka, arvaa miten iloinen (vaikka kirja onkin kaikkea muuta) olen siitä, että luit tämän ja että pidit vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Ishiguro luo ihan omanlaisensa maailman, jossa melkein kaikki on tuttua, mutta joka silti on jotain ihan muuta. Tämä on myös selvästi sellainen kirja, jonka tunnelma kantaa. Nimittäin omasta lukukokemuksestani on nyt yli kaksi kuukautta, mutta heti kun huomasin sinun kommenttisi, palasin välittömästi kirjaan.
PoistaPitkän päivän ilta on valtavan hieno sekin. Järkevää olisi hieman säästellä, mutta sinä et taida olla siinä kovin hyvä? :) :)
Eilen illalla kävin kovaa tahtojen taistoa itseni kanssa ja sain kuin sainkin aloitettua yhden toisen kirjan. :) Saa nähdä kauanko pystyn vastustamaan kiusausta, mutta onneksi kirjastosta saa sitten Ishiguron muutakin tuotantoa. Alkaa melkein huimata, kun mietin, kuinka hienoja kirjoja on viime aikoina tullut vastaan. Ah kuinka rakastankaan lukemista! ♥
PoistaVoi sinua. :) Minä sain ystävältäni kirjavaihossa Ishiguron Silmissä siintävät vuoret. Säästelen sitä hieman. Olen alkanut olla hyvä tuossa kirjasäästämisessä. :) Mutta oi, todellakin, lukemista on helppo rakastaa (joskus se rakkaus ei kuitenkaan ole järkevää: luin viime yönä Ulitskajan romaani puoli yhteen, aamulla kuopus herätti kuuden maissa).
PoistaTämä kirja kuuluu minunkin supersuosikkeihini. Se on vaan niin älyttömän surullinen... Sain onnekseni lukea kirjan niin, että en tiennyt sen juonesta aloittaessani juuri mitään. Toimi hyvin niin, lasten kohtalo avautui pikku hiljaa ja kylmät väreet juoksivat selkäpiitä pitkin. On ihmeellistä, että Ishiguro pystyy silti kirjoittamaan samalla niin kauniisti ja juuri jotenkin utuisesti. Suketuksen käyttämä sana hyytävä sopi minustakin tähän hyvin!
VastaaPoistaSuosittelen elokuvaakin, hyvin toteutettu. Mielestäni Ole luonani aina toimii elokuvana paremmin kuin Norwegian wood, en oikein tiedä miksi.
Luulen, että tästä tulee minunkin suursuosikkini. Mietin jo nyt, että annanko täydet viisi tähteä, mutta olen vähän nuuka niiden kanssa. :) Surullinen tämä on, mutta hieno ja koskettava. Jotenkin mielikuvieni peribrittiläisyys yhdistyy johonkin japanilaiseen - vaikea selittää, mutta varmaan ymmärrät, mitä haen takaa. :) Utuisella tavalla hyytävä? Maanläheinen ja silti utopiantäyteinen?
PoistaMinä haluan nähdä tämän elokuvana, mutta hieman pelkään sen surullisuutta.
Minä päädyin viime vuonna katsomaan tämän elokuvana kun en malttanutkaan alkaa lukemaan kirjana. Tykästyin elokuvaan tosi paljon. Mietin kuitenkin, että vielä joskus haluaisin lukea tämän kirjanakin.
VastaaPoistaMinä haluan nähdä Ole luonani aina myös elokuvana, mutta pelkään sen olevan kirjaakin surullisempi - ei tarinansa, vaan kuvauksen, musiikin ja visuaalisuudesta kumpuavan tunnelmansa vuoksi. Kannattaa lukea kirjakin. Olen ymmärtänyt, että elokuvassa korostetaan rakkaustarinaa enemmän kuin kirjassa.
PoistaIshiguro on kiinnostanu minua jo jonkin aikaa (ehkä jo surullisen kuuluisasti olen lukenut häneltä vasta yhden novellin), mutta tämä ei välttämättä hirveästi, juuri tuon pelkäämäni dystopia-/tieteiskirjallisuusmaineensa takia. Mutta onnistuit nyt vakuuttamaan minut siitä, ettei tätä tarvitse pelätä. :) Luen ehkä ensin sen Pitkän päivän illan, ja mahdollisesti Yösoittoja (loppuun) seuraavaksi, mutta koska tämä jo hyllyssänikin on, alkaa olla selvää, että se tulee myös luetuksi jonakin päivänä.
VastaaPoistaIhanaa lukea aitoa, kaunista fanitusta!
Lue ensin Pitkän päivän ilta, siitä pidät aika takuulla. Mutta tämäkin kannattaa lukea. Tässä on tiedettä vähemmän kuin vaikka siinä mainitsemassani Almodovarin leffassa. Ei olla labrassa, ei piippaavien koneiden äärellä, vaan Englannin maaseudulla, sisäoppilaitoksessa - jonkinlaisen peribrittiläisyyden ytimessä. Ei siis syytä pelkoon!
Poista<3
Hassua kyllä minulle ei tullut tästä ollenkaan pitkäveteistä tai ahdistunutta oloa myöskään. En muista paljoa pohtineeni tarinan moraalia, kauhistuttavuutta. Kirjasta teki hyvän ihanan englantilainen tunnelma ja Kathyn muistelu lapsuudesta ja nuoruudesta. Harmi, kun elokuva oli niin kehno!
VastaaPoistaMinua kirja hieman ahdisti, kun ajattelen mitä kaiken takana on. Mutta pitkästynyt en hetkeksikään. Englantilainen tunnelma on tosiaankin niin ihanasti läsnä ja Kathy osaa muistella kaikkea lämmöllä - kaiken sen hyytävyydenkin alla!
PoistaTämä oli paras viime vuonna lukemani kirja <3 <3 <3
VastaaPoistaKirjoitin tästä blogissani täällä:
http://kertomusjatkuu.com/blog/2927809/never-let-me-go/
Aah! Luulen, että kun loppuvuonna summaan tämän vuoden kirjasuosikkejani, löydän sieltä samat kirjailijat kuin viime vuonnakin: Ishiguro ja Murakami, nyt vaan tietenkin eri teoksillaan. :)
PoistaKiitos linkistä. Tulen heti lukemaan arviosi.
Ihana arvio. minä suorastaan liikutuin - voi ihmisparkoja! olen nähnyt elokuvan ja se oli ihan ok, enkä silti kaiken tämän jälkeen tiedä haluanko lukea kirjaa. Jotain Ishiguroa tässä on kyllä piakkoin luettava kun minulla on sen kokoinen aukko sivistyksessä. Mä ehkä pelkään tuota ankaruutta ja salaperäisyyttä kun ainakin leffaan se oli tehty niin sydämeenkäyvällä tavalla. Ja lopulta se leffa ainakin oli tosi synkkä sanomaltaan.
VastaaPoistaLue ihmeessä joku Ishiguron kirja, vaikka Pitkän päivän ilta. Ole luonani aina on käsittääkseni hieman erilainen kirjana ja elokuvana. Ts. elokuvassa juoni on ehkä enemmän kolmiodraaman suuntaan? Onkohan? Mutta sanoma on kirjassakin aika synkkä. Silti pidin tästä ihan kauheasti.
PoistaKauniisti kirjoitettu kauniista kirjasta! Minulla on vieläkin se elokuva näkemättä - se ei ikinä tullutkaan meidän leffateatteriin, joten odotan dvd-julkaisua... Hih, nyt taidan innostua aloittamaan sitä Murakamia, jota olen lykkäillyt. :)
VastaaPoistaKiitos. Minäkään en ole katsonut Ole luonani ainaa elokuvana. Jotenkin jopa pelkään sitä. Katsoin Youtubesta elokuvaan liittyviä musiikkivideoita ja alkoi ihan itkettää.
PoistaLue Murakameista Kafka rannalla!
Tämän kirjan nappasin aikoinaan luettavaksi hyvin pian sen jälkeen kun se oli pokkarina englanniksi ilmestynyt enkä siis tiennyt siitä oikeastaan mitään, tekijää oli luotettavista lähteistä kehuttu...toimi hyvin kun alusta alkaen tuli selväksi että ihan normaalissa maailmassa ei liikuta mutta se mitä oikeasti tapahtuu paljastuukin pikku hiljaa...
VastaaPoistaKapinoinnista pohdin, että se sosiaalinen verkosto oli rakennettu niin että kapinointi jää vähiin. Ulkopuoliset auktoriteetit joita vastaan kapinoida olivat vähäisiä ja näkymättömiä, ja tärkeämpiä olivat se omanikäiset samassa tilanteessa olevat ihmiset. Ja näissä piireissä taas tieto valui pikkuhiljaa tavalla että jossain vaiheessa kaikki vain olivat tietäneet asian, ja asiaan kuului että piti antaa muille se kuva että totta kai minä olen koko ajan tiennyt tämän. Mikä käytännössä turruttaa kapinoinnin.
Mieleen tuli sitten kysymys että mitäs kaikkea meidän elämässämme hyväksytään täysin luonnollisina asioina...
Olen tuosta kapinoinnista tai sen puutteesta samaa mieltä kuin sinä. Kommentissani Jaanalle mietin juuri sitä, että Ishiguron rinnakaistodellisuudessa ne tietyt asiat ovat niin itsestäänselviä, ettei niitä vastaan ehkä tule edes mieleen kapinoida. Itsekin mietin samoin sitä, mitä kaikkea me pidämme tavallisena, normatiivisena, mitä asioita vastaan emme ehkä voisi edes kuvitella kapinoivamme? Siksikin Ishiguron kirja on niin nerokas. Siinä on monia puolia.
PoistaMinä ihastuin suuresti tähän elokuvana, kun kävin viime kesänä sen katsomassa. Haluan lukea kirjankin, enkä usko että haittaa vaikka tarina on jo tuttu, koska elokuvassakin ihastuin eniten tunnelmaan ja kauniiseen surumielisyyteen. Ilmeisesti elokuvassa on varsin hyvin tavoitettu kirjan tunnelma, ja olisi ihanaa palata tuohon maailmaan, vaikka se tavallaan oli aika ahdistavakin.
VastaaPoistaMinäkään en usko, että tätä lukiessa haittaa, vaikka tietäisikin juonen pääpiirteet elokuvan ansiosta. Minä en ole nähnyt elokuvaa, mutta luin siitä kirjoitettuja kritiikkejä ja tiesin, mistä on kyse. Se ei silti vesittänyt lukukokemuksesta mitään, koska kirjan tunnelma on niin hieno.
PoistaMeinasin ostaa tämän Akateemisesta, mutta oli niin paljon kannettavaa muutenkin, että luovutin. Nyt innostuin uudestaan, kun luin postauksesi.
VastaaPoistaHarmi. Ja samalla niin ymmärrettävää, varmasti sinulla on monenlaisia tuliaisia Suomesta. Mutta tämän saat varmasti toisellakin kertaa. :)
PoistaEn voinut lukea arviotasi tarkkaan, koska Ole luonani aina on ollut omallakin lukulistallani jo pienen iäisyyden, ja saman ajan lainassa kirjastosta. :) Pari viikkoa sitten löysin lisäksi kirpparilta oman kappaleen eurolla (!), ja vieläpä täysin uudenveroisen. Kirja pitää nyt kyllä ehdottomasti lukea pian!
VastaaPoistaMinulla on itse asiassa parhaillaan kesken pari muuta Ishiguroa (Yösoittoja, jota nautiskelen hiljakseen yövuorojen lomassa, ja Me orvot, joka on jotenkin ihan älyttömän ihana, mutta jäänyt silti jostain syystä muiden kirjojen jalkoihin, olen nimittäin aloittanut kirjan lukemisen jo viime syksynä - pitäisikin nyt lukea se loppuun!). Jo noiden kahden keskeneräisen kirjan perusteella minäkin olen liittynyt Ishiguron nimeen vannovien joukkoon. :)
Voi että. Minulle tämä on silkkaa kirjarakkautta. <3 Ei ihan yhtä ihana kuin Murakamin Norwegian Wood monestakin syystä, mutta niin hieno. Olen vaikuttunut ja ihastunut. Hienoa, että löysin tämän kirpparilta, sillä tämä kirja _pitää_ omistaa.
Poista<3