Katja Kaukonen: Odelma

Joen törmällä makasi nainen kuin kivi, vatsansa alle hän oli piilottanut jalat ja kädet, pää oli taipuneena kohti rintakehää. Talvi lojui seudun päällä, mutta lumet olivat sulaneet naisen ympäriltä. Hän oli vedestä noussut hedelmällinen. Jäätyneitä pisaroita hiuksissa ja helmoissa, niiden sisällä odotti lupaus, juoksu ja virtaus, eteneminen ja tulevaisuus.

Veden synnyttämänä Odelma palaa maailmaan ottaen takaisin ihmishahmon, elämänsä. Harmaaseen peltoon syntyy Odelman jäljiltä vihertävä polku tai vana, jossa kaikki kasvaa, vaikka muu maailma on paljas.Hän palaa taloon, jossa on asunut ennenkin. Taloon, joka ottaa hänet vastaan tarjoten ruokaa, pestyt vaatteet, turvapaikan. Nimensä Odelma saa ketulta, joka naukaisee sen hänelle O-del-ma. Nimeäminen ja oma varjo saavat aikaan onnentunteen, mutta silti Odelma pysyttelee piilossa kyläläisiltä, miehiltä. Sillä on kahdenlaisia miehiä: heitä, jotka eivät koskaan lähteneet ja heitä, jotka lähtivät eivätkä koskaan tulleet takaisin. Odelma ei tiedä, kummat ovat pahempia.

Katja Kaukosen esikoisromaani Odelma (Wsoy 2011) on jälleen yksi kirja, jonka pauloihin kietouduin.
Romaanin alussa on lainaus kulttuurimaantieteilijä Pauli Tapani Karjalaisen paikkaa koskevasta pohdinnasta, jossa Karjalainen viittaa paikkoihin elettyinä sijainteina, sisäistettynä kuulumisena jonnekin tai pakottavana haluna, vastentahtoisena pakkona olla jossain muualla on. Karjalaisen ajatus on yhdellä tapaa koko kirjan ydin, koska koko Odelman olemassaolo perustuu kuulumisen tarpeeseen: kuulumiseen niin itseensä, toisiin ihmisiin kuin taloon ja maisemaankin.

Odelman kehystarinaa on vaikea selittää. Kirjassa on toki tarina, mutta siitä huolimatta Odelma on arvoitus ja tunnetila. Tarinan keskiössä on tietenkin Odelma, hänen syntynsä, hänen arvoituksensa. Odelma on osin jännityskertomus, joka kysyy, miksi Odelma syntyi? Mitä tapahtui aiemmin? Miksi Odelma piileksii kaikilta muilta, miksi hänen taloaan vältellään? Toisaalta Odelma on kertomus naisesta ja miehestä, sillä Odelma saa rinnalleen Freydmanin, rantakivistä syntyneen miehen. Siinä, missä Odelma elää ajatustensa ja tunteidensa vallassa, on Freydman kaiken uudelleen rakentaja, parantaja. Odelman tarinan rinnalla kulkee myös pienen tytön, punaisen pallonsa perässä juoksevan Annan tarina. Tapahtuma-aikaa leimaa sodan läheisyys. Kaiken Kaukonen ammentaa myyteistä ja luonnosta.

Talo ei empinyt eikä empinyt Odelmakaan. Siihen, minkä tunsi hyväksi, saattoi luottaa. He sulkeutuivat seinien sisään, kellon viisarit juoksivat ympyrää, kului viikkoja, kuukausia. Maisema, jossa talo asui, muutti muotoaan. Syksyn hyiset päivät saapuivat, värit sulautuivat toisiinsa, marjat putoilivat maahan.Uusi väkevä tuuli heräsi joen rannalta, otti vauhtia pellolta ja puhalsi pihapuiden oksat paljaksi. Yhtä paljaana makasi Odelma mutta ei palellut, vaan hehkui, koko talo hohkasi keskikesän hellettä.

Odelman takakansiteksti lupaa, että Odelma saa lukijan hengittämään tahdissaan. Lupaus ei johda harhaan, koska juuri sitä Odelma tekee. Se vangitsee tunnelmallaan, tarinallaan, ihmeellisyydellään ja kielellään. Kaukonen kirjoittaa lumovoimaisesti. Odelma on väkevä ja aistillinen kirja, se on kaunis, kielikuvientäyteinen ja uskomusolentoineen jollain tapaa kalevalainen. Folklore on vahvasti läsnä, kun esimerkiksi savinaiset ja merimiehet - jotka tulkintani mukaan ovat eräänlaista kalmanväkeä - elävät maasta ja vedestä, vedettäret kietovat vihreät hiuksensa joessa kelluvan Odelman ympärille, maa imaisee sisäänsä ja (kenties) suuri lintu antaa siivillään suojan Odelmalle ja Freydmanille. Myös luonto- ja paikkakuvaus on miltei maagista: ensilumi tekee vaahtopäitä aiemmin lietteiselle pellolle; Kuivan heinän viiltävästä haavasta pusertuu marjoja suon laidalle.

Odelma on vastakohtien kirja: se kooltaan pieni, mutta aiheiltaan ja aikaansaamiltaan tuntemuksilta suuri. Vaikka sen lähtökohdat ovat aavemaiset, on kirjan tunnelma hyvin lempeä, keinuttava. Luin Kaukosen romaania hitaasti, koska jokainen lause tuntui avaavan jotain uutta Odelmasta. Kaukosen romaanissa on paljon sellaista, jota ei selitetä auki, mutta silti kirja ei jätä jälkeensä tyhjää oloa tai vaillinasta kohtaa, vaan lukija minussa on kuin taiottu veteen, maahan, taloon, ihmisiin ja mennestä tulevaan kulkevaan muistamisen ja unohduksen väliseen tilaan.

Odelma ilmestyi sydäntalvella ja siitä saakka olen halunnut lukea sen. Sain kirjan käsiini vasta hiljattain. Vaikka Odelma kattaa koko vuodenkierron useiden vuosien ajalta, on sen perustunnelma syystalvinen. Siksi juhannus ei ehkä ollut kaikkein itsestäänselvin ajankohta lukea tuota routaista, jäistäkin kirjaa, mutta toisaalta Odelman myytillisyys kietoi pauloihinsa myös keskikesän valoisina öinä. Juhannuspäivän kävelyllä katsoin jokivartta uusin silmin, pinnan alla näytti erilaiselta kuin aikaisemmin. Nimensä mukaisesti Odelma, äpäre, on kuin sadonkorjuun jälkeen kasvava uusi heinä, hänen tarinansa palaa mieleeni uudellen ja uudelleen. Uskon kantavani Odelmaa mielessäni aarteena vielä pitkään.

****+ (vai olisiko pitänyt antaa puolikas päälle? Tähtien antaminen on vaikea laji etenkin, kun pyrin valitsemaan luettavakseni sellaisia kirjoista, joista jo lähtökohtaisesti pidän.)

Odelmasta ovat kirjoittaneet myös Anki, Joana, Marjis, Morre ja Penjami. Jos unohdin jonkun, niin muistuttakaa minua. Linkitän muiden bloggaajien lukukokemuksia mielelläni.