Helen Moster: Hylky

Maalaus oli jäänyt hänen mieleensä kuppia pitelevien sormien vuoksi. Kauneimmat sormet, mitä hän oli koskaan nähnyt, intendentti runoili sähköpostissaan. Kuka oli voinut maalata sormet niin koskettavasti? Tuon maalauksen minäkin halusin nähdä. Ehkä saisin kupin historiaan edes vähän lisävalaistusta.
Toissapäivänä minä vihdoin sen näin. Isoimmat ihmisjoukot seisoivat rembrandtien edessä, mutta niille minulla ei ollut silmiä. Sitä vastoin ketään ei kiinnostanut se pieni maalaus, jonka vuoksi minä olin Schipholiin lentänyt. Oikean käden sirot sormet olivat kietoutuneet tutunnäköisen kupin ympärille, vasemman käden sormet pitelivät sivellintä, joka maalasi ruusua valmiiksi. Ruusun synty, luki maalauksen viereisessä nimikyltissä. Tuntematon, noin 1792-3. Arne Arnesenin piirroksen pohjalta.

On aina ilahduttavaa yllättyä myönteisesti lukukokemuksen jälkeen. Tartuin Helen Mosterin esikoisromaaniin Hylkyyn (Avain 2011) toki kiinnostuneena, mutta odotin kannen esittelytekstin sekä tummanpuhuvan kansikuvan perusteella jotain luonnontieteellisti ja teknillisesti painottunutta historiallista romaania. Historiallinen romaani toki onkin, mutta millainen! Romaani, joka johdattaa vanhenevan Katariina Suuren rakastajavuoteelta rotterdamilaisen suurperheen illalliselle, faustuslaisesta saksalaisesta oluttuvasta venesatamiin ja edelleen Nuuksiossa sijaitsevasta mökistä Vrouw Helenan hylylle meren leijattavaan mustuuteen. Kaiken keskiössä eri aikakausia yhdistävänä tekijänä on pieni ja hauras, taidokkaasti maalattu ruusukuvioinen posliinikuppi.

Hylky liikkuu kahdessa eri ajassa ja kolmen eri kertojan kokemusmaailmassa.Suomalaisessa nykyajassa nuori, elämänsä otteen suhteen kykenemätön, tutkija Anton Saksa alkaa harrastaa sukellusta ja löytää sattumalta hylyn, Vrouw Helenan, joka sekoittaa hänen elämänsä täysin saaden aikaan mitä villimpiä kuvitelmia. 1700-luvun lopun Rotterdamissa merikapteeni Willem Arnesen saa määräyksen noutaa saksalainen posliiniastiasto sekä arvokkaita maalauksia ja kuljettaa ne Katariina Suurelle. Pitkä, talvea enteilevä merimatka ei houkuta kapteenia. Seurakseen hän vaatii esikoispoikansa Arnen, taiteellisesti lahjakkaan hintelän nuoren miehen, jota laivat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Kolmas kertoja on Katariina Suuri, jonka hankkeista koko Vrouw Helenaan liittyvä vuosisatainen prosessi saa alkunsa. Katariina arvostaa kaikkea kaunista, myös kauniita miehiä. Häneltä jää huomaamatta, kuinka nuori rakastaja Platon Zubov kavahtaa Katariinan velttoa lihaa, mutta kunnioittaa valtaapitävän naisen himoja.

Hylky on osa niiden historiallispainotteisten romaanien jatkumoa, joissa liikutaan eri aikakausissa ja joissa historian johtolankoja aletaan purkaa jonkun pienen yksityiskohdan avulla. Hylyssä Anton on toki löytänyt kokonaisen uponneen laivan, mutta nimenomaan tuo posliinikuppi, joka on maalattu Meissenin posliinitehtaalla ja on liiankin hauras aikuisen miehen käsiin, on Antonin pakkomielteen alkusyy. Posliinikuppi toimii myös todistajana siitä, että aarrelaiva makaa meren syvässä syleilyssä.

Historiallisen romaanin painolastina on usein liika rönsyilevyys, kertojan näsäviisaus ja näppäryys sekä kaikkien asioiden äkillinen ratkeaminen vuosien arkistotyön ja eri aikakausissa juoksentelun seurauksena. Hylky säästyy tältä; Tarina viihdyttää ja rullaa eteenpäin, mutta valmiita vastauksia tai lopullista ratkaisua ei ole. Historiallisiin tiiviskiviromaaneihin tottuneena ilahduin siitä, että 250 sivulla voi kertoa juuri sopivasti. Moster jättää tilaa lukijalleenkin.

- Mikä sinua siinä miellyttää?
- Pidän sen hurjuudesta, aaltojen voimasta, aloitti Arne epävarmasti. Hän yritti epätoivoisesti olla räpyttelemättä silmiään.
- Siinäkö kaikki? Werner Lourens tivasi.
- Meri raivoaa, ja silti kaljuuna pysyy pystyssä. Kukaan ei anna periksi, ei luonto eikä laiva. Ja silti, tai juuri sen vuoksi, kaikki on harmoniassa.

Hylky on osin kirja lasten ja vanhempien suhteesta sekä niistä odotuksista, joita lapset eivät osaa vanhempiensa silmissä täyttää. Arne on taiteellisesti lahjakas, jo parivuotiaana hän piirsi kotonaan olevan maljakon edesmenneen äitinsä iloksi. Willem Arnesen ei anna juurikaan arvoa pojalleen eikä taiteelle ylipäätään, vaikka osallistuukin illallispöydässä keskusteluun Rousseaun Émilestä. Hän arvostaa laivanrakennusta, arkkitehtuuria ja karttoja, kovia ja välttämättömiä saavutuksia. Anton puolestaan ajelehtii eikä osaa itse ottaa suuntaa elämälleen. Määrätietoinen äiti sekä yhtä järjestelmällinen entinen vaimo Kaisa, Suomen nuorin kauppatieteiden tohtori, kiikuttavat Antonin eteen yliopiston hakupapereita tai varaavat ajan hammaslääkärille. Äidilleen työtön ja yksinäinen Anton edustaa kaikkea sitä, mitä äiti ei voi sietää. Vasta veden syvyyksissä Anton kokee vapautuvansa kaikesta tästä. Ei siis ihme, että hylky muodostuu käännekohdaksi Antonin elämässä. Myös Katariina Suuri, jonka tarina jää yllättäen kirjan vähiten kiinnostavaksi, pohtii välillä suhdetta poikaansa, vaikka nuori rakastaja viekin hänen huomionsa laivan aarteiden ohella.

Mosterin kirjassa päähenkilöitä ihmisten rinnalla ovat meri, laiva sekä taide. Meri on kuin hornankattila ja pian se on kuitenkin tyyni ja kimmeltävä. Minä, Järvi-Suomen tyttö, olen harvoin lukenut näin väkevää, mutta silti yhtään liioittelematonta merenkäyntikuvausta. Mosterin tekstiä lukiessani melkein koin syksyisen meren suolaisen koleuden, merilintujen äänet ja tuulen. Mosterin onnistuu kuitenkin vältää ylikuvailemisen tai liiallisen maalailun karikot. Hän kirjoittaa juuri sen verran kuin tarpeen, ei pakahduta lukijaansa minkään alle ja ehkä siksi saa romaanistaan niin vahvan. Mereä tutumpi tai ennen kaikkea rakkaampi minulle on kuvataide. Siksi juuri Arnesta kasvaa kirjan koskettavin henkilö, joka kantaa mukanaan hollantilaisten maalaustaiteen mestarien nuoruudenkuvaa.

Moster kirjoittaa hyvin. Hänen kielensä on sopivasti maalailevaa, mutta vakaan laivan tavoin eteen päin luotsaavaa. Minulle kirjasta tuli paikoin mieleen samanlainen elokuvallinen maalauksellisuus kuin Tracy Chevalierin Tytössä ja helmikorvakorussa vai Susan Vreelandin Sinisessä neidossa, mikä johtunee Arnen tarinan ajankohdasta, hollantilaisesta taiteesta, Rotterdamin ja Amsterdamin arjesta sekä siitä, että niin Tytössä ja helmikorvakorussa kuin Hylyssäkin voisi yksittäisestä kohtauksesta hyvinkin tehdä tummanpuhuvan, flaamilaisia mestareita kunnioittavan maalauksen. Kuvitelkaa vaikka hameenhelman heilahduksen paljastama kainosti vilahtava nilkka tai keittokulho, josta äidittömiä lapsia ruokkiva isoäiti ammentaa kauhallisen ravintoa puisen pöydän ääreen kokoontuneelle perheelle. Nähkää Punaisten lyhtyjen alue nykyhetkessä tai kulkaa tammilankkujen nitinä jalkojen alla. Tällaisia pieniä tuokiokuvia Hylky tarjoaa, mutta ei jumiudu niihin.

Antonia itkettää ja hän tuntee liitelevänsä, kun hän astuu ulos Rijksmuseumista. Luulen, että vastaavan kokemuksen äärellä minuakin itkettäisi (olen toki Rijksmuseumissa käynyt, mutta taisin jumiutua niihin rembrandteihin ja vermeereihin). Mosterin kirja sai minut janoamaan lisätietoa paitsi Vrouw Mariasta, myös Katariina Suuren vaiheista ja rakastajista sekä siitä, voisiko Amsterdamin Rijksmuseumissa olla jonkinlaista vastinetta maalaukselle ruusuisesta posliinikupista. Posliinikuppi on totta kai fiktiota, mutta niin hyvin kirjoitettua, että haluan uskoa sen tarinaan. Kuvataide, löytäminen ja meri ovat teemoja, joiden maku pysyy kirjallisilla kielinystyröilläni vielä pitkän aikaa.

****-

Hylystä ovat kirjoittaneet myös Booksy, Kirsi Hietanen ja Sara.