Kohta hän tulee. En näe häntä vielä, mutta voin melkein kuulla hänen askeleensa. Ne kaikuvat katukiveyksellä hetkeä ennen kuin hiekka vaimentaa niiden äänen. Aina samalla tavalla, yllättäen. Kuin hän tulisi tyhjästä.
Eilen illalla suljin kirjan, jota lukiessani olin miltei pakahtua tavalla, jota en osaa pukea sanoiksi. Joel Haahtelan Elena (Otava 2003) kulkee keväästä syksyyn yhden miehen mielessä, kokemuksissa ja toiveissa. Päähenkilö on yksinäistä elämää viettävä mies, joka sattuman oikusta kohtaa naisen, jonka odottaminen ja mielikuvallinen rakentaminen alkavat rytmittää miehen päiviä. Hän kokoaa naisen, Elenan, kaikista niistä tiedonrippeistä, joita saa. Elenan ulkoinen, ihmeen tuttu olemus, hänen lukemansa Dostojevskin Idiootti, työpaikkansa ja vieraannuttava hymynsä luovat naisen, jota mies odottaa arkensa yksinäisyydessä. Miehen päivät soljuvat hiljakseen kaupungissa, mutta kesällä hän matkustaa taiteilijaystävänsä Janin ja tämän Eva-vaimon luo meren rannalle. Syksyllä selviää se, miksi Elena on kiinnittänyt miehen huomion.
Alkulehdellä Elena on saanut alaotsikokseen Pienoisromaani. Kirja onkin varsin kapea ja oli kirjastossa hukkua muiden teosten joukkoon, mutta vain fyysisen kokonsa vuoksi. Haahtela kirjoittaa niukasti, mutta sanoo paljon. Elenan luvut ovat lyhyitä, pienimmillään muutaman rivin ja pisimmilläänkin vain parin sivun mittaisia. Elena ei silti ole minimalistinen kirja, koska Haahtela taitaa kuvailun. Muutamalla lauseella hän rakentaa päähenkilönsä elämän, tämän mielikuvien Elenan, Janin ja Evan merenrantatalossaan tai vuodenaikojen vaihtelun puistossa. Koiranulkoiluttajat, lapsuuden ihmeellinen appelsiini, hotellisiivoojat, viinistä juopuminen tai kuppien ja lasien kilinä kahvilassa muuttuvat eläviksi ääniksi, hajuiksi ja näyiksi.
Tässä kaupungissa voi tuntea olonsa yksinäiseksi. Jos menee paikkoihin eikä tunne ketään, saa olla rauhassa. He eivät kysy kuka olet tai minne menet. Elävät omissa elämissään ja piiloutuvat lasien taakse. Silti pidän kaupungista ja sen lasikivistä. Pidän kadunkulmista ja joesta, joka virtaa kaupungin laidalla. Olen nähnyt rautaportteja, joissa kasvaa ruusuköynnöstä. Torin keskellä on kirkko, jossa on kaariholvit. Niiden korkeutta voi vain ihmetellä.
Elena on hyvin yleiseurooppalainen kirja. Se voisi mielestäni sijoittua minne tahansa eurooppalaiseen kaupunkiin, jossa on meri, raitiovaunuja, kastanjapuita, kaariholveja ja ihmeellistä valoa. Lukiessani ajattelin Helsingin (jossa ei kai kasva kastanjapuita, vai kasvaako?), Tallinnan, Prahan (vaikkei siellä ole merta), Lissabonin, Tukholman ja Wienin (ei merta) sekoitusta. Lukiessani muistelin Kieslowskin elokuvaa Veronikan kaksoiselämä ja Arne Nevanlinnan romaania Marie. Vaikka molemmat ovat hyvin erilaisia, on niissä osin samaa tunnelmaa. Yleiseurooppalaisuuden lisäksi jonkinlainen seepiansävyisyys ja konkreettiset yksityiskohdat läpivalaisevat kirjaa. Yläkerrassa öisin kolisteleva uneton naapuri tai katua aamunkajossa lakaiseva mies voisivat hyvin olla sivuhenkilöitä, säännöllisen satunnaisia kohtaamisia mistä tahansa Kieslowskin elokuvasta. Ainakin sellaisina ne ovat minun mielessäni.
Elena on kaunis kirja, se on sanomattakin selvää. Siinä on myös piilotettua ironiaa tai taitoa nähdä maailma toisin. Entisen kenkätehtaan vieressä sijaitsevassa makkarakojussa ei kauppa käy. Päähenkilö kysyy makkaranmyyjältä, että eikä kojua saisi siirrettyä parempaan kauppapaikkaan, vastaa mies: mihin siirtää kun on neljäkymmentä vuotta ollut samassa paikassa. Niin, mitä hyötyä? Kun myrskytuuli irrottaa osan talon katosta, pelkäävät talon asukkaat mahdollista sadetta. Talossa asuva poika kuitenkin tuumaa, että jos yöllä on kirkasta, niin he näkevät tähdet keittiöstä.
Ja niin kuin Jan minulle sanoi, kaikki maailmassa katoaa, mutta mikään ei koskaan unohdu. Siksi olen toiveikas.
Elena on arvoitus, jonka ratkaisusta pidin. Olen itse asiassa korviani myöten ihastunut. Olen rakastanut siihen vangitsevuuteen, jolla Haahtela kirjoittaa: elegantisti ja ilmavasti, kuitenkin läsnäolevasti. Osittain harmittelen, että löysin hänen kirjansa vasta tämän vuoden alussa Perhoskerääjän myötä. Toisaalta olen siitä vain iloinen, sillä nyt minua odottavaa vielä pieni kasa Haahtelan kirjoja. Taidan lukea niitä säästellen, hyvää ei kannata ahmia.
*****
Elenasta ovat kirjoittaneet ainakin Booksy ja Satu.
Voi että. Pitää kokeilla. Mutta mietin tätä juuri kun kommentoin toiseen blogiin Pulkkisesta, että onkohan hän - tai nyt Haahtela - kuitenkaan minun kirjailijoitani, kun pidän yleissääntönä enemmän arkisesta kielestä, selkeästä tarinasta ja realistisuudesta. Toki arvostan kaunista kieltä, mutta lyyriset, enemmän tunnelmien kuin sanojen kautta kertovat romaanit eivät kauhean usein iske syvälle sydämeeni.
VastaaPoistaMutta pitää silti kokeilla, kun olet noin ihanan lumoutunut!
Kiva että sinäkin tykkäsit tästä :-)
VastaaPoistaMä säästelen luottavaisin mielin sitä Perhoskerääjää myöhemmin luettavaksi...
Karoliina: Kannattaa kokeilla. Voin tunnustaa, että ennen Kristina Carlssonin Herra darwinin puutarhuria ja Nevanlinnan Marieta en ollut lukenut kovinkaan paljon - tai ainakaan nauttien - lyyrisiksi luonnehdittavia kirjoja. Sitten tulivat Riikka Pulkkinen ja Joel Haahtela. Minäkin olen aina pitänyt realismista (ja myös maagisesta realismista :)), joten olen myöhäisherännyt. Pulkkisella ja Haahtelalla on kuitenkin selkeät tarinat ja kirjat ovat realistisia, vaikka niissä liikutaankiun paljon henkilöiden sisäisessä maailmassa.
VastaaPoistaNo, minä olen ihan lumoutunut. :)
Booksy: Tykkäsin! Ja linkitin nyt sinutkin. Minä en koskaan päässyt äänikirjojen maailmaan, mutta Elena voisi toimia ääneen luettunakin. Perhoskerääjä on ihana! Kannattaa hieman säästelläkin.
Olen lukenut vain yhden Haahtelan enkä oikein sille lämmennyt. Mutta tämä kuulostaa niin lumoavalta, että lienee aika antaa Haahtelalle uusi tilaisuus. (Lisäksi sen edellisen Haahtelankin luin semmoisissa hormonihöyryissä, että tuskin olin tuolloin pätevä sanomaan mitään objektiivista yhtään mistään... ;D)
VastaaPoistaElma Ilona: Olisipa mukava tietää, minkä Haahtelan luit. Olen ymmärtänyt, että hänen kirjansa ovat keskenään siitä erilaisia, että ne jakavat lukijoiden mielipiteitä. Esimerkiksi juuri tästä Elenasta muistan kuulleeni mielipiteitä suuntaan sun toiseenkin. Minä pidin!
VastaaPoistaHormonihöyryissä lukeminen onkin ihan oma lukunsa. ;)
Kiva että sait tästä enemmän irti kuin minä! :) Suuri osa tekstistäsi voisi kuvata omaa lukukokemustani, mutta silti kirja jäi jostain kumman syystä mulle aika etäiseksi ja vaisuksi. Aina ei vaan voi itsekään ymmärtää, miksi joku kirja miellyttää ja toinen ei. :)
VastaaPoista"Seepiansävyinen" on muuten erinomainen kuvaus tästä!
Minua hymyilytti tuo kaupunkipohdinta tässä! Niin, juuri noin se meni. Vaikken olekaan kaikissa noissa kaupungeissa käynyt. :)
VastaaPoistaVoi kun löytäisin oman Haahtelani! Siis sen helmen, joka on jo olemassa mutta josta en vielä tiedä. Ja jolla olisi sitten edes muutaman kirjan laajuinen tuotanto nautittavaksi. Olet onnekas, kuule!
Satu: En tiedä, sainko irti enemmän kuin sinä, mutta sain varmaan irti eri asioita? Minuun tämä kirja kolahti ja kaikki kirjassa veti puoleensa. Mutta olen miettinyt ihan samaa, että on suuri mysteeri, miksi joku kirja miellyttää ja joku toinen.
VastaaPoistaSeepiakirjoja ovat tämä ja Marie. :)
Ilse: En minäkään ole käynyt Lissabonissa enkä itse asiassa kuvittele Elenan kaupunkia niin eteläiseksi, mutta ne kaariholvit tuovat tuulahduksen Italiasta tai Portugalista. Muuten kirja on aika keski/pohjoiseurooppalainen.
Sinun haahtelasi odottaa jossain! Ihan varmasti ja parasta on se, ettet edes tiedä, kuka hän mahtaa olla.
Olen lukenut vasta yhden Haahtelan teoksen, mutta pidin siitä paljon ja uskon, että pitäisin tästäkin. Katoamispiste hurmasi ellipsien käytöllä ja kielen kauneus ei ole silti semmoista haahuilevaa päivittelyä, mitä puolestani en jaksa lukea. En osaa verrata häntä Pulkkiseen, koska en ole vielä jaksanut niihin tarttua.
VastaaPoistaOlet ihana bloggaaja! Piti vielä lisäämäni. :)
On aina ihana lukea blogiarvosteluja, joissa kirjoittaja on todenteolla lumoutunut jostain kirjasta, sillä se jos mikä nostaa omankin kiinnostuksen ♥
VastaaPoistaMinuakin ihastuttaa tuo luonnehdinta seepiansävyinen, itse asiassa varmaan melkein kaikille kirjoille voisi antaa värin! Haahtelaa en ole lukenut vaikka jo kauan on pitänyt. Mutta luulinkin hänen kirjojaan vaaleansinisiksi, vähän hailakoiksi melkein, seepia kuullostaa kiinnostavammalta.
VastaaPoistaHanna: Minulla on Katoamispiste lukematta. Kuten kirjoitin, aion lukea Haahtelaa säästellen, seuraavan joskus parin kuukauden kuluttua. Hänen kirjojensa nimet ovat hurmaavia. Ajattele vaikka nimekettä Naiset katsovat vastavaloon. Joten niin - oih!
VastaaPoistaJa kiitos. Haahtelaa luettuaan on helppoa olla ihana ♥
Susa: Mietin, että tuliko nyt ylisanoja, mutta ei voi mitään. Olen mielestäni (ja mielelläni) lukijana kohtalaisen analyyttinen olematta ilkeä, mutta tämä vei nyt jalat altani.
Erja: Kirjojen väriteemaa voisi kokeilla blogeissa vaikka jonkun kuukauden ajan! Se olisi hyvä haaste: Arvion loppuun aina kirjan väri. Hailakka ei Haahtela ole ainakaan minun mielestäni, mutta sekä Perhoskerääjä että tämä ovat seepiaa. Tai Perhoskerääjä on ehkä hivenen turkoosikin, luulen. :)
Oi, tämähän se tietenkin oli! Ihana Elena!
VastaaPoistaMinä ajattelin koko ajan jotain puolalaista kaupunkia, vaikka en ole itse ikinä Puolassa käynytkään.
Mikäli oikein muistan, Elena on saatavilla myös äänikirjana. Uskaltaisikohan sellaista kuunnella autossa? Parempi ehkä keskittyä vain ajamiseen. ; )
Joana: Tämä! Puolakin olisi kaupungin kotimaaksi sopinut, ja Veronikan kaksoiselämä (jota en voi olla ajattelematta) tapahtuu Puolassa. Lisäksi valo tässä kirjassa on hivenen samanlaista kuin Linda Olssonin Sonaatissa Miriamille. Elena toki on muuten erilainen kirja, parempikin.
VastaaPoistaOletko muuten kuunnellut paljon äänikirjoja? Minä yritin pariakin viime kesänä, mutta en oikein päässyt niiden maailmaan. :)
Kylläpä Haahtela on saanut sinut pauloihinsa! Hienoa! Mies itsekin on aikan hurmaava, olen jossakin kirjailijaillassa ollut kuuntelemassa. Luin Elenan vuonna 2003 (tai 2004 alussa), kun se oli Finlandia-ehdokkaana. Meillä oli silloin työpaikalla porukka, jonka kanssa ostimme kaikki ehdokkaat, luimme ne ja sitten vertailtiin, se mitä nyt ehdittiin. Kivaa oli, kun sai laittaa kirjan eteenpäin ja piti visusti varoa mitenkään ilmaisemasta, mitä oli kirjasta ajatellut ;) Idea oli, että jokainen saa lukea ikään kuin puhtaalta pöydältä. Jotain työelämstä kertoo se, että enää ei moiseen ole aikaa, vaikka halua olisikin :(
VastaaPoistaHaahtela taisi sinä vuonna olla joukon esikoiskirjailija? Muistaako kukaan? Myös Itkoselta taisi olla mukana Myöhempien aikojen pyhiä?
No joka tapauksessa muistan, että kyllä pidin Elenasta jonkin verran, mutta pidin jotenkin teennäisenä kirjan loppuratkaisua, jota oli jotenkin keinotekoisesti pidelty yllä jättämällä kertomatta olennaisia asioita. Tunnelma oli kyllä kaunis ja kaupunkikuvaus miellyttävää minustakin. olen kirjoittanut muistiinpanoihini, että teos on runollinen! Pidin kuitenkin PALJON enemmän Kohtaamispisteestä ;)
Kirsi H.: Haahtela tosiaan on kietonut minut pauloihinsa. Olen muiltakin kuullut, että hän on hurmaava esiintyjä ja koetan joskus ehtiä kuuntelemaan häntä jossain kirjailijakohtaamisessa tai tulevaisuuden kirjamessuilla.
VastaaPoistaItkosen Myöhempien aikojen pyhiä oli tosiaan Finlandia-ehdokkaana 2003 ja se oli silloin esikoinen. Elena ei käsittääkseni ole Haahtelan esikoinen, vaan se on Kaksi kertaa kadonnut. Elena on Haahtelan neljäs romaani.
Minä rakastin Elenan loppuratkaisua. Se oli kyllä toki jonkinlaista kikkailua, mutta juuri sellaista, joka uppoaa minuun. Olen ymmärtänyt, että nimenomaan Elena jakaa lukijoita. Ehkäpä tartun Kohtaamispisteeseen seuraavaksi.
Olipa herkullinen arvostelu! Kun mainitsit Nevanlinnan Marien ja Pulkkisen kirjat, joista olen nauttinut, on nyt pakko hankkia lopultakin Haahtelaa luettavaksi. Olen vähän säästellyt sitä, mutta pidän juuri tuollaisesta vähäeleisestä ja tarkasta kirjoittamisesta.
VastaaPoistaVoi voi voi Katja. Mitä minä teen blogisi kanssa kun kaikki esittelemäsi kirjat ovat niin ihanan kuuloisia? :)
VastaaPoistaEn ole lukenut Haahtelaakaan aikaisemmin, pitänee tarttua. Todellakin, jos minulla ei ole kesällä aikaa lukea niin alan itkemään.
Kiitos tästä arviosta. Sain sopivasti tietoa kirjasta mutta kuitenkin niin että en koe menettäneeni siitä vielä mitään. Kiitos.
Ihanan lumoutunut arvio, Lumiomena! Elena on minun lempihaahtelani. Muut ovat jättäneet minut jotenkin ulkopuolelle, mutta Elenan kanssa lumouduin minäkin. En muista juonesta mitään, lukemisesta on jo kauan. Sen muistan, että kirja on kaunis, kieli vielä kauniimpaa.
VastaaPoistaLeena Lumi on kuntolomalla, jota vahtivat señora Ilse ja Lumimies, joten kirjoitan hänen puolestaan:
VastaaPoistaTässä on ajan puutteen kipupiste ja sitten jotain muutakin. Joel Haahtela on minun kirjailijani, sillä luin Lumipäiväkirjan heti kahteen kertaan. Vahinko, että se oli ennen blogia. Sitten otin kirjastosta Elenan, koska sitä oli minulle suositeltu ja tiedätkö, heti ensimmäisiltä sivuilta tiesin, että 'tämä ei ole mun juttu'. En useinkaan jätä kirjaa kesken, mutta toki joskus. Toisaalta, tarkoitus olisi lukea Lumipäiväkirjasta vaikuttuneena Perhoskerääjä eli Haahtela kovasti pyörii mielessäni.
Erittäin innoittunut arvostelu, mutta olen niiiin pahoillani, että on voi nyt jakaa hurmiotasi. Useinhan olemme sen tehneetkin. Ja varmaan teemme vastakin.
psta Ruth Cole
♥
Kirjoituksesi perusteella päätin lukea tämän, vaikka ainoa tähän asti lukemani Haahtela ei ollut minun kirjani (tai, hyvin mahdollista, luin sen väärässä mielentilassa). Tähän sen sijaan ihastuin! Ihailin Haahtelan taitoa tutustuttaa lukija päähenkilöön kertomatta hänestä mitään. Tämä kirja elää ja hengittää rivien välissä - taidolla ja sydömellä valittujen rivien. Kirjaesittely ilmestyy blogiini heti kun ehtii.
VastaaPoistaHuomasin nyt vasta että kysyit mikä oli se Haahtela jolle en lämmennyt. Se oli juuri tuo Perhoskerääjä, jota kaikki ovat kehuneet. Ehkä mielipiteeseeni vaikutti myös se että en ollut vielä tottunut Haahtelan kieleen enkä osannut virittyä sen herkälle taajuudelle... Nyt epäilen, että pitäisin kirjasta enemmän. Elenan jälkeen on selvää, etten enää karta Haahtelaa! Kiitos siis lukemaan kutsuvasta esittelystä sinulle.
VastaaPoistaKatriina: Jos pidit Nevanlinnasta ja Pulkkisesta, tykkäät takuulla Haahtelastakin. Minä ainakin olen lumoutunut, minkä huomaa. :)
VastaaPoistaLinnea: Oi voi, mutta ihanaa, jos kirjamakuni käy yksiin omasi kanssa. Sinun on pakko saada lukuaikaa kesällä! Sanot kaikille läheisillesi, että tästä alkaen otat lukuaikaa itsellesi aina sopivassa suhteessa arjen menoihin.
Valkoinen kirahvi: Elena kun on tuntunut jakaneen Haahtelan lukijoita, niin olen iloinen että tämä on sinun suosikkisi. Luulen, että omalla kohdallanikin tätä on vaikea ylittää. Se Perhoskerääjäkin on kyllä upea.
Leena: Välitätkö Ruth Colelle terveiseni?
Rakas Ruth,
Ymmärrän sinua täydellisesti. Kohdalle osuu aina kirjoja, joissa on periaatteessa kaikki palaset kohdallaan, mutta jokin ei toimi eikä kirja olekaan se oma juttu. Leena ehkä muistaa, että minulle kävi samoin Elävältä haudattujen kanssa. Se on hieno kirja, erinomainen, mutta ei ollut minun kirjani. Näitä ei voi järjellä selittää, mutta sen oman juttunsa kyllä tunnistaa.
Ruth, mikä parasta, meillä on aina John Irving. Ja Amsterdam!
Elma Ilona: Olenpa todella iloinen, että ihastuit Elenaan! Nyt osasin kirjoittaa sinulle oikeasta kirjasta oikeaan aikaan. Ja juuri äsken huomasit, että olet kirjoittanut Elenasta. Siirrynkin tästä sinun blogisi pariin nyt heti. :)
Löysin blogisi, ja pidin heti, varsinkin luettuani kauniin runollisen kirjoituksesi Joel Haahtelan "Elenasta", kiitos!
VastaaPoistaHaluan tutustua yksinäiseen mieheen ja siihen unettomaan naapuriin ja katua lakaisevaan mieheen. Oikeastaan tutustuminen alkoi jo, vaikkei kirja vielä ole kädessäni. Kuvailemasi hahmot elävät jo mielessäni omaa elämäänsä...
Terveisin, Ilona.
Voi Ilona, kirjoititpa kauniisti! Toivon, että Elena aukeaa sinulle omalla tavallasi, mutta yhtä hienona ja herkkänä helmenä kuin minulle. Jos ottaisin jonkun kirjan unikaverikseni, voisi se tunnelmansa puolesta olla juuri Elena.
VastaaPoista