Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I

 

Solvej Balle: Tilavuuden laskemisesta I
Kosmos 2024
Om udregning af rumfang, I 2020
Suomentanut Sanna Manninen
Kansi Anna-Mari Tenhunen
155 sivua
Tanskalainen romaani

Olen laskenut päivät. Minulle tämä on marraskuun kahdeksastoista #122. Olen tullut kauas seitsemännestätoista päivästä, enkä tiedä näenkö koskaan yhdeksättätoista. Mutta kahdeksastoista tulee uudelleen ja uudelleen. Se tulee ja täyttää talon äänillä. Ihmisten äänillä. Hän liikkuu ympäri taloa, ja nyt hän lähtee ulos.

Tämän viikon maanantaina oli marraskuun 18. päivä. Minulle se oli ihan tavallinen, vähän harmaa arkipäivä, jolloin söin aamupalaa, tein töitä, juttelin kollegoiden ja perheenjäsenteni kanssa, kävin kaupassa, söin, pesin hampaat, menin nukkumaan ja heräsin tiistaihin 19. päivään.

Antiikkikirjakauppias Tara Selter sen sijaan herää marraskuun 18. päivään uudelleen ja uudelleen, satoja kertoja. Hän elää samaa päivää aina vaan, eilinen muuttuu yhtä kaukaisemmaksi. Ennen pitkää Tara huomaa päivässä ikään kuin laajentumia tai halkeamia: päivä on sama, monet äänet, sää ym. ovat samat, mutta asiat muuttuvat. Aika on mennyt rikki, ja juuri ajassa Tara alkaa luoda itselleen tilaa.

Tanskalaisen Solvej Ballen romaani Tilavuuden laskemisesta I oli kirja, jonka muutama hyvä ystäväni ja lukuinfluensserini mainitsi minulle, kun kysyin suosituksia kirjamessuostoksiksi. Ja oikeassa olivat: Ballen kirja osuu melko täydellisesti lukumakuuni. Seitsenosaisen kirjasarjan (tai seitsenosaisen romaanin) aloitusosa on sujuvalukuinen ja omaperäinen, hyvin kirjoitettu ja suomennettu, filosofinen, muistamista ja muistoja pohtiva, uuteen luotaava ja jännitteinen.

Voisi ajatella, että Ballen septologian avausosa on sukua Bill Murrayn ja Andie Macdowellin tähdittämälle elokuvalle Päiväni murmelina. Teemaltaan osin onkin: sama päivä aina uudelleen, mutta Ballen kirja pitää sisällään enemmän. Romaanissa on myös tyhjiä hetkiä, arkista harmautta, toistuvia ja toisteisuutta rikkovia pieniä havaintoja esim. äänimaailmasta: askeleet seinän takana, lyijykynän ääni paperille, sateen ääneen katoava kuiskaus. Taran maailma on pieni, mutta se kasvaa sisältäpäin moniulotteiseksi kudelmaksi. Taidokas ja psykologisesti teksti vie lukijan mukanaan ja  haastaa tämän pohtimaan aikaa, elämän valintoja – ja palaamaan välillä palaamaan jo luettuun.

Miten harmaasta marraskuisesta päivästä, joka toistuu ja toistuu ja toistuu, voi saada irti niin monia kerrostumia ja poikkeamia, säröjä ja nyansseja. Vaikuttava ja mieltä kutkuttava teos, jonka toisen osan aion hankkia käsiini.

Dekkareita: Rämö ja Willingham

 "Poikkeuksellisen älykäs ja viihdyttävä", lupaa Washington Post dekkarin ennakkokappaleen takakannessa. Ja mikäpä ettei, tällainen harvakseltaankin – siis tahtiin pari kirjaa vuodessa – dekkareita lukeva saattaa kiinnostua. Ja oikeammin:

Täällähän on menossa suorastaan dekkariviikot! Ne alkoivat Satu Rämön Hildurilla (WSOY 2022) jatko-osineen. Rämön kirjat olivat minulle itse asiassa lääkettä, jotka katkaisivat äänikirjataukoni. En alkukesän jälkeen ollut kuunnellut yhtään äänikirjoja. Tai aloitin kyllä, mutta kaikki kuunneltu jäi kesken ja kuntosalilla kuuntelin mieluummin podcasteja. Sitten kuuntelin Hildurin, seuraavaksi Rósan & Björkin ja niiden jatkoksi vielä "Jakobin". Kiitos näiden koukuttavien kirjojen olen jatkanut äänikirjojen parissa – ja odotan tietenkin myös kirjasarjan neljättä osaa Raakelia.

Stacy Willinghamin Välähdyksen pimeässä (Tammi 2024 suom. Einari Aaltonen) puolestaan sain ennakkokappaleena kustantamosta. Takakanteen painetut kriitikkokehut olivat selvästi onnistunutta markkinointia, sillä luin kirjan muutamalta istumalta: bussissa matkalla toimistolle ja nyt viikonloppuna kotisohvalla. Toki myös juonikehys kiinnosti: päähenkilön lapsuudessa on sarjamurhattu tyttöjä, nyt murhat ovat alkaneet uudelleen. Lisäksi on perhesiteitä yms.

Rämön ja Willinghamin kirjoissa on paljon eroja ja jotain yhteistä. Eroja ovat tietenkin maisemat: Islanti (ja hieman Suomen Lappikin) sekä Louisiana, Yhdysvaltain syvä etelä. Siinä, missä pohjolassa neulotaan ja pidellään ilmoja, voi etelässä nähdä tulikärpäsiä. Hildur on poliisi, Willinghamin kirjan päähenkilö psykologi. Kumpikin nainen painiskelee oman menneisyytensä, lapsuudesta saakka periytyvien traumojen kanssa.

Molemmat kirjat (tai siis kolme Hildur-kirjaa ja yksi Välähdys pimeässä) pitävät otteessaan niin, ettei niitä voi lopettaa kesken. Jännitys siis vangitsee lukijansa. Sekä Rämön että Willinghamin teoksissa on myös omat kliseensä, mutta lasken ne genreen kuuluviksi. Samoin on yllätysten ja ennakolta arvattavien seikkojen laita. Luulenkin, että dekkarien lukijat usein nauttivat siitä, että osaavat yhdistellä asioita ja olla ikään kuin hieman edellä kirjan kertojaa, mutta samalla on kuitenkin ilo tulla yllätetyksi.

Sangen laadukkaita jännityskirjoja, siis! Voisin ehkä lukea tänä syksynä vielä jonkun muunkin dekkarin, mielellään sellaisen aika kotoisan.

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken

 

Deborah Levy: Mies joka näki kaiken
S&S 2024
The Man Who Saw Everything 2015
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Elina Warsta
262 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Asia on näin, Saul Adler: tärkein aihe et ole aina sinä.

1988. Nuori historiantutkija Saul Adler tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadin suojatiellä. Hän selviää säikähdyllä ja poseeraa pian tyttöyställeen Jennifer Moreaulle, joka on valokuvaaja. Moni asia kuitenkin muuttuu Saulin elämässä. Hän muuttaa DDR:ään, Itä-Berliiniin, ja ottaa mukaansa Jenniferin ottaman kuvan. Myös Berliini on muuttumassa.

2016 Saul tulee auton tönäisemäksi Abbey Roadilla. Aikojen ja paikkojen rajat häilyvät menneessä ja tulevassa, samoin ihmiset. Kuin toinen alku koko kirjalle.

Deborah Levyn romaania Mies joka näki kaiken voisi kuvata adjektiivilla eksyttävä. Ja heti lisätä perään muitakin adjetiiveja: monikerroksinen, rikkonainen, ajatteluttava, tiedostava ja yllättävän sujuvalukuinen.

Yllättävän sujuvalukuisella tarkoitan sitä, että Levyn romaaniin voi oikeasti upota. Se vie mennessään. Toki se hämmentää, ei voi olla varma, mitä Saulille – tai maailmassa – tapahtuu, mutta sellainen ihmismieli usein on. Lukija saa olla monessa tarkkana, myös romaanin rakenteen suhteen. Osa saattaa mennä ohi, mutta aina voi palata taaksepäin. Levyn tekstiin – ja siihen romaanin rakenteeseen – voi koko ajan luottaa, tekstiä haluaa lukea eteenpäin.

Itä-Eurooppa, rautaesirippu, vakoojat, brexit, ruokapankit, ihmissuhteet, rakkaus naiseen ja mieheen, seksuaalisuus, muisti ja muistaminen, valokuvaus, akateemisuus, The Beatles, Abbey Roadille kulkeutuvat kirsikankukat. "Himo, surkeus ja onni". Levy kuvailee vakuuttavasti yhteiskunnan vaikutusta yksilöön ja toisinpäinkin. Hänen tekstissään on terävävyyttä ja kirkkautta, sumeutta ja symboliikkaa. Pohdintaa siitä, miten kaiken voi kestää. Mikä on totta ja kenelle.

Hieno teos.

Olen lukenut Levyltä aiemmin pienoisromaanin Uiden kotiin ja omaelämäkerrallisen trilogian. Kuumaa maitoa on vielä lukematta, mutta toivottavasti ei enää kauaa.

Joensuun kirjallisuustapahtuma 12.–14.9.2024

 

Kirjallisuustapahtuma Joensuussa!
Maku kirjallisuudessa ja toisissa taiteissa 12.–14.9.2024

Aina kun luen Joensuun kirjallisuustapahtuman ohjelmaa, minut valtaa innostuksen, kaipuun ja hyvän haikeuden sekoitus. Miksi? Siitä lisää tämän postauksen lopussa, mutta ensin hieman itse tapahtumasta.

Joensuun kirjallisuustapahtuma on järjestetty vuodesta 2000 alkaen, eli ensi vuonna se on jo neljännesvuosisadan ikäinen. Hieno tapahtuma yhdistää tiedettä ja taidetta, sillä tapahtuma ottaa paikkansa niin yliopistolla kuin esimerkiksi kirjastolla, konservatiolla ja Taidekeskus Ahjossa. On keskusteluja kirjailijoiden kanssa, tieteentekijöiden näkökulmia, musiikkia, stand up -komiikkaa ja jopa Salataidekapakka.

Tapahtumaa määrittää joka vuosi vaihtuva teema, aiemmin esimerkiksi tosi, vieras, kaunis, eläin ja valo. Tänä vuonna teemana on maku. Esiintyjien joukko on mittava, mm. professorit Johanna Mäkelä ja Jopi Nyman, dosentti Annamari Vänskä, kirjailijat Leena Parkkinen, Kirsti Manninen, Laura Gustafsson, runoilija Susinukke Kosola ja monia muita. Koko ohjelma löytyy tästä linkistä:
https://www.joensuunkirjallisuustapahtuma.fi/ohjelma/

Niin, miksi sitten kaipuu ja haikeus? No, asuin kaikkiaan 13 vuotta Joensuussa, jossa opiskelin ja olin töissäkin yliopistolla. UEF:n kampus on minulle edelleen hyvin rakas, samoin Pielisjoen varsi, keskustan ruutukaava, ihana taidemuseo, monet kivat ravintolat – ylipäätään Joensuun tunnelma. Tänäkin kesänä kävin Joensuussa, muutamia pieniä makupaloja löytyy vaikkapa tästä Instagram-postauksestani.

Kirjallisuustapahtumassakin olen käynyt lukuisia kertoja, vuoden 2004 esiintyjälistasta (teemana oli rakas) löydätte myös minut, eri sukunimellä vain. Aiempien vuosien ohjelmia voi tarkastella tapahtuman kotisivujen Historia-välilehdeltä.

Joensuu on mainio matkakohde, joten menkää, menkää Joensuun kirjallisuustapahtumaan nyt tänä syksynä! Ihastukaa kaupunkiin – ja keskusteluihin kirjallisuuden, taiteen, tieteen ja monenlaisen maun äärellä. ♥

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi

 

Anna-Riikka Carlson: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä
WSOY 2024
Kansi Ville Laihonen
Kannen kuva Hanna Weselius
456 sivua + kuvaliite
Kotimainen elämäkerrallinen kirja

Huomaathan, mitä sinä olet saanut aikaan?

Arvokkaita, pysyviä, vaalimisen arvoisia asioita:

Kirjallisuus, metsät ja luonto, Karjala.

Ystävyys, kohtaamiset, Ekbergiltä haetut leivokset, kuulumisten vaihtaminen, elämänhistorian jakaminen, kiinnostus toista ihmistä ja kaikkea inhimillistä kohtaan. Arki, flunssat, se ettei pääsekään paikalle, väsymys. Hauskat hetket ja yhdessä nauraminen, halu muistaa. Sukupolvien välinen yhteys. Ilo.

Viimeisen kuukauden aikana olen lukenut hitaasti Anna-Riikka Carlsonin kirjaa Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. Olen lukenut kirjaa säästellen, muiden luettavien rinnalla, sillä jotenkin halusin nyt viipyillä – ikään kuin kulkea lähes itseni ikäisen kirjailijan rinnalla ja hänen sanojensa myötä kohdata iäkäs, rakastettu kirjailija ja luonnonsuojelija.

Carlsonin kirja Eeva Kilvestä on paljon. Se on samalla kertaa ilmava, herkästi hapuilevakin – kuten elämä on – ja juureva. Lukiessa teoksen voimakas intensiteetti tuli liki ja tuntui kuin olisin itsekin tavallaan ollut läsnä kohtaamisissa ja poissaolon hetkissä, Tapiolan Iltaruskontiellä, sairaalassa, Etelä-Savon Piskolassa, junassa Englannissa... (Oikeasti olin automatkalla Savossa, kotona Vantaalla, bussissa matkalla toimistolle Kalasatamaan... Mutta sanat ja kirjallisuus tätä tekevät!)

Voisin kirjoittaa kirjasta vaikka kuinka pitkästi, mutta parhaiten teos avautuu sen lukeville. Jätän tänne muistoksi siis lämpimän lukusuositukseni. Haluan vielä viipyillä ajatuksessa siitä, miten lapsuudesta saakka kauniita asioita kuullut ja kohdannut kykenee niitä itsekin jakamaan niin kohtaamisissa toisten kanssa kuin kirjoitetuissa sanoissa.

Kaunis kirja antaa lohtua, saa uskomaan ihmisiin, kirjallisuuteen, kauneuteen ja siihen, että elämä –kirjan nimen mukaisesti tosiaankin nämä juhlat – jatkuu vielä.

Claire Keegan: So Late in the Day

 

Claire Keegan: So Late in the Day
Faber 2023
Kannen maalaus Ciara Roche
47 sivua
Irlantilainen pienoisromaani

"Ah, that's just the way we talk here" Cathat said. "It's just an Irish thing and means nothing half the time."

Irlantilainen Claire Keegan tuntuu kirjoittavan kirjoja, jotka ovat tiiviitä ja sisältävät paljon. Rivien väliin mahtuu paljon, mutta toki myös kirjoitettuihin sanoihin. Keegan ei selitä, paljon jää lukijan hoksattavaksi ja tulkittavaksi. Hänen suomennetut romaaninsa Nämä pienet asiat ja Kasvatti molemmat jättivät minuun jäljen.

Joku aika sitten kirjakaupassa kauniskantinen pieni teos suorastaan vangitsi huomioni. Olen muutenkin usein kallellaan maalausaiheisiin kansiin ja kun pikkuisen kirjan kanteen oli vielä painettu Keeganin nimi, kiikutin kirjan kassan kautta kotiin. 

Ajattelin ostaneeni pienoisromaanin, mutta oikemmin ostin koviin kansiin painetun novellin. So Late in the Day on julkaistu myös yhteisniteessä muutaman Keeganin kirjoittaman muun kertomuksen kanssa. No, raja pienoisromaanin ja pitkän novellin kesken on eittämättä liukuva.

So Late in the Day hämmentää. Ei suuta auki loksauttavalla tavalla, mutta tietynlaisen näkökulmamuutoksen se saa aikaan, vaikka kertojana on yksi ainoa henkilö: Cathal-niminen mies. Ihan tavallinen irlantilainen mies työpäiväänsä lopettelemassa, kohta matkalla kotiin. Cathalin mieleen putkahtaa Sabine, jonka kanssa tämän oli määrä mennä mennä naimisiin. Mutta jotain tapahtui, suhde kariutui. Lukija sympatiseeraa Cathalia, mutta mitä pidemmälle miehen ilta menee, sitä kauemmas sympatia kaikkoaa. Cathalia kohtaan voi tuntea jotain, mutta onko se ärtymystä, inhoa, turhautumista, sääliä vai jotain muuta?

Tarkkaan rajattu yhden iltapäivän ja illan pienoisromaani. Keegan onnistuu jälleen kerran kirjoittamaan tiiviisti, ilmavasti ja syvästi. Teksti itsessään on kaunista, tyylikästäkin. Kauneus ei tarkoita ihastuttavaa, sillä näkökulma tosiaankin muuttuu eikä se ole Cathalille eduksi. Että näinkin voi (tietenkin) kirjoittaa: sellaisen ihmisen näkökulmasta, jossa ei ole mitään kannatettavaa tai puolella oltavaa.

Kirjan loppusanat kertovat, että novelli / pienoisromaani näki päivänvalon alkujaan stand alone -julkaisuna. Sen nimi oli Misogynie.

Aivan.

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus

 

Samuel Burr: Täydellinen arvoitus
Otava 2024
The Fellowship of Puzzlemakers 2024
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
Kansi Elina Warsta
443 sivua
Kustantamosta
Brittiläinen romaani

Minkä vuoksi kaikesta täytyy tehdä peliä? Clayton mietti.

Jos Pippa halusi kertoa hänelle jotakin, jos hänen menneisyydestään olisi jotain tietoa saatavilla, miksei tämä voinut yksinkertaisesti kirjoittaa siitä? Ei ollut reilua, että hänen piti selviää asia avaamalla lukittu arvoitusten laatikko.

Viime aikoina on satanut hetkittäin rankastikin. Sadepäivien tunnelma sopi kuta kuinkin täydellisesti Samuel Burrin romaanin Täydellinen arvoitus lukemiseen.

Clayton Stamper on varttunut erikoisessa arvoitusten laatijoiden yhteisössä. Nyt yhteisön perustaja ja Claytonin kasvattiäiti Pippa on kuollut eikä Clayton vieläkään tiedä oman syntyperänsä taustoja eikä sitä, miksi hänet oli vauvana jätetty Arvuuttajien klubin ovelle kauniissa hatturasiassa. Clayton on arvoitus, jonka ratkaisemiseksi Pippan jäämistöstä löytyy vihjeitä.

Burrin romaani kulkee kolmessa eri aikatasossa ja tarjoaa vihjeitä – arvoituksia, sanaristikoita ja pulmapähkinöitä – myös lukijalle. Se on, kuten takakansikin lupaa, sydämellinen ja hauska arvoitusromaani yhteisössä asuvista ihmisistä, jotka kaikki ovat omanlaisiaan persoonia. Monella tapaa teos onkin täydellinen lukuromaani. Onhan siinä juuri oikeanlaista tunnelmaa, joka vie anglofiilien päiväuniin: on vanha Creighton Hall, jossa arvoitusten laatijat asuvat, on sadetta ja teehetkiä, omalaatuisia ihmisiä. Myös lukija pääsee halutessaan ratkaisemaan arvoituksia. Kirjassa on myös sateenkaarevia teemoja.

Kaikesta huolimatta koin romaanin paikoin hivenen turhan venytetyksi ja hyväntahtoiseksi, onneksi en kuitenkaan imeläksi. Tempaannun toki mukaan, joten tiivistäen: Nautinnollisen lukuromaanin ja unelmien brittitunnelmien kaipuuseen Täydellinen arvoitus on toimii paremmin kuin hyvin.

Ann Napolitano: Kaunokaisia

 

Ann Napolitano: Kaunokaisia
WSOY 2024
Hello Beautiful 2023
Suomentanut Minna Kujamäki
Kannen maalaus Jessica Miller
479 sivua
Ennakkokappale kustantamosta
Yhdysvaltalainen romaani

He olivat jo jakaneet Jon keskenään. Juliassa oli Jo Marchin eloisuus ja intohimo, ja Sylviessä itsenäisyys ja rakkaus kirjoihin. Emeline ja Cecelia olivat olleet vuoroin Meg, vuoroin Amy, mutta sairaana tai muutoin pahoilla mielin ollessaan jokainen tytöistä julistautui Bethiksi. Joku meistä kuolee ensimmäisenä, he olivat sanoneet toisilleen kukin vuorollaan, ja ajatus oli puistattanut kaikkia neljää.

Luin kirjan, jota rakastin. Ann Napolitanon Kaunokaisia on perhesuhteisiin pureutuva sujuvalukuinen suuri amerikkalainen perheromaani, jonka hahmot jäävät elämään lukijan mielessä toivottavasti (ja varmasti) vielä pitkäksi aikaa kansien sulkemisen jälkeenkin.

Rakastin romaanin lukemista, koska lukuflow, halu lukea ahmien, oli ollut minulta jo jonkin aikaa kadoksissa ja Kaunokaisia palautti sen. Rakastin kirjaa, koska se on sellainen "dreamy American novel" – en keksi kunnollista suomennosta "dreamy"-sanalle. Unelmien lukuromaani ei osu oikein kohdilleen, sillä Napolitanon romaanissa on paljon kipeyttä ja surua, kannoilla kiipiviä tragedioita, eikä kyse ole myöskään amerikkalaisen unelman esittämisestä. Kaiken rinnalla on toki myös paljon lämpöä ja eloisuutta. 

Mutta jonkinlainen yleisamerikkalainen, yhdysvaltalainen, romaani Kaunokaisia on. Se on tarina rakkaudesta, peloista, ikuisesta surusta, siskoksista ja perhesiteistä, koripallosta, kirjallisuudesta (ja kirjastostakin!) ja niistä valinnoista, jotka vaikuttavat ylisukupolvisesti.

Moniääninen romaani etenee kronologisesti ja limittäin 1970-luvulta lähelle nykypäivää. Kertojina toimivat mm. yksinäinen William ja eloisat Padavanon siskokset (erästä kertojaa en tässä mainitse, jotten tule paljastaneeksi liikaa kirjan juonesta), joiden elämät kietoutuvat yhteen. William on menettänyt paljon ja Padavanoissa hän kohtaa ihmeellisen perheen. Siskoksia on neljä: Julia, Sylvia sekä kaksoset Emeline ja Cecelia. Neljä siskosta eloisassa perheessä, kuin neljä pikku naista. L. M. Alcottin romaani mainitaankin romaanissa useaan otteeseen, Padavanon siskokset vertaavat itseään Johon, Megiin, Bethiin ja Amyyn. Ja kyllä, joku heistä on Beth.

Luvut on nimetty näkökulmahenkilön ja tapahtuma-ajan mukaisesti: toisinaan harpataan muutama vuosi, joskus kerronta kulkee yhdessä ainoassa kuukaudessa. Rakenne toimii erinomaisesti palvellen niin kerrontaa kuin lukijaakin. Myönnän, että kerronnan tasolla jotkut solmut solmitaan yhteen ehkä turhankin helposti, vähän kuin katsoisi jotain perheestä kertovaa laatusarjaa, mutta tässä lukuflowssani en nyt välittänyt siitä, vaan luin ahmien.

Jos siis etsitte täyteläistä, sujuvaa, eläväistä, amerikkalaista, hyvää ja vaikutuksen tekevää lukuromaania, on se juuri tässä: Kaunokaisia. Tässä hetkessä minulle koko lailla täydellinen lukuelämys. Kirja ilmestyy 1.8.

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)

Jamaica Kincaid: Puutarhani (kirja)
S&S 2024
(My) Garden Book 1999
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Helka Sivill
Kansi Elina Warsta
288 sivua
Kustantamosta
Antigualais-amerikkalainen muistelmateos

Tavallaan botanistit ovat myös samankaltaisia kuin kolmella laivalla purjehtinut mies: he tyhjensivät maailmoja niiden nimistä, he tyhjensivät maailmoja niiden eläin-, kasvi- ja kivikunnan nimistä ja korvasivat nimet heitä itseään miellyttävillä, ja uudet nimet miellyttivät heitä, koska ne olivat järkeviä, ja järki on heille mieleen.

Puutarha, sen kasvu ja kultivoitu kukoistus, sen värikkyys ja ennen kaikkea sen vahva vihreys. Puutarhan kasvit, kulttuurihistoria ja tuon historian monet luennat. Oma ja vieras puutarha. Yksi elämän suurimmista rakkauksista – ilman mitään hyötymisajatusta.

En ole kummoinenkaan puutarhaihminen. Nautin toki kukkien valokuvaamisesta ja kenties (!) rakastan omaa pihaamme omenankukkien aikaan tai syyskesällä hortensioiden kukoistaessa. Mutta olen hajamielinen ja huolimaton, usein haluaisin asua kerrostalossa. Ihailen kaikkia viherpeukaloita ja erilaiset puutarhat kyllä kiinnostavat – muiden puutarhat! Ne hieman sammaloituneet salaiset tai tarkkaan hoidetut brittityyliset, pienet mummolapihat, kaupunkien kaikille avoimet. Sellaista kiehtovaa vierautta niissä aina on.

Samaa viehkoutta löydän Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -teoksesta. Se on rakkaudentunnustus ja muistelmateos, joka kuljettaa lukijansa niin Kincaidin puutarhaan kuin hänen puutarhasuhteeseensa. Kirja alkaa Kincaidin puutarhakiintymyksen ensiaskeleista: hän saa puolisoltaan erilaisia maanmuokkaustarvikkeita lapiosta talikkoon sekä kukkien siemeniä. Aluksi mikään ei kasva, mutta ajan ja muuton myötä hän huomaa luoneensa puutarhan, joka muistuttaa Karibian saarten ja niitä ympäröivän meren karttaa: muistiharjoitusta.

Puutarhani (kirja) vie lukijansa Kincaidin puutarhaan Vermontiin, matkoille brittiläisiin (pakkomielteisen järjestelmällisiin) puutarhoihin sekä Kiinaan siemeniä hakemaan. Se kuljettaa Ranskaan Monet'n Givernyyn ja Suomeenkin, kesäyöhän. Lisäksi Vermontin-talo on maalattu samalla keltaisella kuin talot Suomessa. Mutta se askeltaa vielä pidemmälle ja katsoo syvemmälle, ja tuo katse osaa sivaltaa. Kincaid kirjoittaa tietenkin Kolumbuksesta, mutta myös Carl von Linnestä. Yhden esseen otsikonkin mukaisesti "nimen antaminen on omaksi ottamista".

Antigualta kotoisin oleva Kincaid osaa sanoillaan sekä sivaltaa että lumota. Puutarhani (kirja) on mitä viisain ja kaunein teos. Mitä kaikkea puutarhasta saakaan irti! Historian painolastia, omakohtaisuutta – ja ylimaallista kauneutta, ihmeellistä vihreää vihreyttä. Kincaid asettaa sanat tavalla, jota rakastan.

Miksi kutsua sitä, mitä tapahtui minulle ja kaikille minun näköisilleni?
Pitäisikö sitä kutsua historiaksi?

Anne Tyler: Kellotanssi

Anne Tyler: Kellotanssi
Otava 2024, Otavan kirjasto
Clock Dance 2018
Suomentanut Markku Päkkilä
Kannen suunnittelu Kelly Blair
265 sivua
Arvostelukappale
Yhdysvaltalainen romaani

"Minä letitin ne ihan niin kuin äitikin", Willa sanoi.
Se oli totta, mutta Elaine meni katsomaan lettejään kaapinoven peilistä silmät kosteina. "Ei ne ole samalla tavalla!" hän sanoi. "Ne roikkuu."

Jokunen aika sitten muutaman ystävän kanssa tuli puhetta siitä, miten joskus tulee sellainen olo, että elämäänsä tarvitsee Anne Tylerin kirjoja. Totta! Arkisen oloisia fiktion naiskuvauksia, joiden päähenkilö on keski-ikäinen tai sitä iäkkäämpi, ja joissa ei välttämättä tapahdu mitään kovin dramaattista – mutta tapahtuu kuitenkin lähes kokonainen elämä. Tällaiset kirjat tarjoavat jonkin verran samaistumispintaa, laadukasta kerrontaa, ja usein Pohjois-Amerikan mantereelle sijoittuvina myös tuttua vierautta: paikat ja jotkut tavat ovat kaukaa, kuitenkin ne ovat hyvin tunnistettavissa. Kotoisaa eksotiikkaa, voisi sanoa.

Tuorein Tyler-suomennos Kellotanssi on juuri edellä kuvaillut kaltainen romaani. Se pureutuu muutamalle eri vuosikymmenelle sijoittuvan teoksen keskeishenkilön Willa Draken elämän käännekohtiin. Vuonna 1967 11-vuotiaan ailahtelevainen äiti katoaa hetkeksi. Kymmenen vuotta myöhemmin nuori aikuinen Willa menee naimisiin ja keskeyttää opintonsa. Ja vuonna 1997 hänestä tulee leski. Edelleen 20 vuotta myöhemmin, 2017, hän saa yllättävän puhelun, jonka seurauksena moni asia muuttuu.

Romaanin pisin jakso sijoittuu vuoteen 2017, jolloin siirrytään myös Tylerin tuotannolle ominaiseen Baltimoreen. Itse kuitenkin nautin enemmän kirjan alkupuolesta: äidin katoaminen paljastaa oleellista perheen koko tavasta olla ja luon pohjan Willan koko elämälle jonkinlaisena tarkkailijana, vaikka toki hän toimiakin osaa.

Kellotanssi ei ole Tylerin paras romaani (oma suosikkini on ehkä Aikaa sitten aikuisina tai Päivällinen koti-ikävä ravintolassa, hmm, tai Elämän tikapuilla, tai... no, monista hienoista on hankala valita!), sillä odotin ehkä jotain enemmän – tai jotain vähemmän: vähemmän sivuhenkilöitä, (kuten Suvi Aholakin HS:ssa kritisoi) sitä ettei erästä aseisiin liittyvää asiaa juurikaan kyseenalaisteta, myös Willan kömpelyys älypuhelimen kanssa tuntui epäuskottavalta.

No, pieniä juttuja kuitenkin, sillä kokonaisuudessaan Kellotanssi on varmaotteinen, ja oikea luottokirja Tylerin tuotannon ystäville. Etenkin perhe- ja sukulaisuussuhteiden sekä keski-ikäisen naisen ajatusten kuvaamisessa Tyler on Carol Shieldsiin (ja nykyisin myös Elizabeth Stroutiin) verrattavissa oleva taituri. Lohtu, armollisuus, tarkkanäköinen ihmiskuvaus ja älykäs huumori kannattelevat tätäkin Tylerin romaania.