Kerstin Ekman: Suden jälki

 Kerstin Ekman: Suden jälki
Tammi 2022, Keltainen kirjasto
Löpa varg 2021
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Päällyksen valokuva Rainer Fuhrmann / Getty
176 sivua
Ruotsalainen romaani

Me elimme tavallista elämää. Minä elin sitä.
Sitten näin sen suden.
Mieletön eläin. Nuorempana ajattelin sen merkitsevän, ettei eläimillä ollut mieltä, ei siis sielua. Mutta tosiasiassa kyse on järjestä. Mieletön merkitsee järjetöntä.
Mitä susi oli minulle tehnyt?

Ulf on aina ollut metsästäjä, lapsesta saakka. Työuransakin hän on tehnyt metsänhoitajana, oppinut ajattelemaan metsää ja luontoa hyötysuhteen näkökulmasta, vaikka on samalla toki kaikkea aina myös rakastanut. 70-vuotispäivänään hän näkee ikkunasta suden. Susi on ylväs ja näky tekee Ulfiin niin suuren vaikutuksen, ettei hän voi heti kertoa siitä edes vaimolleen Ingalle. Hän antaa antaa nimenkin: Pitkäkoipi. Suden näkeminen saa Ulfin pohtimaan itseään, elämäänsä ja suhdettaan luontoon, "sanojen tappavaa valtaa".

Kerstin Ekmanin Suden jälki on alle kahdensadan sivun mittaansa paljon suurempi romaani. Se on klassinen kehitysromaani, jonka näkökulma on vanhenevan miehen. Ikääntyminen peilautuu elettyyn elämään, parisuhteeseen, kirjallisuuteen ja taiteeseen, ympäröivään luontoon – kaikkeen siihen, mikä on jättänyt puumerkkinsä omaan elämään, mutta myös siihen mitä voisi ehkä vielä tehdä tulevien sukupolvien ja aikojen eteen.

Romaani pitää sisällään paljon. Ensiksikin siinä on arkista syrjäseudun ihmisten kuvausta, tosin suomalaisittain on oikeastaan aika metkaakin, miten koulutettuja Ulf ja Inga ovat (ei sillä, etteikö Suomenkin maaseudulla olisi myös koulutettua väkeä, mutta aika moni ikääntynyt metsämies ei välttämättä ole – no, ehkei Ruotsissakaan ja Ulfin tausta toki vaikuttaa hänen lukemisiinsa jne.). Se on myös romaani siitä, miten oma keho ei jaksa samaa tai kykene samaan kuin nuorena.

Keskeistä on tietenkin kuvaus sudesta, siitä mitä kaikkea susihavainnot ja suden jäljet saavat ihmisluonnossa aikaan. Ja kaiken edellä mainitun ohella Ekmanin romaani on myös kuvaus vuosikymmeniä kestäneestä parisuhteesta sekä yhden ihmisen koko identiteetistä.

Suden jälki on sekä rujo että kaunis kirja. Siinä on jotain synkkää ja hurjaa: on verta ja mysteerijuonikin, syksyisen harmaa maisema. Kerronta on paikoin viipyilevää ja samalla sujuvaa ja terävää. On arkista eloa ja havaintoja, maaseudun ihmisten omaa elämänrytmiä ja identiteetin rakentumista sitä kautta: jahtiporukkaa, syrjäseudulla asumista, keskusteluja. Elämän hauraudesta muistuttaa sydänsairaus, kauneutta tuo kuvaus puolison kanssa jaetusta arjesta, läheisyydestä silloinkin kun kaikki fyysinen ei niin sanotusti toimi.

Mikä hieno romaani ikääntymisestä, yhteisöllisyydestä, parisuhteesta, luonnosta ja luontosuhteen muuttumisesta: totutun kyseenalaistamisesta ja pohjimmiltaan toivosta.

Maggie O'Farrell: Hamnet

Maggie O'Farrell: Hamnet
S&S 2022
Hamnet 2020
Suomentanut Arja Kantele
Kansi Laura Noponen
382 sivua
Brittiläinen romaani

(Nyt kun Lumiomena on aktivoitunut blogin puolella, toivottavasti jo suhteellisen vankastikin, on aika tuoda muutama vain Instagramissa julkaistu postaus tänne Bloggeriin. Tässä yksi niistä, julkaistu alkujaan Instassa kevättalvella 2022.)

Molemmat eivät saa elää. Sen käsittää Hamnet, sen käsittää Judith. Henkeä, ilmaa ja verta ei riitä heille molemmille. Liekö riittänyt alun alkaenkaan. Ja jos vain toinen heistä jää eloon, se olkoon Judith. Niin Hamnet tahtoo. Hän tarraa peitonreunaan kaksin käsin. Hän, Hamnet, määrää. Hänen tahtonsa tapahtukoon.

Pohjoisirlantilaissyntyinen, Edinburghissa asuva Maggie O'Farrel on suosikkikirjailijoitani, etenkin hänen romaaninsa Instructions for a Heatwave (suom. Varoitus tukalasta helteestä, luin kirjan aikoinaan englanniksi) sekä omaelämäkerrallinen I am, I am, I am ovat tehneet minuun valtavan vaikutuksen.

Epäilin kuitenkin tarttumista hänen uusimpaan romaaniinsa Hamnet. Vaikka O'Farrel on ns. minun kirjailijani, en herkästi innostu historiallisesta fiktiosta (poikkeuksia tietenkin on runsaasti, mm. Hilary Mantelin Susipalatsi, AS Byattin Lasten kirja, useat klassikot) enkä aina surukirjoistakaan. Ja niitä kumpaakin Hamnet on.

Hamnet sijoittuu 1500-luvun Englantiin ja, kuten sen nimikin viittaa, kertoo Shakespearen ajasta. Itse asiassa hänen perheestään, hänestäkin. Musta surma eli rutto riehuu ja niittää väkeä. Parantajana tunnetulla Agnesilla ja tämän puolisolla, latinanopettajalla ja kirjailijalla, on kolme lasta. 11-vuotiaat Hamnet ja Judith ovat kaksoset, mutta viikon sisällä toinen heistä on kuollut.

Onneksi luotin O'Farrelliin ja empimisestäni huolimatta luin tämän kauniskantisen kirjan. 

Luin näet romaanin, joka ei ehkä vienyt täysin mukanaan (eikä tarvitsekaan) mutta joka on kaunis ja sieluun tarrautuva kertomus avioliitosta ja perheestä, valtavasta menetyksestä, sisarusten välisestä suhteesta, elämästä ja kuolemasta. O'Farrelille tutut teemat ovat siis läsnä. Suru ja huoli tulevat liki, niiden musertavuus puristaa lukijankin sydänalaa. Ja kun kaikki tulee liiankin lähelle, osaa O'Farrel taidokkaasti myös etäännyttää. On esimerkiksi tyylikäs ratkaisu ratkaisu olla mainitsematta Shakespearea nimeltä, taudinkulku puolestaan kertoo oman reittinsä ikään kuin muutamana välisoittona.

Historiallisena romaanina Hamnet on erilaista O'Farrellia kuin mitä olen aiemmin lukenut ja mitä suuresti rakastan. Vaikkei siitä tullut suosikkiani, on se upea ja monisyinen romaani. Hamnet, Hamlet. 🖤

P.S. Nyt kun Hamnetin lukemisesta on aikaa, huomaan romaanin kasvaneen mielessäni. O'Farrell jatkaa nyt historiallisten romaanien parissa, tänä keväänä suomeksi ilmestyy Lucrezian muotokuva. Sitä taidan odottaa jo innolla.

Jane Austen: Järki ja tunteet

Jane Austen: Järki ja tunteet
Teos 2020
Sense and Sensibility 1811
Suomentanut Kersti Juva
Ulkoasu Elina Warsta
477 sivua
Englantilainen romaani

Elinorilla oli hyvä sydän ja lämmin luonne, hän tunsi syvästi, mutta hänellä oli taito hallita tunteensa, taito joka hänen äidiltään oli jäänyt oppimatta ja jonka toinen hänen sisaristaan oli päättänyt olla opettelematta.
Marianne oli lahjoiltaan monessa suhteessa Elinorin veroinen. Hän oli herkkä ja älykäs; mutta kaikessa palava; kohtuus oli hänelle vierasta niin iloissa kuin suruissa. Hän oli jalomielinen, rakastettava, kiinnostava: tätä kaikkea hän oli, mutta ei järkevä.

On Dashwoodeilla kolmaskin sisar, hyväntuulinen ja ystävällinen Margaret, vasta kolmentoista vanha. Siksi nyt kyseessä on Elinorin ja Mariannen tarina. Juuri heihin isän kuoleman aikaansaamat elämänmuutokset vaikuttavat syvimmin, vaikka koko pieni perhe onkin uuden edessä: isän poismenon jälkeen he joutuvat muuttamaan uuteen, pienempään kotiin. Talous, raha, määrittelee paitsi heidän elämäänsä myös kahden vanhimman tyttären tulevaisuutta avioliittomarkkinoilla. Monenlaista kiinnostusta onkin ilmassa, kun Elinor kiinnostuu ujon oloisesta Edward Ferrarsista ja Mariannen sydän sykkii vetovoimaiselle John Willoughbylle. Myös eversti Brandon, huomattavasti Willoughbytä tylsemmän oloinen mies, osoittaa kiinnostusta Mariannea kohtaan.

Jane Austenin Järki ja tunteet on laajalti tunnettu ja rakastettu klassikkoromaani, jossa keskiöön nousevat avioliittopyrkimykset, tapakulttuuri ja perhesuhteet. Se on myös kuvaus luokkayhteiskunnan ylemmillä (muttei ylimmillä) oksilla olevista ihmisistä, joiden elämää omaisuus määrittää mutta joiden on myös mahdollista, ainakin tietyissä rajoissa, löytää niin sanottua aitoa rakkautta. 

Teos julkaisi romaanin muutama vuosi sitten Kersti Juvan uutena suomennoksena, kuten vuonna 2013 julkaisi myös Austenin tunnetuimman teoksen Ylpeyden ja ennakkoluulon. Molemmissa kirjoissa on Elina Warstan suunnittelema ja mitä kaunein ulkoasu.

Juvan suomennos ansaitsee kaikki ne kehut, joita sen ylle on julkaisunsa jälkeen satanut. Ilmaisu on raikasta, kieli nauittavaa. Kokonaisuus on hauska sellaisella kirpeällä tavalla, joka Austenin tekstille niin hyvin sopii. Sillä kirpeä romaanihan Järki ja tunteet on, aivan yhtä paljon kuin se on romanttinen tai yhteiskunnallinen. Ja juuri siksi se, kuten Austenin muutkin teokset, kestävät aikaa. Jokainen lukukerta antaa jotain uutta. On kyläilyä, vastavuoroisuuden periaatteita, ihmismielen raadollisuuttakin ahneuden ja oman edun tavoittelun muodossa.

Järjessä ja tunteissa minua on jo kolmisenkymmentä vuotta viehättänyt kaikki: satiiri, ihmiskuvaus, avioliittomarkkinat, siskous, kerronnassa vaihteleva nautittavan hitauden ja vetävyyden vuorottelu. Austenin teoksista juuri Järki ja tunteet on minulle rakkain: siskokirja.

Vuonna 2022

 

Vuoden päätös, vuosisummaus. Mitäpä sanoa vuodesta, jolloin Euroopassa alkoi sota, ihmisoikeuksia poljetaan siellä sun täällä ja monenlaista populismia on ilmassa niin kaukana kuin lähelläkin.

Oma elämä on kuitenkin jatkunut melko vakaana, vaikka muutoksiakin on ollut. Nyt päättyvänä vuonna olen mm.:

♥  Käynyt paljon museoissa ja taidenäyttelyissä (Museokortti best)

♥  Rakastanut värien hehkua Italiassa

♥  Käynyt myös mm. Turussa, Tampereella, Kuopiossa, Joensuussa, Suonenjoella ja Tallinnassa

♥  Ollut yleisönä muutaman kerran teatterissa ja baletissa sekä kahdesti esikoisen lukion musikaaleissa

♥  Saanut vahvistusta sanonnalle, että musiikki on parasta livenä (mm. Queen, The Cure, Lyyti)

♥  Pohtinut työasioita: lähtenyt ja palannut

♥  Aloittanut maalaus- ja piirustuskurssin

♥  Katsonut elokuvia niin teattereissa kuin kotisohvalta käsin

♥  Koettanut aktivoitua taas myös blogin puolella (mutta kannattaa silti seurata myös Lumiomenan Instaa)

♥  Surrut maailmantilaa, sotaa (ja hankkinut yhtenä Ukraina-tukena kotiin vedoksen Ulla Nikulan "Kaikki mitä toivon" -rauhankyyhkyvedoksen)

♥  Tutustunut uusiin ihmisiin

♥  Juhlinut kuopuksen rippijuhlia, läheisen 50-vuotispäivää, töissä Finlandiaa, erilaisia läksiäisiä, synttäreitä ja vuotuisjuhlia

♥  Katsellut Linnunrataa, revontulia, kevään vihreää, syksyn sävyjä, juhannusvanamoita, marraskuisia lumihiutaleita

♥  Lukenut hyviä ja keskinkertaisia kirjoja. Ensi vuonna tietenkin sitten vain hyviä. :D

Hyvää uutta vuotta teille kaikille! ♥ 

P.S. Niin, en listaa enää vuoden parhaita lukukokemuksia, koska kirja-alalla työskentelevänä koen sellaisen vaikeaksi. Niin kummankin työpaikkani kuin vapaa-ajan lukemisiin on mahtunut valtavasti kaikkea: uutta tietoa ja hienoja elämyksiä tuovia teoksia.

Clarice Lispector: Elämän henkäys

 

Clarice Lispector: Elämän henkäys

Teos 2022

Um Sopro de Vida 1978

Suomentanut Tarja Härkönen

Kansi Miika Immonen

182 sivua

Brasilialainen romaani

   Minä tislasin itseni kokonaan: olen puhdas kuin sadevesi.

   Ydin.

   Muodonmuutos.

   Kirjailija varokoon suosiota, tai menestys tuhoaa hänet.

On aika jolloin on otettava valokuva itsestään. Nälkä on aina samanlainen kuin ensimmäinen nälkä. Tarve uudistaa itsensä tyhjänä ja kokonaisena.

Mieskirjailija käy dialogia Ângela Pralini -nimisen naiskirjailijan kanssa. Heidän ajatuksensa virtaavat, pohtivat kieltä, ihmisyyttä, sukupuolta, luojaa ja luotua, kaiken hetkellisyyttä. Alku on vaikeaa, onhan Ângela on olemassa vain mieskirjailijan luomana hahmona, toisin sanoen hän on olemassa ajatuksissa ja paperilla. 

Ângelan ja mieskirjailijan puolestaan on luonut Ukrainassa syntynyt brasilialaiskirjailija Clarice Lispector, jonka postuumisti julkaistu Elämän henkäys ilmestyi tänä vuonna Tarja Härkösen erinomaisena suomennoksena. Itse aloitin Lispectorin lukemisen ehkä väärästä päästä, sillä Elämän henkäys on ensimmäiseni. Samalla pää oli kuitenkin myös oikea, sillä ihastuin ja vaikutuin niin, että pidän romaania eräänä oman lukuvuoteni käännöskirjahuipentumana.

Fragmentaarinen, Lispectorin ystävän ystävän Olga Borellin viimeistelemä Elämän henkäys on moniulotteinen ja tiheä romaani, jota voi lukea eri näkökulmista: kielen, rakenteen, sukupuolen, vuoropuhelun, luomisen – ja tunteen. Viimeksi mainittu on toki pikemminkin taso kuin näkökulma. Itselleni parhaimmissa lukukokemuksissa yhdistyvät äly ja tunne: on virkistävää tulla lukijana haastetuksi ja samalla upota jonnekin sellaiseen, joka vie mukanaan ja josta ei halua päästää irti kirjan kansien sulkeuduttua. Elämän henkäyksen kohdalla kävi juuri näin.

En olisi olemassa ellei sanoja olisi. Ângela siirtyy kielestä olemassaoloon. Häntä ei olisi olemassa ellei sanoja olisi.

Alkuasetelmaltaan romaani on kuin ajatusleikki: henkilöhahmon luominen, erilaisten ilmiöiden (kuten mm. ajan) pohtiminen, sanojen asettaminen. On myös vastakkainasetteluja: nainen / mies, kirjailija / hahmo, ajan hetkellisyys / ikuisuus, sanat / elämä. Lispector kirjoittaa kirjailijan ja Ângelan välille vuorovaikutusta, jota sekä on että ei ole. Koska Ângela on kirjailijan luomus, antaa kirjailija hahmonsa ajatella omiaan ja mennä ikään kuin omia polkujaan. Hetkittäin mieskirjailija ylenkatsoo hahmoaan, mikä sai minut lukijana melkein unohtamaan sen tärkeän seikan, että kirjailija on Lispectorin luomus, naiskirjailijan luoma henkilöhahmo, kuten Ângelakin – romaanihenkilöitä molemmat.

Kieleltään Elämän henkäys on kaunis ja intensiivinen. Sen virkkeet kantavat merkityksiä ja kerroksia, ja esimerkiksi sitaatteja tällaiseen postaukseen voisi poimia vaikka kuinka. Sekä romaanin kieli, tematiikka että dialogiin ja fragmentaarisuuteen perustuva rakenne kertovat myös kaiken (henkilöhahmon, ajan, elämän) katoavaisuudesta.

Suomentaja Tarja Härkösen jälkisanat "Mutta minä muistan huomisen" avaavat teoksen kerroksia lisää ja saivat ainakin minut osin palaamaan romaanin sivuille. Härkönen kirjoittaa, ettei yleensä pidä siitä miten kirjan henkilöhahmot ja kirjailija liitetään yhteen, mutta Elämän henkäyksen kohdalla Lispector on tietoinen oman kuolemansa vääjäämättömästä lähestymisestä. "Elämän henkäyksen omaelämäkerrallisuus on sisäänpäin kääntyvää ja syvää luotaavaa [--]", kirjoittaa Härkönen Lispectorin "joutsenlaulusta", siitä miten kirjailija kirjoitti romaaninsa omia tarpeitaan varten, "pelastaakseen edes mielikuvitusolennon".

Uskon Härkösen sanoihin ja ihailen hänen varmaotteista ja taidokasta käännöstyötään vähintään yhtä paljon kuin (toistaiseksi vain yhden romaanin perusteella, mutta aion lukea lisää) ihailen Lispectoria kirjailijana.

Haluan että tämän kirjan jokainen lause on kliimaksi.

Joulutoivotus

 

Hyvää joulua, parhaita kirjoja, iloa ja valoa! 

♥ 
(Maisemakuvan otin Suonenjoella tapaninpäivänä 2021.)

Lucinda Riley: Auroran salaisuus

Lucinda Riley: Auroran salaisuus
Bazar 2022
The Girl on the Cliff 2011
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Kansi Laura Noponen
556 sivua
Irlantilais-brittiläinen romaani

Ihmiset katsovat kuitenkin vain harvoin menneisyyteen ennen kuin tekevät samat erehdykset uudelleen, ja siinä vaiheessa kukaan ei enää kiinnitä heidän mielipiteisiinsä mitään huomiota, koska he ovat ilmiselvästi liian vanhoja ymmärtämään nuorempiaan. [--]

Palaamme nyt sille kallionjyrkänteelle, Dunworleynlahden rannalle, mistä kertomukseni alkoi...

On olemassa joitakin romaanityyppejä, jotka toisaalta kiinnostavat, toisaalta niissä on usein jotain liikaa ja jotain sellaista joka työntää pois, ja sitten kuitenkin parhaissa tapauksissa löytyy vaikka millaista tenhoa. Uudehkot kartanoromaanit ovat mainitun kaltaisia. Kaikkein parhaimmat, vaikkapa Sarah Watersin kirjat, ovat fiksuja ja moniulotteisia niin temaattisesti kuin tunnelmansa osalta. Sitten on sellaisia unohduksiin painuvia, jotka jätän kesken jo heti ensi sivuilta (eikä niistä sen enempää). Ja on myös menestyskirjailijoiden, kuten Kate Mortonin tai Lucinda Rileyn, teoksia. Ne vastaavat ajoittaiseen viihdekirjakaipuuseen ja kantavat mukanaan brittihenkisten paikkojen ja sukusalaisuuksien lumoa.

Rileyn stand alone -romaaneista suosikkini on tänä vuonna suomeksi ilmestynyt Auroran salaisuus. Ehkä syynä on Irlannin West Cork, jonne teos pääosin sijoittuu ja jonne Laura Noposen suunnittelema kansikin niin houkuttelevasti kuljettaa. Kolmeen eri aikakauteen kurottuvassa romaanissa ollaan myös mm. eräässä lempikaupungissani Lontoossa ja lisäksi Manhattanilla.

Romaanissa New Yorkista kotiseudulleen palannut kuvanveistäjä Grania Ryan tapaa rannalla nuoren punatukkaisen tytön. Kohtaaminen tuon tytön, Aurora Lislen, kanssa muuttaa Granian elämän. Aurora tuntuu olevan kaikkialla, myös Ryanien ja Lislejen sukujen vuosisataisessa historiassa.

En ole täysin jäävi postaamaan Auroran salaisuudesta, jos nyt mikään muutenkaan tässä maailmassa jääviä on. Rileyn romaani tuli minulle tutuksi (edellisen) työn(i) myötä ja ehdin lukea sen sekä englanniksi että tuoreena suomennoksena. Mutta se on myös romaani, jonka olisin joka tapauksessa jossakin välissä eräänlaisena arkipakona lukenut tai kuunnellut.

Romaani kietoo pauloihinsa ja koskettaakin. Lukijan täytyy tosin sietää pientä epäuskottavuutta ja tietyn määrän kliseitä. Ne kuuluvat Rileyn kirjoissa asiaan oikeastaan aina. Ja kun niitä sietää, pääsee nautiskelemaan upottavasta sukutarinasta, jylhistä rannikkomaisemista sekä romantiikan ja surun sävyttämästä mysteeristä, jota säestävät Irlannin oikukkaat länsituulet.

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä

 

Patricia Lockwood: Kukaan ei puhu tästä
Tammi 2021, Keltainen kirjasto
No One is Talking About This 2021
Suomentanut Einari Aaltonen
Kansi Markko Taina 
Kannen maalaus Ramon Casas y Carbó Juhlien jälkeen
226 sivua
Amerikkalainen romaani

Miksi kaikki kirjoitukset olivat nykyään tällaisia? Koska jonkinlainen yhteys täytyi saada luotua, ja räpsähdys, synapsi, pienoinen rako oli ainoa keino onnistua siinä. Tai sitten syy oli karmivampi, nimittäin se, että näin portaali kirjoitti.

Usein tulee selattua somevirtaa enemmän kuin tarpeeksi. Viime aikoina esimerkiksi: tv-sarjavinkkejä, kirjatapahtumapostauksia, kirjapinoja, 🤩, jouluvaloja, lumen kolaamista, "viimeinen mahdollisuus", 💎, keskiluokkameemejä, "omg", 🙌🏻, linnunratakuva, "älä missaa tätä mahdollisuutta" jne. Itse valitut yhteisöt!

Patricia Lockwoodin romaani Kukaan ei puhu tästä alkaa kuin satunnaisella selailulla missä tahansa nimeämättömässä someportaalissa ja esittää pian myös porttiteorian: "Ihminen saattoi liittyä jäseneksi päästäkseen näkemään kuvia sisarenpojastaan ja viisi vuotta myöhemmin uskoa, että maa on litteä." Lukijan silmien eteen tipahteleekin kaikkea satunnaisen oloista, kuin striimauksia jostain hyvin yksityisestä ja silti julkisesta. Jossain aivolohkoissa kolkuttelee tieto siitä, että romaani on alun perin kirjoitettu iPhonella.

Kuinka virkistävää, kuinka väsyttävää. Selattavaa. Alkupuolta lukiessani olin innoissani, mutta en voinut välttää ajatusta siitä, että jos jossain on häntä, on toisaalla oltava pää. Sen verran olin romaanista (somesta, totta kai) ennakkoon lukenut, että tiesin loppupuolen olevan osin eri maata alkuosan kanssa. Ehkei kuitenkaan suorastaan eri maata, mutta romaanin lopulla kiinnekohtia päähenkilöön tulee paljon ja luettavana onkin jotain painokasta, kirjailijalle ilmeisen henkilökohtaista, ja eettisiä kysymyksiä herättelevää.

Kaiken ohella Lockwoodin teos tutkii somea, sen ohikiitävyyttä, pinnallisuutta ja syvyyttäkin. Se myös ottaa kantaa ihmisoikeuksiin, etenkin Yhdysvalloissa vellovaan aborttikeskusteluun.

Lopulta kokonaisuudesta sukeutuu toisaalta ärhäkkä, toisaalta syvästi koskettava romaani, jonka (ja jonka kiitosten) viimeiset virkkeet jäävät kiinni sydänalaan.

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.

 

Joyce Carol Oates: Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet.
HarperCollins 2022
Night. Sleep. Death. The Stars. 2019
Suomentanut Kira Poutanen 
Kannen suunnittelu Sara Wood
891 sivua
Amerikkalainen romaani

Mutta tässä voimakkaasti aaltoilevassa virrassa puhaltaa tumma tuuli. Käsivarret ja jalat ponnistelevat vimmatusti. Whiteyn voimakkaat hartiat, tai hartiat, jotka vielä muutama päivä sitten olivat voimakkaat. Käsivarret kuin pyörivät lavat, jotka yrittävät puskea häntä ylöspäin.
En voi luovuttaa. En voi hukkua. Rakastan sinua niin paljon…
Voi luoja, rakastan teitä kaikkia.

Liki 900-sivuinen romaani on melkoinen järkäle, joka usein (muttei tietenkään aina) jo lähtökohtaisesti hieman hirvittää: tuossa sivumäärässä on pakko olla jotain turhaa, moisen tiiliskiven kanssa ei pääse hyvään lukuasentoon jne. Ja sitten kuitenkin kirja houkuttaa: aihepiiri, kirjailija yms. hyvät syyt.

Erään luottokirjailijani, Joyce Carol Oatesin romaani Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. täyttää edellä mainitut pelot ja houkutukset: sen pituudessa on jotain liikaa ja sitä on hankala lukea esim. sohvalla makuullaan, mutta se on Oatesille ominainen taidokas perheromaani ja lukija voi luottaa kirjailijaan.

Romaanissa perheenisä ja entinen pormestari White McClaren kuolee väkivallan seurauksena. Kuolema sysää hänen koko keskiluokkaisen mutta sisäisesti erilaisen perheensä kriisiin: vaimon ja viisi aikuista lasta, joiden jokaisen näkökulmat ja kipukohdat nousevat vuorollaan esille, elämän kiintopisteet ja merkitykset muuttuvat.

Oates taitaa perhedraaman ja suuret tarinat, jotka kietoo yhteiskunnallisiin kipupisteisiin. Usein hänen romaaneissaan läsnä ovat yhteiskuntaluokka tai sukupuoli. Niin nytkin, tällä kertaa Oates käsittelee rotua ja rasismia nykyajan Yhdysvalloissa. 

Yö. Uni. Kuolema. Ja tähdet. on hieno ja pituudestaan huolimatta lukijaystävällisen vetävä romaani, Oatesilla on siis edelleen yhteiskunnallisen perhetarinan kertomisen taito hallussa. Romaanissa ei kuitenkaan ole samaa iholle tulevaa, vimmaistakin tenhoa kuin Blondissa tai Haudankaivajan tyttäressä. Pituus tuo kerrontaan tyhjäkäyntiä eivätkä kaikkien perheenjäsenten kokemukset jaksa kiinnostaa samalla tapaa.

Ja edelleen, hampurilaismallin uhallakin: Oatesin teos on kiinnostava ja tärkeä. Suuret amerikkalaiset (perhe)romaanit ovat parhaimmillaan tällaisia: laadukkaita tiiliskiviä.

Kira Poutasen suomennos on upea.

Emily Brontë: Humiseva harju

 

Emily Brontë: Humiseva harju
Karisto, v. 1990 painos
Wuthering Heights 1847
Suomentanut Kaarina Ruohtula
451 sivua
Englantilainen romaani

Mutta aave oli oikullinen, kuten aaveet yleensä, eikä antanut mitään merkkiä itsestään. Vain tuuli ja lumi tunkivat sisään ikkunasta sellaisella voimalla, että veto sammutti kynttiläni.

Niinhän siinä taas kävi, että bloggaamistauko kasvoi pidemmäksi kuin ensin ajattelin, pian on kulunut kaksi kuukautta edellisestä postauksesta. Nyt kuitenkin Lumiomppuun tulee hieman puhtia, sillä olen kirjoittanut ja ajastanut muutamia tekstejä tänne joulunaluspäiviksi. 

Aloitan rakkaalla klassikolla.

Vaikka olen lukenut Emily Brontën Humisevan harjun aiemminkin, on romaani ollut minulle enemmän mieli- kuin muistikuvaa. Ensimmäisestä lukukerrasta on kulunut yli 25 vuotta ja siihen on sekoittunut paljon visuaalista, kuten ajatuksia nummimaisemista, erään ikisuosikkini Kate Bushin maaginen "Wuthering Heights" -video yms. Romaanin tematiikka ja monet viittaukset ovat myös tiedossani, mutta toisaalta en esimerkiksi ole tainnut koskaan katsoa edes yhtään siitä tehtyä filmatisointia. Näin ollen luin ikään kuin uuden ja samalla monenlaisten odotusten määrittelemän klassikon.

Romaanin juonta on tässä postauksessa turha selittää, mutta kuten kaikki tiedämme, on Humiseva harju Emily Brontën ainoaksi jäänyt romaani. Se on suuri joskin makaaberi rakkaus- ja kostotarina. Mitään hellää tai kaunista ei Humisevan harjun romantiikassa ole, vaan kyseessä on surullinen ja synkeä tarina, jota voinee ehkä luonnehtia myös (kaikki mielikuvat täyttäenkin) goottilaiseksi. 

Brontën romaani on moniulotteisempi kuin muistinkaan: synkempi, totta kai, mutta myös ihmissuhteissaan kiemuraisempi ja sen hahmot kyntävät syvemmällä kuin muistelin. Heathcliff on menneisyyden riivaama hirviö, antisankari, jonka rakkaus on syvää surua ja julmaa omistushalua. Catherine (ensimmäinen) on perustavanlaatuisiin päätöksiin päätyvä näennäisen vapaa ja arrogantti sielu. Toisen sukupolven Catherine, johon nuorena lukijana niin kiinnyin, on äitinsä tavoin itsepäinen mutta toisaalta, erilaisten vaiheiden seurauksena, hellempi.

Humiseva harju on sukupolvitarina, muutaman eri suvun tarina, kertomus riutumisesta, luokasta, rakkaudesta, kostosta, päättyvistä ja jatkuvista teistä. Ja onhan siinä romaanin nimen mukaisesti myös maisemaa: lumipyryssä, sumussa, pimeydessä.

Nautin tästä uudelleenluennasta. En voi kuin ihmetellä Emily Brontën (ja sisarustensa, Charlotten Kotiopettajattaren romaani on ikisuosikkejani) kirjallista taituruutta omana aikanaan ja varsin eristäytyneessä ympäristössä. Toisaalta ehkä juuri sisarusten välit ja yhteiset kirjalliset harrastukset tukivat ja ruokkivat luovuutta. 

Omistamani Kaarina Ruohtulan suomennos on kelpo kieltä, mutta sen jälkeen ovat ilmestyneet sekä Eila Pennasen (1991) että Juhani Lindholmin (2006) käännökset.