Irlanti 4: Dun Laoghaire, Killiney ja Fitzpatrick Castle Hotel

Vieläkö jaksatte Irlanti-kuvia? Nyt tulee (tällä kertaa) viimeinen erä: osin ne rakkaimmat, joista olen aiemminkin kirjoittanut: Killiney (ja Dalkey).

Ensin kuitenkin naapuriin Dun Laoghaireen, jonka kiviset aallonmurtajat houkuttavat kävelemään ja jossa sijaitsevassa National Maritime Museum of Irelandissa on näköjään mahdollista saada hyvinkin tarkkaa opastusta. Vanhaan kirkkoon rakennetun museon opas innostui kierrättämään meitä ja saimmekin tietoa mm. suomalaisesta merihätään joutuneesta Palme-laivasta, laivojen keulakuvista ja hienosta kirjakokoelmasta. Lapset pääsivät soittamaan sumutorvea. Yorkin katedraalin Seven Sistersiä mukaileva ikkunamaalaus suodatti valon ihastuttavasti. Ikkunamaalauksen edessä muuten sijaitsee Howthin Baileyn majakan entinen linssi / optiikka (tai mikä majakan valon oikea nimi nyt onkaan...). Museokäynnin aikana ulkona väreilevä helle tuntui olevan jossain ihan muualla. Ihastuttava paikka, inhimillisen kokoinen museo!

Niin paljon kuin koko Dublinin etelärannikon kyliä Dun Laoghairesta Brayhin rakastankin, olen onnellisimmillani Dalkeyssa ja Killineyssä: kivikkoisilla rannoilla ja murattien peittämissä metsissä. Tänne voin kuvitella merenneidot (kivettyneine selkärankoineen!) tai keijukaiset. Killiney Hillille voi paeta hellettä. Rannalle voi kulkea Bonon talon viereistä katukuilua pitkin, kukkulan laella olevassa puistossa kohdata muistoja paikallisesta kirjailijasta Maeve Binchystä.

♥

Hotellivinkki 2

Taas jotain, josta olen kirjoittanut aiemminkin. Killiney Hillillä paikallaan pysyvä Fitzpatrick Castle Hotel lie kolmannen vierailukerran jälkeen jo yksi kantahotelleistani. En nyt toista kaksi vuotta sitten kirjoittamiani sanoja, mutta hotelli on kokenut muutoksia sitten viime kerran: ulkoasu on saanut uuden maalipinnan, yksi ravintola on kokonaan uusittu (Mapas-ravintolan sienirisotto on melkein parasta ikinä; olen tarkka risottojen suhteen!), samoin osa huoneista. Kukkula- ja rantasamoilujen jälkeen uni maittoi makoisasti. Ainoa asia, johon toivoisin parannusta on juusto- ja kalaleikkeleiden puute aamiaisella. Tarjolla on kyllä ns. täysi irlantilainen aamiainen, mutta pavut ja pekoni eivät maita minulle.

Jos matkaatte Dubliniin, mutta haluatte yöpyä muualla kuin kaupungissa ja siedätte pientä omaperäisyyttä, niin tämä "Killiney Castlenakin" tunnettu perheomisteinen hotelli voisi olla hyvä vaihtoehto. 1700-luvulla alkunsa saanut, sittemmin eri vuosisatojen ja -kymmenten aikana laajennetun linnahotellin rakennuksissa riittää tutkittavaa, kiviportit ja vehreä piha-alue luovat juhlallisen vaikutelman, mutta tunnelma on välitön, sydämellisen rento.

Fitzpatrick Castle on eräs sellainen hotelli, jonka voi sanoa olevan "my happy place".

P.S. Hotellijuttu ei ole kirjoitettu yhteistyössä minkään tahon kanssa. Kehut tulevat siis tämän matkailijan sydämestä! ♥

Molly McCloskey: When Light is Like Water

Molly McCloskey: When Light is Like Water
Penguin Books 2017
217 sivua
Kannen maalaus Simon Pemberton
Amerikkalais-irlantilainen romaani

I lived in the now, as though the affair were a terrible crisis in which the intensity of the present and its demands simply effaced, for some necessary interval, any consideration of the future. But I must’ve thought about it. I must’ve thought about little else that summer.

Lomamatkalla kirjakauppaan poikkeaminen on lähes poikkeuksetta (hmm, täysin poikkeuksetta, en näet keksi poikkeuksia!) ilo. Ja useimmiten kirjakaupoista tarttuu mukaan jotain muutakin kuin muistoiksi kasvavaa tunnelmaa.

Joskus tulee hutiostoksia, toisinaan aarteita, tärkeiksi tai rakkaiksi kasvavia kirjoja. Ja joskus kohdalle osuu romaani, joka tuntuu kaikin osin hyvältä: matkakohteeseen sopivalta (mikä ei tietenkään ole näiden matkaostosteni lähtökohta), omaan lukumakuun osuvalta – ja ennen kaikkea erinomaiselta kirjallisuudelta.

Parhaimmissa tapauksissa ostettu kirja on kaikkea edellä mainittua hyvää: hienosti kirjoitettu ja tunnelmaltaan oikeanlainen (mikä voi olla mitä vain: ihana tai inhottava, mutta käsillä olevaan lukufiilikseen nähden juuri sopiva). Sellainen kuin Molly McCloskeyn When Light is Like Water on minulle tänä kesänä ollut.

McCloskeyn romaanin puitteet ovat arkiset: Alice muistelee kesäistä iltapäivää, jolloin matkusti Cauley-nimisen miehen kanssa kanssa junalla kohti Irlannin länttä. Valo oli vehnänsävyistä, junan ikkunasta tuli raitista ilmaa, ja Alice painoi huulensa Cauleyn niskaan. Alice oli naimisissa, mutta jonkun toisen, ei siis Cauleyn, kanssa. Arkisuudessaan poikkeuksellinen lähtökohta on siis avioliiton ulkopuolinen suhde, jonka kautta Alice peilaa omaa elämäänsä tarkkanäköisesti ja silti kuin jonkinlaisen muistin läpi.

Alkuasetelmasta lähtee polkuja Alicen kolmeen merkittävimpään ihmissuhteeseen: äitiinsä, aviomieheensä Eddieen ja Cauley’iin. Äiti on jonkinlainen alkusyy sille, miksi Alicen on helppo muuttaa Yhdysvalloista Irlantiin. Länsi-irlantilainen Eddie on elämän tukipylväs, se jonka kanssa jakaa arki. Mutta sitten Alice kohtaa Cauleyn eikä aina tarvita selkeää syytä...

Jo alusta saakka lukija tietää, että käsillä on kuvaus menneestä. Kaikki ristivalottuu Alicen muistoissa ja nykyisyydessä, mutta vaikka Alice on kaiken keskellä, suodattaa ajallinen etäisyys hänet ikään kuin etäämmälle, analyyttisemmaksi. Pidän tästä, koska ylisentimentaalisuus ei puhuttele minua. Rakastan sitä, miten mitään ei selitetä liiaksi auki, ei tuomita tai nosteta; vaan kirjailija luottaa lukijaansa. Parhaimmassa viileydessä on sitä paitsi aina tunnetta mukana.

Kerronta on koko ajan varmaotteista ja hiottua, muttei särötöntä. Elämää on, ristiriitoja, sisäistä levottomuutta, kauneutta. Kaikki on siellä: riveillä ja niiden väleissä.

When Light is Like Water kantaa toki myös juonen tasolla: miten Alice ja Cauley ajautuvat suhteeseensa, mitä tapahtui sitä ennen, mitä sen jälkeen, ja ennen kaikkea: mitä Alicelle kuuluu nyt, muuttaisiko hän jotain, pitäisikö hänen? Samalla sivutaan pieniä yksityiskohtia, millainen esimerkiksi oli aikanaan häiden jazzbändi, entä myöhemminen simpukkaillallinen tai romanialaistaustainen siivooja Dublinin esikaupungissa Monkstownissa… Myös maisema ja maa, amerikkalaisen silmin nähty saarivaltio, on osa tarinaa: millaista on asua Irlannin lännessä, Sligossa, millaista Dublinin eteläpuolella. McClouskeyn Irlanti ei ole runollinen vihreä saari, vaan maa joka ei imartele asukastaan.

McCloskeyn tuotantoa ei ole suomennettu eivätkä hänen kirjansa varmasti suoranaisia top 10 -myyntihittejä täällä olisikaan. Silti voisin hyvin kuvitella hänen tuotantonsa vetoavan siihen lukevaan yleisöön, jonka lukumaku asettuu jonnekin Carol Shieldsin, Elizabeth Stroutin tai ehkä Julian Barnesinkin tuotannon väliin (romaanin takakannessa McCloskeyta verrataan Anne Enrightiin, jota en ole vielä lukenut): tarkkaa, älykästä ja sopivan piikikästä kerrontaa, ihmismielen sisäisiä liikkeitä, suunnanmuutoksia ihmiselämässä. Ei suurta dramatiikkaa, mutta taidolla kirjoitettua.

♥

Mitä kirjoja te toivoisitte suomennettavan? Entä millaisia kirjoja matkalaukunne täytteeksi toisinaan ehkä tulee?

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tammi 2016
All the Birds, Singing 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
285 sivua
Australialainen, osin Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.

”Mikä teitä naurattaa?” huusin variksille ja heitin niitä kivellä. Pyyhin kyyneleet kämmenselkään ja hengitin syvään, jotta veren haju haihtuisi sieraimistani. Varikset olivat hiljaa. Kun käännyin katsomaan niitä, viisi niistä istui rinnakkain samalla oksalla ja tähyili minua vaiti. Tuuli puhalsi hiuksia silmilleni.

Jake Whyte -niminen nainen elää syrjäisellä englantilaisella saarella lammasfarmarina. Hän on kokenut jotain pahaa eikä koskaan nuku kunnolla. Joku liikkuu lähistöllä, joku tappaa Jaken lampaita. Onko kyseessä Jaken mailla liikkuva outo mies? Nuorisoporukat? Eläimet? Vai joku, joka tulee kaukaa, Jaken menneisyydestä?

Helteinen Irlanti ja australialaisen Evie Wyldin pahaenteinen Kaikki laulavat linnut eivät näennäisesti sovitu kovin hyvin yhteen. Yllä olevassa blogikuvassa näkyvät onnellisen aurinkoiset maisemat, lomamatkalla olo. Mutta jonkinlaisilla maailman laidoilla sentään ollaan, matkallakin sekä Jake että minä, kaukana kotoa – niin eri syistä kuin mahdollista. Luin Wylden kirjan lentokoneessa – oikeasti yhdeltä istumalta. Intensiivisesti, kuin kuumeessa, melkein mitään muuta kuulematta tai näkemättä.

Näet Kaikki laulavat linnut on nimenomaan intensiivinen romaani. Sen kerronta on tiheää, vaikka romaanin aikajänne on pitkä. Kokonaisuus pitää otteessaan, pakottaa lukemaan ja kuljettaa niin lampolan hajuun, rankkasateeseen, suttuisiin suihinottoihin, veden alle, tupakkatauolle, ja ennen kaikkea jonnekin, jolta odottaa pimeyttä.

Wyldin romaania voi luonnehtia trillerimäiseksi tarinaksi, mutta se on paljon, paljon enemmän: se on psykologinen romaani, kuvaus epäluottamuksesta ja luottamuksen menettämisestä, kertomus yhteisöstä – tai yhteisöistä – ja siitä, miten joku valitsee yksinäisyyden ja miten ihminen toisaalta ajetaan yksinäisyyteen. Wyldin kieli – ja Sari Karhulahden suomennos – on hyvää. Se on oudosti kaunista, mutta silti toteavaa. Ihmisen ajatukset, tunne ulkopuolisesta uhasta ja väläykset, joskus kirkkaat, toisinaan sumeat, menneestä välittyvät yhtä paljon itse tarinan kuin sitä kannattelevan kielen välityksellä.

Kiehtovin on kuitenkin romaanin rakenne: se etenee eteen- ja taaksepäin, on kuin se samalla hengittäisi sisään ja ulos, kuljettaisi lukijaa kohti jotain: alkupistettä tai -syytä. Seuraukset selviävät vähitellen, nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä.

Kokonaisuus on upea, vaikka lopulta odotin jotain enemmän. Ehkä odotin enemmän kerroksia, jotain muuta Jaken menneisyydestä, ehkä romaanin tunnelmaan sopivaa outoutta. Wylden romaani on toki hieno näinkin. Tai hieno on sievistelyä. Paremmin: Kaikki laulavat linnut on yksi vaikuttavimmista tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista.

Irlanti 3: Go west – Cliffs of Moher, Galway.

Vierailin Englannin Stonehengessä kesällä 1999. Olin odottanut noiden ikiaikaisten kivipaasien näkemisen olevan jollakin tapaa mystinen kokemus etenkin, kun pääsin Stonehengeen päivää ennen täydellistä auringonpimennystä (auringonpimennyksen aikaan sinne ei olisi päässyt). Osallistuimme valmiille bussiretkelle, jolle ostimme liput bayswaterilaisesta matkatoimistosta. Bussi ajeli kauniiden maalaismaisemien läpi: oli tammien kehystämiä teitä, pieniä kyliä – ja perillä monta muuta bussia, ihmislaumoja, muovisten glitteriä sisältävien Stonehenge-mukien ja muovisten kivipaasien myyjiä, ja tietenkin myös nuo salaperäiset kivirakennelmat – kaukana, aidatulla alueella.

Eräällä Euroopan reunalla, mahtavilla Moherin kallioilla koin jonkinlaisen Stonehenge-ilmiön paluun. Oli ennakkoon netistä ostettu bussiretki (joka oli sinänsä ihan hyvä kokemus, mainio opas ja tarpeeksi omaa aikaa kallioilla; lasten iloksi bussin wifi toimi moitteetta), ikiainainen nähtävyys turistien kansoittama (ja taas: turisti olin toki itsekin), nyt en sentään nähnyt myynnissä olevan muovisia kallioita. Ehkä niitä olisi ollutkin, hobitinkolomaisia myymälöitä kun oli alueella jokunen.

Mutta totta kai kalliot olivat upeat. Jylhät, korkeat, komeat, ikimuistoiset.

Irlannin länsi vaikutti muutenkin kiehtovalta. Ennen matkaa luin Leena-Kaisa Laakson ihatuttavaa Tämän maailman reunalla -kirjaa (Reuna 2018). Laakso kirjoittaa houkuttelevasti muun muassa Tolkienin ajasta Galwayssa, Connemarasta (jonne haluan) ja Burrenin liuskekivimaiseman maagisuudesta.  Hän kertoo tarinoita ihmisistä, kirjallisuudesta ja maisemista. Vaikka kirjan kuva-aineisto olisi tullut paremmin oikeuksiinsa väreissä, osoittautui teos sellaiseksi, joka jää omaan hyllyyni selailtavaksi aina pahimman Irlanti-kaipuun aikana.

Burren muuten oli niin taianomainen kuin Laakso kirjoittaa. Päivälläkin, pienen pysähdyksen aikana kivierämaalta näyttävä kansallispuisto osoitti kasvuvoimansa. Kivien rakosista pilkisti vaikka mitä!

Bussimatkalla Galwayhin lumouduin tuulen kasvattamista keijukaispuista, kiviaidoista ja olkikattoisista taloista. Jos en olisi istunut ilmastoidussa bussissa, olisin voinut kuvitella itseni johonkin toiseen aikaan. Galway osoittautui sympaattiseksi, katumusiikin (ja taas turistijoukkojen) täyttämäksi kaupungiksi, jonka kujilla ja kalaravintoloissa voisi viipyä ainakin yhden viikonlopun verran.

♥

Vaikka Cliffs of Moher -käynti uudisti Stonehenge-ilmiön, olen onnellinen yhden haaveeni täyttymisestä (kuten olen edelleen, liki 20 vuoden jälkeen, Stonehengessä käymisestäkin). Oli suorastaan juhlavaa seistä kallioilla. Muut ihmiset häipyivät jonnekin taustalle, kauemmas. Silloin kuului vain aaltojen ja lokkien ääniä. Kaiken lisäksi ensi talvena päätäni lämmittää aransaarelainen pipo.

Seuraavaksi luvassa jotain Irlannissa luettua. Sitten hieman enemmän Dublinin rannikkoa etelään päin.

Irlanti 2: Howth ja Clontarf Castle

Tutut polut, kalaa kyttäävät hylkeet, tunnelmalliset pienet ravintolat (tälläkin kertaa maailman parasta savustettua lohta), ihanaa siideriä, hellettä... Tuulikin soitteli musiikkia vesipullolla. Eikä kukaan pudonnut ;) Cliff Walkilla, jota kävelimme jonkin matkaa. Lasten kanssa emme lähteneet Baileyn majakalle saakka, mitä ehkä joskus syksymmällä harmittelen.  

Muun muassa kaikkea tätä oli Howth viime keskiviikkona (kaksi vuotta sitten oli paljon samaa, mutta koleammassa, ehkä kalastajakylään jopa paremmin sopivassa säässä). Paikka, jossa kesällä on riemullista olla, mutta joka olisi upeaa kokea myös syyssumuisena aamuna.

♥

  

Hotellivinkki 1 

Howth sijaitsee hieman Dublinista pohjoiseen ja sinne pääsee helpoiten DART-junalla, joka kulkee tiheään. Sinne päin suunnataan nytkin. Keskustan asemilta (Connolly, Tara Street, Pearse) vain muutaman pysäkinvälin päässä (Clontarf Roadin ja Killesterin asemien välissä) on mahdollista yöpyä vanhassa linnassa. Linnahotelleja Irlannissa riittää ja koska ne sijaitsevat usein hieman keskustojen ulkopuolella tai ihan maaseudulla, saattaa niissä majoittuminen olla edullisempaa kuin vaikkapa kolmen tähden hotellissa Dublinin keskustassa (ei toki aina).

Clontarf Castle on saanut perustansa jo 1100-luvulla, kun Clontarfin taistelun sijoille rakennettiin linna, mutta nykyinen linna on pääosin 1800-luvulta. Ajan saatossa linnassa on yöpynyt monia merkkihenkilöitä aina Händelistä alkaen. Bram Stoker vietti lapsuutensa Clontarfin linnan kulmilla. Wikipediamaista historiaa voisi luetella vaikka kuinka. Hotellin sijainti on luokkaa ok: tosiaankin melko lähellä Dublinin keskustaa, mutta rauhallisella alueella juna- tai bussimatkan päässä. Rauhallinen tarkoittaa tässä myös vähän tylsää: ympäristön kadut olivat hiljaisia, hienot talot muurien ja porttien takana.

Hotelli on kiehtova: siellä on sokkeloita, joissa saa seikkailla. On lisäsiipiä, portaikkoja, valtaistuimia, ritarihaarniska ja taidetta. Ilahduin tavattomasti hotellin kuratoidusta taidenäyttelystä, jossa esillä oli kiinnostavia nykytaiteilijoiden töitä, mm. kollaasissa näkyvä Miss Anielan ”Pokerface”. Perhehuoneemme oli sisustettu aika moderniksi eikä siinä ollut mitään personaallista. Itse asiassa koko hotelli jäi kaikesta hyvästä huolimatta hieman vieraaksi, ehkä kaikki oli vähän liian kliinistä, liian amerikkalaiseen makuun tehtyä, ehkä uudistukset voittivat vanhan – tai jotain. Mutta ei se mitään: yöpyisin Clontarf Castlessa mieluusti uudelleenkin. Kliinisyydestä huolimatta rakennuksen yleinen kiinnostavuus, taidenäyttelyt ja aamiaisskonssit saavat jo nyt aikaan pientä kaipuuta.

Irlanti 1: Dublin

Irlanti. Niin, jälleen. Vihreä, nyt helteen polttaman nurmen vuoksi miltei ruskea, saari on käynyt minulle rakkaaksi muutamassa vuodessa. Kävin Irlannissa ensimmäisen kerran vasta kolme vuotta sitten, uudelleen kesällä 2016, ja nyt kahden vuoden jälkeen taas. Viikon aikana majoitumme perheen kanssa kahdessa eri paikassa Dublinin rannikolla, mutta matkasimme myös länteen.

Haluan jakaa joitakin reissutunnelmia tänne Lumiomppuun, joten on jonkinlaisen Irlanti-teeman aika: matkamuistoja ja Irlannissa luettuja kirjoja! Luvassa on ainakin tunnelmia Dublinista, Howthista, Moherin kallioilta ja Galwaysta, Dun Laoghairesta ja Dalkeyn / Killineyn alueelta. Lisäksi kaksi hotellivinkkiä. Kirjoja ehdin matkan aikana lukea neljä ja puoli, mutta niistä lisää sitten omissa postauksissaan.

Ensin Dubliniin. 

Dublin on tuttu ja vieras kaupunki. Se on sydämellinen, hieman villi, samalla kertaa rosoinen ja kaunis kaupunki, joka avautuu helposti, muttei paljasta yllätyksiään ihan heti. Se on kaupunki, jossa koirankakan keräämättä jättäminen tai purkan heittäminen maahan tuo 150 euron sakot, ja jalkojen (kenkien) nostaminen lähijunan penkille 50 euron. Kaupunki, jossa kukkia myyvä ladylike polttaa tupakkaa päivät pitkät (ainakin niinä kahtena päivänä, jolloin kuljin hänen ohitseen). Kaupunki, jossa ihmiset saavat olla niin nukkavieruja tai posh-henkisiä kuin haluavat.

En ole koskaan yöpynyt Dublinissa: rakastan (!) Irlantia, mutta minulle matkakaupungeista rakkain on ehkä ikuisesti Lontoo. Mutta on Dublinissakin rakastettavaa: on Liffey-joen eteläpuolen puistot, on jopa liiallisesta turistimaisuudestaan huolimatta (ja turistejahan sitä reissussa oltiin!) tunnelmallinen Temple Bar, katusoittajat, seinämaalaukset, ja toki ostoksetkin – ja tietenkin kirjalliset polut: Oscar Wilden (ja James Joycen, tai miksei vaikka Pentti Saarikosken) jäljillä kulkeminen.

Dublin täyttää mielen, mutta en osaa sanoa että sopivasti vai liikaa. Luulen, että seuraavalla Irlannin-matkallani – milloin sen aika sitten onkaan – on aika saada Dublinin salaisuuksia vieläkin enemmän auki. Silloin voisi olla paikallaan yöpyäkin kaupungissa.

Missä sitten yövyimme? Tämän reissumme ensimmäisestä majapaikasta ja sitä suhteellisen lähellä olevasta Howthin kalastajakylästä lisää huomenna.