Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut
Tammi 2016
All the Birds, Singing 2013
Suomentanut Sari Karhulahti
Kansi Sanna-Reeta Meilahti
285 sivua
Australialainen, osin Isoon-Britanniaan sijoittuva romaani

Kraak kraak, kylmä, kraak kraak, kylmä.

”Mikä teitä naurattaa?” huusin variksille ja heitin niitä kivellä. Pyyhin kyyneleet kämmenselkään ja hengitin syvään, jotta veren haju haihtuisi sieraimistani. Varikset olivat hiljaa. Kun käännyin katsomaan niitä, viisi niistä istui rinnakkain samalla oksalla ja tähyili minua vaiti. Tuuli puhalsi hiuksia silmilleni.

Jake Whyte -niminen nainen elää syrjäisellä englantilaisella saarella lammasfarmarina. Hän on kokenut jotain pahaa eikä koskaan nuku kunnolla. Joku liikkuu lähistöllä, joku tappaa Jaken lampaita. Onko kyseessä Jaken mailla liikkuva outo mies? Nuorisoporukat? Eläimet? Vai joku, joka tulee kaukaa, Jaken menneisyydestä?

Helteinen Irlanti ja australialaisen Evie Wyldin pahaenteinen Kaikki laulavat linnut eivät näennäisesti sovitu kovin hyvin yhteen. Yllä olevassa blogikuvassa näkyvät onnellisen aurinkoiset maisemat, lomamatkalla olo. Mutta jonkinlaisilla maailman laidoilla sentään ollaan, matkallakin sekä Jake että minä, kaukana kotoa – niin eri syistä kuin mahdollista. Luin Wylden kirjan lentokoneessa – oikeasti yhdeltä istumalta. Intensiivisesti, kuin kuumeessa, melkein mitään muuta kuulematta tai näkemättä.

Näet Kaikki laulavat linnut on nimenomaan intensiivinen romaani. Sen kerronta on tiheää, vaikka romaanin aikajänne on pitkä. Kokonaisuus pitää otteessaan, pakottaa lukemaan ja kuljettaa niin lampolan hajuun, rankkasateeseen, suttuisiin suihinottoihin, veden alle, tupakkatauolle, ja ennen kaikkea jonnekin, jolta odottaa pimeyttä.

Wyldin romaania voi luonnehtia trillerimäiseksi tarinaksi, mutta se on paljon, paljon enemmän: se on psykologinen romaani, kuvaus epäluottamuksesta ja luottamuksen menettämisestä, kertomus yhteisöstä – tai yhteisöistä – ja siitä, miten joku valitsee yksinäisyyden ja miten ihminen toisaalta ajetaan yksinäisyyteen. Wyldin kieli – ja Sari Karhulahden suomennos – on hyvää. Se on oudosti kaunista, mutta silti toteavaa. Ihmisen ajatukset, tunne ulkopuolisesta uhasta ja väläykset, joskus kirkkaat, toisinaan sumeat, menneestä välittyvät yhtä paljon itse tarinan kuin sitä kannattelevan kielen välityksellä.

Kiehtovin on kuitenkin romaanin rakenne: se etenee eteen- ja taaksepäin, on kuin se samalla hengittäisi sisään ja ulos, kuljettaisi lukijaa kohti jotain: alkupistettä tai -syytä. Seuraukset selviävät vähitellen, nykyisyys ja menneisyys ovat yhtä lailla läsnä.

Kokonaisuus on upea, vaikka lopulta odotin jotain enemmän. Ehkä odotin enemmän kerroksia, jotain muuta Jaken menneisyydestä, ehkä romaanin tunnelmaan sopivaa outoutta. Wylden romaani on toki hieno näinkin. Tai hieno on sievistelyä. Paremmin: Kaikki laulavat linnut on yksi vaikuttavimmista tänä vuonna lukemistani käännöskirjoista.