Irlanti 3: Go west – Cliffs of Moher, Galway.

Vierailin Englannin Stonehengessä kesällä 1999. Olin odottanut noiden ikiaikaisten kivipaasien näkemisen olevan jollakin tapaa mystinen kokemus etenkin, kun pääsin Stonehengeen päivää ennen täydellistä auringonpimennystä (auringonpimennyksen aikaan sinne ei olisi päässyt). Osallistuimme valmiille bussiretkelle, jolle ostimme liput bayswaterilaisesta matkatoimistosta. Bussi ajeli kauniiden maalaismaisemien läpi: oli tammien kehystämiä teitä, pieniä kyliä – ja perillä monta muuta bussia, ihmislaumoja, muovisten glitteriä sisältävien Stonehenge-mukien ja muovisten kivipaasien myyjiä, ja tietenkin myös nuo salaperäiset kivirakennelmat – kaukana, aidatulla alueella.

Eräällä Euroopan reunalla, mahtavilla Moherin kallioilla koin jonkinlaisen Stonehenge-ilmiön paluun. Oli ennakkoon netistä ostettu bussiretki (joka oli sinänsä ihan hyvä kokemus, mainio opas ja tarpeeksi omaa aikaa kallioilla; lasten iloksi bussin wifi toimi moitteetta), ikiainainen nähtävyys turistien kansoittama (ja taas: turisti olin toki itsekin), nyt en sentään nähnyt myynnissä olevan muovisia kallioita. Ehkä niitä olisi ollutkin, hobitinkolomaisia myymälöitä kun oli alueella jokunen.

Mutta totta kai kalliot olivat upeat. Jylhät, korkeat, komeat, ikimuistoiset.

Irlannin länsi vaikutti muutenkin kiehtovalta. Ennen matkaa luin Leena-Kaisa Laakson ihatuttavaa Tämän maailman reunalla -kirjaa (Reuna 2018). Laakso kirjoittaa houkuttelevasti muun muassa Tolkienin ajasta Galwayssa, Connemarasta (jonne haluan) ja Burrenin liuskekivimaiseman maagisuudesta.  Hän kertoo tarinoita ihmisistä, kirjallisuudesta ja maisemista. Vaikka kirjan kuva-aineisto olisi tullut paremmin oikeuksiinsa väreissä, osoittautui teos sellaiseksi, joka jää omaan hyllyyni selailtavaksi aina pahimman Irlanti-kaipuun aikana.

Burren muuten oli niin taianomainen kuin Laakso kirjoittaa. Päivälläkin, pienen pysähdyksen aikana kivierämaalta näyttävä kansallispuisto osoitti kasvuvoimansa. Kivien rakosista pilkisti vaikka mitä!

Bussimatkalla Galwayhin lumouduin tuulen kasvattamista keijukaispuista, kiviaidoista ja olkikattoisista taloista. Jos en olisi istunut ilmastoidussa bussissa, olisin voinut kuvitella itseni johonkin toiseen aikaan. Galway osoittautui sympaattiseksi, katumusiikin (ja taas turistijoukkojen) täyttämäksi kaupungiksi, jonka kujilla ja kalaravintoloissa voisi viipyä ainakin yhden viikonlopun verran.

♥

Vaikka Cliffs of Moher -käynti uudisti Stonehenge-ilmiön, olen onnellinen yhden haaveeni täyttymisestä (kuten olen edelleen, liki 20 vuoden jälkeen, Stonehengessä käymisestäkin). Oli suorastaan juhlavaa seistä kallioilla. Muut ihmiset häipyivät jonnekin taustalle, kauemmas. Silloin kuului vain aaltojen ja lokkien ääniä. Kaiken lisäksi ensi talvena päätäni lämmittää aransaarelainen pipo.

Seuraavaksi luvassa jotain Irlannissa luettua. Sitten hieman enemmän Dublinin rannikkoa etelään päin.