Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää ja muita lastenkirjasuosituksia

Annika Sandelin: Kummallista ja huipputärkeää. Yokon yökirja

Teos & Förlaget 2017
Pinsamt och livsviktigt 2016

Suomentanut Liisa Ryömä
Kuvittanut Linda Bondestam
156 sivua

Maanantai 24.3.

Hei Yökirja,

Nyt tiedän kuka sai minut salaiseksi ystäväksi. Tänään ruokajonossa Bruno yhtäkkiä tuli ja sanoi: ”Sinulla on kiva paita!” Ehdin tuskin sanoa kiitos kun hän jo juoksi pois. Eikä minulla edes ollut päällä paitaa vaan villatakki. Kumminkin minä punastuin ja ilahduin vähän, kun Brunolla on niin kauniit silmät.

Joskus kirja ja lukija kohtaavat niin, että ilmassa on lukurakkautta. Tällainen kohtaaminen on 11-vuotiaan esikoiseni kohdalle osunut tänä vuonna muutaman kerran. Tyttö toki lukee päivittäin, mutta lempikirjojen erottuminen hyvien ja keskinkertaisten joukosta on niin ilahduttavaa, että vaatii oman bloggauksensa.

Tällä kertaa kirjarakkauden kohteena on Annika Sandelinin Kummalista ja huipputärkeää, joka on itsenäinen jatko-osa pari vuotta sitten ilmestyneelle Yokon yökirjalle. Yoko on omalaatuisessa perheessä asuva 11-vuotias tyttö, jonka taiteellinen äiti on nimennyt lapsensa taiteilijoiden mukaan. Yokon sisarukset ovat Salvador ja Frida. Yokon paras kaveri Anna on adoptoitu Kiinasta, Yokon salaisen rakkauden kohde Daniel on lyhytkasvuinen, ja Yokon vaari on naimisissa Harrin kanssa. Salaisimmat tuntonsa Yoko kirjoittaa yökirjaansa.

Yokon yökirjoissa Sandelin tavoittaa hyvin alakouluikäisen tytön maailman. Elämä lapsen ja teinimaailman välillä on välillä vaikeaa ja pienet asiat voivat olla mutkikkaita, kuten se, että veli lukee Yökirjaa ilman lupaa tai koulussa ollaan pusuhippaa. Isoja asioita taas ovat vaarin aivoinfarkti, putkiremonttievakko sekä se, että Anna aikoo karata kotoa. Kaiken Sandelin kirjoittaa raikkaasti ja hauskasti, varhaisteinin maailmaan oivallisesti päästen (näin ainakin kuvittelen, en oikeasti voi tavoittaa enää varhaisteiniajan tunteita itsessäni). Linda Bondestamin kuvitus välittää omalta osaltaan Yokon ja tämän läheisten elämää.

Koska Sandelinin romaani on oikea täsmäkirja isolle alakoululaiselle, annan 11-vuotiaan lukijan kertoa itse.

Mikä kirjassa oli parasta?

Parasta oli se, että kirja oli hauska. Että siinä oli Yokon elämää ja arkea eikä kirjaa voinut jättää kesken.

Mistä et pitänyt kirjassa?

En tykännyt siitä, että Anna uhkaili karkaamisella. Kirja alku ei ollut yhtä hyvä kuin edellisessä Yokon yökirjassa. Muuten pidin kaikesta.

Missä luit kirjaa?

Kotona ja bussissa.

Kenelle suosittelet kirjaa ja miksi?

Kaikille mun ikäisille, koska kirja on hyvä.

Parhaiten tuosta mainitusta Sandelinin kirjan hyvyydestä kertonee alla oleva kuva. Kävimme joku aika sitten Helsingissä lapseni kanssa. Meillä kummallakin oli oma bussikirjansa. Omani jäi ns. vaiheeseen jo kesken bussimatkan, kun kaikenlaiset sosiaalisen median houkutukset vetivät puoleensa. Tyttäreni sen sijaan luki bussissa ja koska ei malttanut jättää kirjaa kesken, hän luki myös reilun kilometrin matkan bussipysäkiltä kotiin. Yokon toista yökirjaa ei vaan voinut jättää kesken!

En malta olla kirjaamatta muutamaa muuta kirjavinkkiä 9- ja 11-vuotialta lapsiltani. Näistä he ovat pitäneet erityisen paljon:

D. D. Everest: Archie Greene -kirjat. Suomentanut Kaisa Ranta. Art House.

Jos esikoiseni saa taika-annoksensa Harry Pottereista (ks. alla), niin kuopukseni pitää suuresti Archie Greenestä. Oxfordlaiseen Monituisen magian museoon kirjaa palauttava 12-vuotias poika saa tietää omaavansa taikavoimia, hän on velhojen sukua. Kirjakuiskaajaksi osoittautuva Archie pystyy kirjoittamaan taikuutta. Tässä on oikea kirjojen ystävän fantasiasarja: taikakirjojen maailma on ihmeellinen, ja jälleen sopivan tuttu ja raikas. Potter-vaikutteita on ilmassa, mutta myös omaperäisyyttä. Kiehtova sarja, josta on toistaiseksi ilmestynyt vasta kaksi osaa.

Johanna Hulkko: Geoetsivät-sarja. Karisto 2013-

Kun 9-vuotias kuopukseni menee kirjastoon, on hänen ensimmäinen toiveensa löytää paitsi lainattavia Xbox-pelejä, myös Geoetsivät-sarjan kirjoja. Toistaiseksi seitsenosainen kirjasarja yhdistää lasten arkea, jännitystä ja geokätköilyä. Alakouluikäisen Raparperin ja tämän kavereiden seikkailuista kertovan sarjan ensimmäinen osa palkittiin Arvid Lydecken -palkinnolla. Nopealukuiset kirjat sopivat mainiosti myös ääneen luettaviksi.

Jeff Kinney: Neropatin päiväkirja -sarja. Suomentanut Marja Helanen. WSOY.

 Kun sarjasta on suomennettu ainakin 12 osaa, voi puhua menestyskirjoista. Jeff Kinneyn Neropatit tuskin esittelyä kaipaavat. Meillä tämä sarjakuvaa ja päiväkirjaa yhdistävä humoristinen romaanisarja on molempien lasten yhteissuosikki. Esikoinen on lukenut muutaman Neropatin englanniksikin, mutta suomennokset toimivat mainiosti nekin. Todella noloja tilanteita, maailman ärsyttävin isoveli, kouluarkea ja kaikenlaista alakoululaisia puhuttelevaa. Itse olen tästä sarjasta lukenut vain pätkiä, mutta luotan nyt lasteni painokkaisiin suosituksiin.

Tamsyn Murray: Kaikkien aikojen Camilla. Tähtireportteri. Tammi 2017. Alkuteos: Completely Cassidy. Star Reporter 2015. Suomentanut Sari Kumpulainen.

11-vuotiaani tuntuu nauttivan eniten humoristista lasten ja nuorten arkea kuvaavista kirjoista. Kaikkien aikojen Camilla-sarjan ensimmäisestä osasta bloggasin vuosi sitten kesäkuussa. Jatko-osa jatkaa samalla linjalla. Miten käy kun Camilla pestataan koulun lehden toimittajaksi? Koulu- ja perhekuvausta, kasvukipuja, hauskuutta. Kaikkien aikojen Camillat tuntuvat vetoavan esikoiseeni niin, että jatko-osia toivotaan kovasti.

J. K. Rowling: Harry Potterit. Suomentanut Jaana Kapari-Jatta. Tammi.

Potteria ei tarvitse esitellä, mutta esikoiseni suosikkikirjojen ja ikikirjavinkkien joukkoon kirjasarja kuuluu. Jostain syystä en ole koskaan velhopojasta blogiini kirjoittanut, mutta kirja- ja tietenkin elokuvasarja on saanut meidät Potter-studioille saakka. Luin itse ensimmäiset Potterit englanniksi jo 1990-luvun lopussa, mutta sarjan myöhempiin kirjoihin tartuin vasta esikoiseni myötä. Hän on ollut Potter-fani 7-vuotiaasta saakka ja hänen elämässään neljä vuotta on jo pitkä aika. Klassinen tarina, suuri kertomus, sopivasti tuttua sisäoppilaitos- ja orpolapsikuvausta, paljon omaperäistä, hyvän ja pahan mellastusta. 

Meillä Potter-fani on tehnyt omaan huoneeseensa jopa oman Potter-hyllykön, jossa on muun muassa Rohkelikko-huivi, muutama Funko Pop -nukke, kermakaljatuoppi ja Potter-romaanien lisäksi myös aihetta käsitteleviä tietokirjoja.

Mitä lastenkirjoja teidän muiden kesälukemisiin kuuluu? Millaisia ikisuosikkeja teillä on?

♥

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemantuomio

Marko Kilpi: Undertaker. Kuolemantuomio

Crime Time 2017

Kannen ulkoasu Marko Kilpi

335 sivua

Kotimainen jännitysromaani

Kivelle rikos on valinta. Enemmän kuin elämäntapa. Hänen maailmassaan vallitsevat omat normit ja säännöt. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. On vain oikea ja väärä, joiden välillä Kivi tekee itse jaon.

Nyt yksi Kiven elämän perusteista horjuu pahasti - hallinnan tunne. [--]

Jarmo Kivellä on kaksi elämää. Toinen on säntillisen perheenisän elämä, Kivelle perhe on pyhä, sitä ei saa rikkoa mikään. On lapset ja pappina työskentelevä Leena-vaimo, ja on työ hautaustoimistoyrittäjänä. Juuri hautaustoimisto mahdollistaa Kiven toisen elämän, synkän ja rikollisen: Kivi on kansainvälisen tason ammattirikollinen, tappaja, jota kukaan ei saa kiinni, koska hautaustoimistossa työskennellessään hän toimii yhteistyössä poliisien kanssa. Hän on heidän edellään ja vierellään. Tuomaksella elämiä on yksi ja siinä yhdessä hän on juuri menettänyt pikkurikollisen veljensä Markuksen. Kun Tuomas tutustuu Kiveen, kietoutuvat miesten kohtalot toisiinsa väistämättä.

Kuopiolainen Marko Kilpi on niitä jännityskirjailijoita, joiden tuotantoa olen aikonut lukea jo vuosia. Savolaistaustaisena kirjailijan kuopiolaisuus kiinnitti ensin huomioni ja viimeistään pari vuotta sitten kuunnellessani Kilven kertovan silloin tuoreesta dekkaristaan Gummeruksen kirjojen esittelyssä, ajattelin lukevani kirjailijan tuotantoa pian. Pian ei näköjään saapunut ihan heti. Kun Storytel-palvelu tänä vuonna julkaisi Kilven Undertakerin äänikirjana, mietin jo palvelun tilaamista. Olen kirjojen suhteen kuitenkin enemmän lukija kuin kuuntelija, kun luen itse, olen tiiviimmin kiinni tarinassa. Undertaker toimisi kyllä varmasti mainiosti äänikirjanakin. Siinä on kuunteluun sopivaa imua ja elokuva- tai kuunnelmamaisia leikkauksia.

Mutta toimii se hyvin tekstinäkin. Kilpi kirjoittaa tehokkaasti ja vaihtaa näkökulmia ketterästi. Jännitys tiivistyy useasti, lukija on koukussa. Nordic noirista on puhuttu jo kauan, Undertakerissa ollaan lajityypin ytimessä: synkkää, moneen suuntaan kohdistuvaa rikollisuutta, mutta myös pilkahdus ihmisyyttä. Olen ymmärtänyt, että poliisina työskentelevä Kilpi on varsin yhteiskunnallinen kirjoittaja, mikä näkyy Undertakerissakin: on monella tapaa syrjäytyneitä, on kylmiä pärjääjiä, on niitä, jotka eivät osaa tai voi puolustaa itseään, yhteiskunnan varjopuolia. Ihmisiä ja heidän ongelmiaan on yhteen romaaniin liikaakin ja muutaman sivuhenkilön olisi voinut pudottaa pois. Toisaalta on muistettava, että Undertaker aloittaa teossarjan, jonka tarinasta kasvanee yhtenäinen. Luettavuutta tämä moniteemaisuus ei haittaa.

Kilpi kuvaa myös asiantuntevasti poliisien työtä, joskaan mistään rivipoliisien (jos sellaisia on) arjesta ei ole kyse, vaan järjestäytyneen rikollisuuden kanssa työskentelevistä, melkein kaiken nähneistä. Undertaker osoittaa, miten yksityinen tulee töihin eikä murheita pääse pakoon missään.

Eniten kiinnostaa kuitenkin Kivi. Miksi hän on palkkatappaja? Mitä hän salaa? Tietenkin rikoksiaan, mutta mitä muuta? Ehkä hänellä on (ollut) kolmaskin elämä. Miksi Kivi sulkeutuu myös yksityiselämässään. Vaikka Kiven toimet huokuvat kylmäävää pahaa, on lukiessaan asetuttava hänen nahkoihinsa, koska ilman Kiven hahmoa ei kokonaisuus olisi niin tehokas. Toki Tuomas, jonka hahmo luultavasti/toivottavasti syvenee sarjan tulevissa osissa, ja poliiseista etenkin Tiina vetoavat tunteisiin, mutta Kiven toimet ja niiden perimmäisten syiden arvoitus kietovat pauloihinsa. Kivi on kuin kultaisen leikkauksen keskikohta, josta kaikki alkaa ja johon moni asia päättyy.

Undertaker vakuutti kahdesta asiasta: tarinan jatkoa odottaa innolla. Olkoonkin synkkä ja hetkittäin pahaa tekevä, minun on saatava tietää, miten tarina jatkuu, sillä keskenhän se tässä ensimmäisessä tarkoituksella jää. En ole suuri sarjakirjojen ystävä, mutta olen ollut koukussa Knausgårdin ja Ferranten kirjasarjoihin. Nyt saatan koukuttua Jarmo Kiven tarinaan. Toiseksi Undertaker vakuutti minut Marko Kilvestä, joka lie tämän hetken parhaimipia suomalaisia jännityskirjailijoita. Olen ymmärtänyt, että Kilven muissa romaaneissa kerronta ja tunnelma ovat toisenlaiset, vaikka niissäkin liikutaan ns. syvissä vesissä. 

Kilpeä lukeneet: mistä kannattaa aloittaa?

Prideviikko: 10 kirjasuositusta

Prideviikko jatkuu ainakin pääkaupunkiseudulla. Kirjabloggaajat ovat mukana viettämässä tätä tärkeää viikkoa, lisätietoja löytyy Yöpöydän kirjat -blogista.

Minun oli tällä viikolla tarkoitus lukea enemmänkin teemaan sopivia kirjoja, mutta kuten niin usein, nytkin työ haittaa harrastusta – ja se on tietenkin ihan ok, koska olemme töissä saaneet useita kirjoja painoon ennen lomaa. Maanantaina bloggasin viikon teemaan mainiosti sopivasta Miranda Julyn Avokämmenestä, sitten ehdin Ylen Kirjojen Suomen sivuille vinkkaamaan hömppäkirjoista. Nyt on aika katsoa blogini arkistoihin, kun vinkkaan teille joukon ns. sateenkaarikirjallisuutta.

Vinkkaamiani kirjoja yhdistää varmasti monikin asia. Ne kaikki sisältävät tietenkin HLBTQ-teemoja, ja ne kaikki ovat viehättäneet minua kerrontansa, miljöönsä, tarinansa tai tunnelmansa vuoksi. HLBTQ-teema voi näissä romaaneissa olla keskeinen tai sivujuonne. Suosittelen näitä romaaneja painavasti ennen kaikkea siksi, että ne kaikki ovat hyvää kirjallisuutta: viisi kotimaista, viisi ulkomaista mainiota kirjaa, olkaa hyvät.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Vaikka Kudottujen kujien kaupunki ei tehnyt minuun yhtä suurta vaikutusta kuin Itärannan esikoisromaani Teemestarin kirja, on se upea ja rihmastoinen kirja, joka kuljettaa lukijansa jonkinlaiseen ihmisyyden ytimeen, maailman hukuttamiseen ja rakentamiseen sekä siihen mitä toisten puolesta voi tehdä: rakkauteen, uniin.

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Minä en ollut kumpikaan, en etu enkä oikeus. Markkula käsittelee taidolla kysymyksiä vanhemmuudesta sekä juridisesta ja henkisestä epäoikeudenmukaisuudesta: miten ensin Alinan keho ei koskaan saa kantaa lasta, ja miten puolison kuoltua ulkopuoliset määrittävät oikeutta olla vanhempi. Kaipuu on ikuista. Kaksi ihmistä minuutissa on rauhallinen, viisas ja sykähdyttävä romaani, joka saa paikkansa lukijan sydämessä. 

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa 

Joissakin romaaneissa kaikki tuntuu olevan kohdillaan: juoni, tarina, henkilöhahmot, aikakausi, kieli ja ne näennäisen pienet mutta tuikitärkeät silaukset, jotka viimeistelevät lukunautinnon. Parkkisen romaanissa läsnä on kaikki se, mikä on muiden määrittelemää ja mitä voi rikkoa, jos uskallusta tai rakkautta riittää. Silti kyse ei ole itsestäänselvästä rakkausromaanista. Kaikkea on paljon, mutta mitään ei ole liikaa.

Iida Rauma: Katoamisten kirja

Katoamisen kirja on ehyt romaani, vaikka siinä panettaa aika lailla. Se onkin samaan aikaan ruma ja paljas sekä kaunis ja täyteläinen kirja. Rauman onnistuu kirjoittaa arkisen likainen yhteen jonkun elämää suuremman kanssa, sovittaa kotimainen yleismaailmallisuuteen. Ja nyt pitää oikeasti lukea se Seksistä ja matematiikasta!

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Kissani Jugoslaviassa(kin) teemoja on paljon: on maasta- ja maahanmuuttajuutta, ennakkoluuloja, irrallisuutta, lasten ja vanhempien suhteen kuvausta, homoseksualisuutta, kulttuurien ja uskontojen erilaisuutta, kapinaa sekä ripauksen maagisuutta tuovat käärme ja kissa, jonka lausahduksista heijastuu monenlaista. Statovcin romaani on silti tasapainoinen ja vahva esikoinen. Se kertoo juurista ja juurettomuudesta, siitä millaista on elää eristyksissä kahdessa erilaisessa maailmassa, jotka jollain tavalla muistuttavat toisiaan, mutta joihin kumpaankaan eivät kuulu. 

♥

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Amerikankreikkalaiseen perheeseen syntyy intersukupuolinen lapsi. Middlesex on romaanina melkoinen runsaudensarvi, mutta millainen! Loistelias teos, joka tempaisee mukaansa, mutta ei tarjoa mitään tyhjänpäiväistä tai valmiiksi pureskeltua. Kun biologian kreikkalaiset jumalat pelleilevät, muuttuu tuttujen asioiden, oman ruumiin, selittäminen toisaalta hyvin helpoksi ja toisaalta niin vaikeaksi. Middlesex on romaani, joka kiehtoo, koukuttaa, viihdyttää, sivistää ja koskettaa. (Äh, Bloggerin fontti heittää tässä enkä saa korjattua sitä, vaikka olen välillä vienyt tekstin WordPadiinkin.)

Stephen Fry: Koppava kloppi

Koppava kloppi on mielestäni tavattoman hurmaavan Stephen Fryn omaelämäkerran ensimmäinen osa. Siinä Fry kertoo lapsuudestaan, perheestään, kouluvuosistaan ja opiskeluaikojensa alusta, kirjan ajallinen kaari päättyy Fryn ollessa noin parikymppinen.  Kaiken taustalla kulkee kuitenkin herkän ja kirjallisuudesta kiinnostuneen nuorukaisen rakkaudenkaipuu. 1960- ja 70-lukujen koululaismaailmassa homoseksuaalisen identiteettinsä oivaltanut Fry ei koskaan tunne kuuluvansa muiden joukkoon.Vaikkei Fry ole koskaan täysin sisäpiiriläinen omassa kouluyhteisössään, ei hän ole mikään säälittävä reppanakaan. Hän on kaikkea muuta! Koppava kloppi osoittaa - toki muistelmien myötä ajallisen etäisyyden turvin - kuinka Fry katsoo kaikkea ironisesti ja itseään piiskaten.

Alan Hollinghurst: Vieraan lapsi 

  

Vaikka Hollinhghurstin romaani on osin jaaritteleva, rakastin sen lukemista. Selitykseksi riittäisi yksi sana, Englanti, mutta jatkan hieman: Brittiläisen yläluokan, osin jo kadonneen elämänmuodon, kuvaajana Hollinghurst on taitava, eräänlaisen kaunokirjallisen homoseksuaalisen historian kirjoittajana pätevä, romaanikirjailijana selvästi akateemisesti oppinut. Vieraan lapsi on kuin matka jonnekin saavuttamattomaan - se on ajallisesti hyppelehtivä, mutta kaunokirjallisesti kiehtova.

Nigel Nicolson: Erään avioliiton muotokuva

Listaukseni ainoa kirja, jota ei löydy blogistani. Luin kirjan nimittäin 2000-luvun alussa. Monella tapaa kiehtova teos katsoo Vita Sackville-Westin ja tämän aviomiehen, kirjailija Harold Nicholsonin parisuhdetta puolisoiden pojan kirjoittamana. Kiinnostavaksi kirjan tekee paitsi loistavasti kirjoitettu ajankuva 1900-luvun alkupuolen Britanniasta, myös Vita Sackville-Westin suhde Virginia Woolfiin. Samassa yhteydessä suosittelen myös Woolfin Orlandoa, joka on omistettu Sackville-Westille.

Sarah Waters: Yövartio

Watersin ylivoimaisesti paras romaani (ainakin suomennetuista). Rakenteellisesti kiinnostava, kronologisesti taaksepäin kulkeva teos kuvaa Lontoon pommitusten aikaa sekä myös sitä, miten sota pakottaa ihmiset peittelemään ja vaikenemaan, omaan sukupuoleen rakastuminen, ihastuminen tai vain halu ja kaipuu pakottavat ihmiset piiloutumaan varjoihin, oman elämänsä yövartioon myös sota-ajan ulkopuolella. 1940-luku avautuu epookkimaisena, kokonaisuus on sotakirja, rakkauskertomus, eräänlainen ihmismielen liikkeitä koskeva arvoitus.

(Apua, miten brittipainotteinen ulkomaisten kirjojen listastani tuli. I can’t help myself jne.!)

Sateenkaaren kaikissa väreissä loistavaa viikon jatkoa ja hyviä lukuhetkiä!

Miranda July: Avokämmen

Miranda July: Avokämmen

Siltala 2016

The First Bad Man 2015

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Ulkoasu Aleksi Salokannel

346 sivua

Yhdysvaltalainen romaani

Heijastuksia, varjoja, savua - kaikki ne olivat parhaimmillaankin vain synkeitä ja etäisiä sukulaisia. Ei, sateenkaaret ovat omaa luokkaansa ainutlaatuisuudessaan, jokainen niistä on vaikuttava, ei ole ainuttakaan valjua sateenkaarta, ei ainuttakaan, jossa olisi vain muutama väri. Aina kaikki värit ja aina oikeassa järjestyksessä. Clee ei soittanut.

Hieman yli nelikymppinen Cheryl Glickman markkinoi naisten itsepuolustusvideoita Avokämmen-nimisessä yrityksessä, jonka johtoryhmään hän kuuluu. Sinkkuna elävä Cheryl viettää säntillistä elämää, joskin haaveilee eroottisesti itseään parikymmentä vuotta vanhemmasta Philipistä. Cherylin arki särkyy, kun kollegoiden oikukas lapsi, parikymppinen nuori nainen nimeltään Clee, muuttaa tilapäisesti hänen luokseen. Siitä alkaa taistelu kummankin omasta reviiristä, oikea läheisyyden ja etäisyyden kisa: eipä aikaakaan, kun Cheryl makaa lattialla pitkät, rennot kivun väristykset raajoissaan. Elämässä kääntyy uusi lehti, kun Cheryl aloittaa omalaatuisen ihmissuhteen Cleen kanssa. Suhde on kaikkien odotusten vastainen ja kaikin osin hankala, mutta varsinainen yllätys on vasta tulossa eikä mikään voi enää koskaan palata ennalleen.

Nyt on Pride-viikko. Muistin kyllä viikon, mutten Miranda Julyn romaania aloittaessani ajatellut ollenkaan, että Avokämmen sopisi niin hyvin luettavakseni juuri nyt. Hyllynlämmittäjäkirjoistani tuoreimmasta päästä oleva romaani pitää sisällään naisten välisen suhteen kuvausta. Teemoiltaan Julyn romaani on monipaikkainen.

Avokämmen on, tietenkin, ihmissuhderomaani. Se kuvaa Cherylin vaikeutta olla sinut oman ruumiillisuutensa kanssa ja myöhemmin tuon ruumiillisuuden löytymistä hätkähdyttävällä tavalla. En muista päähenkilöä, jonka seksuaalisia fantasioita kuvataan yhtä paljon kuin Julyn romaanissa. Fantasiat ovat luonnollisestikin vain yksi osa kokonaisuutta, yksi osa ihmistä. Avokämmen kuvaa myös yhteiskunnan odotuksia yksin asuvaa keski-ikäistä naista kohtaan sekä työyhteisössä lankeavia rooleja.

Avokämmen on hyvin kirjoitettu romaani. Julyn teksti on sujuvaa, kepeys ja paino vuorottelevat onnistuneesti. Kerronta on raikkaasti hauskaa, sen seksuaalisuus on hetkittäin hämmentävää (avoimuutensa vuoksi), muttei missään vaiheessa tunkkaista. Se on paikoin napakkaa, rajuakin: Sinä iltana antaisin paukkua. Perhonen. Puraisu. Potku; ja osin runollista: Cheryl pohtii, miten voi esimerkiksi maata samalla kertaa ikuisesti, ikuisesti hyvästellen, milloinkaan eroamatta.

Kaikki tämä – ja silti: en tiedä, pidinkö Avokämmenestä. Pidin siitä, miten virkistävältä tuntui lukea romaania, joka kulkee ihan omilla ehdoillaan (tai toki kirjailijan laatimilla ehdoilla); romaania, joka ei ota moralisoi, mutta joka ottaa kuitenkin kantaa yhteen tärkeimpään asiaan: välittämiseen. Kiinnostavaa on myös se, miten väkivaltaisuus ja hellyys kiertyvät toistensa ympärille. Tietenkin pidin siitä, että Julyn romaani on laadukasta kirjallisuutta, jossa yksityinen ja yleinen kohtaavat ja jonka kieli on eläväistä ja hyvää. Viimeksi mainitusta myös kiitos suomentaja Hilkka Pekkaselle. 

Mistä sitten en pitänyt? Sitä onkin vaikeampi sanoa. Suoraviivaisista fantasian kuvauksista kaikine meloneineen ja eritteineen, ehkä. Joku lukukokemuksessa työnsi pois, kenties väkivaltaisuus, vaikka Julyn romaanin rajuus on oudosti kiehtovaa. Cleen ja Cherylin välisen suhde on jännitteinen kuin ukkosta enteilevä sää (tätä kirjoittaessani ukkonen jyrisee jossain kaukana, joten en voinut välttää tätä mielikuvaa nyt). Avokämmen ei tule nousemaan suosikkikirjakseni ja silti olen tavattoman iloinen että luin sen, ja luin mielelläni.

Kaikki tämä tietenkin vain vahvistaa sitä, miten Julyn romaani kulkee omia polkujaan. Vaikeasti määriteltävä kirjallisuus on aina raikasta ja tuoretta. Se ei jää yhdentekeväksi ajanvietteeksi, vaan saa lukijan pohtimaan omaa lukijuuttaan: miksi pidin? Miksi en? Mitä kestän lukijana, mitä ihmisenä? Ristiriitainen lukukokemus pitää lukijansa virkeänä.

P.S. Kirjabloggaajien Pride-viikon lukutempauksesta lisää Yöpöydän kirjoissa.

Hyllynlämmittäjiä ja juhannusruusuja

Ruusuista juhannusta! Tai koivuista, soista, festaripainotteista, luonnonrauhaisaa, kaupunkimaista – miten vain juhannusta vietättekin. Minun juhannukseeni kuuluvat tietenkin kirjat. Lisäksi toivon vastasaunaa, vanamoiden tuoksua ja muutaman päivän vapaata ennen uutta työviikkoa ja myöhemmin koittavaa, oikeaa kesälomaa.

Mitä te aiotte juhannuksen aikaan lukea? Minulla valinta on nyt vaikea, sillä kiitos maailman parhaimman podcastin Sivumennenin, olen erittäin myöhäsyntyisenä osallistumassa Hyllynlämmittäjä-haasteeseen. Palaan haasteeseen ihan tuota pikaa, mutta ensin muutama sana Sivumennen-podcastista, jota olen sivusilmin tai toisella korvalla seurannut heti alusta saakka, mutta kunnollisesti hurahdin vasta joskus puolisen vuotta sitten.

Kuunnellessani olen nyökytellyt: juuri noin, miten hyvä huomio, nyt haluan lukea tämän tai tämän kirjan (ah, Hararin Sapiens tai Julyn Avokämmen, joista ensimmäisen muuten ostin odottamaan yhtä lomalle suunnittelemaani ajanjaksoa ajatellen). Olen myös halunnut väittää vastaan (älkää nyt kertoko ihan kaikkea Yanagiharan Pienestä elämästä!) ja olen saanut valtavasti uusia oivalluksia (feminismistä, etenkin Gayn Bad Feministin käsittely) tai ihan vaan nauttinut sellaisesta fiksusta fanituksesta (Obama, Knausgård, Ferrante - ja minä fanitan nyt teitä, Sivumennenin naiset. Sydän!). 

Sivumennen on ollut lenkkieni ilo. Nyt minulla on enää puolitoista jaksoa kuuntelematta, joten Jonna ja Johanna: tehkää pian uusi Sivumennen-jakso – ja jatkakaa, oi jatkakaa, podcastianne kauan! Mitä minä sitten kuuntelen, kun jaksot loppuvat minulta?

Takaisin hyllynlämmittäjiin. Koska hyppään haasteeseen mukaan vasta nyt, aion hieman oikoa: valitsin toki 12 hyllynlämmittäjää, mutta koska vuotta on enää reilu puolet jäljellä, olen enemmän kuin tyytyväinen, jos luen alla olevasta valikoimasta kuusi kirjaa, yhden jokaiselle kuukaudelle.

Lumiomenan 12 hyllynlämmittäjää aakkosissa

Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo. No, tämän olen tietenkin lukenut. Monta kertaa, englanniksikin. Arvostamani Kersti Juvan suomennosta en ole lukenut, olisikohan tänä vuonna senkin aika.

Susanna Clarke: Jonathan Strange ja herra Norrell. Tämän sain mieheni kanssa yhteiseksi joululahjaksi silloin, kun tämä oli jonkinlainen hittikirja. Ehkä syksyllä?

Joan Didion: Iltojen sinessä. Rakas ystävä on painokkaasti suositellut tätä kirjaa. Ensin pitää kuitenkin etsiä käsiini Maagisen ajattelun aika.

Elizabeth Gilbert: Eat, pray, love. Tämähän on jo jonkinlainen self help -klassikko. Matkakirja-ainesta?

Miranda July: Avokämmen. Moni ystäväni on kehunut tätä, mutta piti saada vielä yksi Sivumennen vakuuttamaan lisää.

Iris Murdoch: Hiekkalinna. Tämänkin ostin jo kesällä 2013 Lontoon-matkaani odottamaan. Aika rientää!

Joyce Carol Oates: Blondi. Ehdottomasti luettava, mutta pokkarissa fontti on tuskastuttavan pientä – jopa lukulaseilla silmäiltynä.

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta. Kehuttu, kauniskantinen romaani, jolta odotan paljon.

Henry Thoreau: Kävelemisen taito. Voisikohan tätä lukea kävellessään? Tosin en osaa kävellä ja lukea yhtä aikaa.

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Voiko tämän nimistä kirjaa vastustaa?

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran. Miten – siis MITEN – en ole tätä lukenut?

Oscar Wilde: The picture of Dorian Gray. Klassikko (ja kuvassa aakkosia sekoittanut kirja, kujeileva teos?) on odottanut hyllyssäni toistakymmentä vuotta, Anna-Kaari Hakkaraisen ihana (!) romaani muistutti, että Wilden romaanin voisi lukeakin.

 Mistä aloittaisin? Mikä toimisi täydellisenä juhannuskirjana?

P.S. Uudella kameralla voi leikkiä, huomasin. Juhannuksena riittää opeteltavaa.

Paavolan tammi ja kameramietintöjä

Jykevä puu sijaitsee erikoisella paikalla: pystyynkuivuneen näreikön keskellä omassa rauhassaan isolla aukolla, elinvoimaisena ja tähän aikaan vuodesta niin vehreänä. Ikää puulla on 400-500 vuotta, ympärysmitta 472 cm. Paavolan tammi tuli tietoisuuteeni Antti Huttusen ja Touko Kauppisen toimittamasta Retkipaikka-kirjasta ja viime kesänä televisiosta tulleesta Metsien kätkemästä, jossa Huttunen ja Reetta Ranta retkeilivät ympäri Suomea. Miltei itkettävän kauniisti kuvattu ohjelma lumosi (ja nyt mietin, että samanniminen kirja pitäisi kyllä hankkia).

Minä pääsin Paavolan tammelle viikko sitten. Lasten kesäloman alkamisen kunniaksi teimme sinne perheen yhteisen retken. Jo ajomatka Lohjansaareen lumosi: kaikki ne matkalla nähdy omenatarhat ja pellolla ruokaillut pieni kauris. Kävelymatka vanhan koulun pihalta tammelle oli sekin viehättävä: kurjenpolvia, pitkospuut, näreikkö ja sen keskellä jo kaukaa häämöttävä tammi paksuine juurineen, komeine latvoineen. Kaikki puun uurteet ja oksat, vaikuttava hiljaisuus – satuimme paikalle hetkenä, jolloin olimme ainoat puun katsojat; olen kuullut, että Paavolan tammi on suosittu retkikohde, joten tuo rauha ja hiljaisuus oli kuin suoranainen puun suoma lahja retkeilijälle.

Joskus, tai miksei useinkin, yksi ainoa puu voi olla oman retkensä arvoinen.

Aion vielä joskus palata Paavolan tammelle. Syksy voisi olla oivallista, taianomaista aikaa käydä tervehtimässä tuota uljasta puuta. Kuulin, että lähistöllä on vielä isompi tammi. Onkohan muuallakin? Vinkatkaa oman retkensä arvoisista puista Uudellamaalla (tai Pohjois-Savossa; puu voi olla muukin kuin tammi!).

--

Nyt kyselen myös kameravinkkejä. Olen viimeiset 16-17 vuotta kuvannut erilaisilla Canoneilla Ixuksesta G9:ään ja satasarjalaisiin järkkäreihin, mutta viimeisen vuoden aikana olen ollut kyllästynyt kuvaamiseen. Canon on pölyttynyt ja olen kuvannut etupäässä puhelimella. Haluan kuvausinnostuksen takaisin, ja haluan hieman pienempikokoisen kameran, jotta kamera kulkisi mukana. Järjestämäkameran, kuitenkin, nopeuden, kuvien laadun, monien mahdollisuuksien vuoksi. En siis etsi kompaktikameraa. Onko teissä Lumiompun lukijoissa mikrojärkkärillä kuvaajia? Etenkin Olympuksella kuvaajat: suositteletteko merkkiä? Vai olisiko kuitenkin parempi pysyttäytyä Canonissa. Kokemuksia, vinkkejä jne. otetaan kiitollisena vastaan. Niin, ja: etsin on must.