Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Noviolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Kustantaja: Gummerus 2014
Alkuteos: We Need New Names 2013
Suomennos: Sari Karhulahti
Kansi: Eevaliina Rusanen
Mistä: Kustantamosta
Zimbabwelais-amerikkalainen romaani

Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut. He pakenevat omasta viheliäisestä maastaan, jotta voisivat tyydyttää nälkänsä vieraissa maissa, pyyhkiä kyyneleensä oudoissa maissa, sitoa epätoivonsa haavat etäisissä maissa, mumista arkoja rukouksiaan pimeyteen kummallisissa maissa.

Kulta asuu Paratiisissa ja vierailee joskus Budapestissa ja Kiinassa. Paratiisssa on hökkeleitä, Budapestissa isoja taloja ja Kiinassa vierastyöläisiä. Kulta ja hänen ystävänsä Luojatietää, Kovanaama, Chipo ja monet muut leikkivät maaleikkiä, varastavat guavoja, hymyilevät avustustyöntekijöille ja koettavat hankkiutua eroon Chipon, raskaana olevan lapsen, mahasta. Kullan elämä ei ole aina ollut köyhää, hän on asunut joskus talossa ja hänen vanhempansa ovat käyneet yliopistoa, nyt isä on muuttanut Etelä-Afrikkaan ja äidillä näy miesvieraita. Myöhemmin Kulta muuttaa Yhdysvaltoihin, Coca-Colan ja Rihannan maahan, jossa kaikki on ihan erilaista kuin Kulta tai hänen Afrikkaan jäävät läheisensä ajattelevat.

Maailma tuntuu olevan täynnä näitä: kasvutarinoita ja maahanmuuttokertomuksia, joissa päähenkilö aika rajujenkin kokemusten kautta katsoo niin entistä kuin uutta kotimaahaan. Tarinoita, joissa paratiisia ei oikeasti ole ja joissa ilo syntyy pienestä ja järkytyksistä tulee arkipäivää. Zimbabwelaissyntyisen amerikkalaisen Noviolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet on kuitenkin kirja, joka kannattaa lukea - tai Maijan sanoin: "tämä kirja teidän on luettava".

Tänään me hankkiudutaan kertaheitolla eroon Chipon mahasta. Ensinnäkin se vaikeuttaa meidän leikkejä ja toiseksi Chipo kuolla kupsahtaa jos me annetaan sen synnyttää vauvansa.
[--]
Me hankkiudutaan eroon Chipon mahasta Taivaantien takana kasvavan mphafan juurella.

Me tarvitaan uudet nimet on lukemisen arvoinen, koska sen sinänsä tuttu tarina tulee lähelle lukijaa ja kyseenalaistaa monia tärkeitä teemoja, kuten avustustyötä, ja koska Bulawayo kirjoittaa niin raikkaasti ja hyvin. Kertomus on Kullan, mutta se voisi olla monen muunkin Yhdysvaltoihin muuttaneen zimbabwelaisnuoren tarina. Zimbabwea ei (muistaakseni) maana tosin mainita, vaan maa on anonyymi, mutta koska kyse on kirjailijan omasta synnyinmaasta ja muusta eteläisen Afrikan maasta kuin Etelä-Afrikasta, kulkevat lukijan ajatukset juuri entiseen Rhodesiaan. Bulawayo kirjoittaa lapsen ja nuoren näkökulmasta ja tarkkailee siten maailmaa, joka on vaarallinen, väkivaltainen, rasistinen, seksistinen ja kuitenkin täynnä leikkiä, ystävyyssuhteita ja halua muuttaa oman elämänsä suuntaa.

Kulta on erinomainen, joskaan ei kovin omaperäinen päähenkilö. Hän näkee aikuisten maailmaan, mutta luo leikkejä sinne, missä niitä tarvitaan. Teini-ikäisenä hän tietää paljon enemmän, minkä vuoksi hän ei ole naiivi, muttei menetä uskoaan huomiseen. Vaikka Kulta on enemmän tarkkailija kuin hänen lapsuus- tai teini-ikänsä toimivat ystävät, kokee ja katsoo hänkin monenlaista. Yhden luvun nimi kertoo siitä, kuinka tyttöjen katsomat elokuvat sisältävät kohtauksia, jotka voivat vahingoittaa herkimpiä katsojia ja tuon kohtauksen Bulawayo kirjoittaa niin, että herkempi lukijakin voi järkyttyä. Me tarvitaan uusissa nimissä onkin paljon järkyttävää, mutta enemmän arkea, haaveita ja kaikkeen vaikuttavaa politiikkaakin. Kulta samalla kertaa elää ja analysoi kaikkea ikäisekseen varsin kypsästi.

Bulawayon kieli on tajunnanvirtaista, mutta kuitenkin helppolukuista. Hän kyllä periaatteessa rikkoo kielen rakenteita; unohtaa pilkut ja luo Kullan kertojaäänelle omanlaisensa, hieman hengästyttävän rytmin. Toisaalta romaani on niin mukaansa tempaiseva ja hyvällä tavalla lukuromaanimainen, että kirjan lukee nopeasti. Sari Karhulahden suomennos on laatutyötä. Romaanina Me tarvitaan uudet nimet on episodimainen: kuten Oota mä luen tän eka loppuun -blogin Minnakin huomaa, jotkut kirjan luvut ovat hyvin novellimaisia. Silti kyse on kaareltaan ehjästä romaanista. Vaikka kieli on sujuvaa ja vahvaakin, on romaanin suurin anti kuitenkin se tapa, jolla se kyseenalaistaa niin vanhan maan väkivaltaisuudet ja köyhyyden kuin Yhdysvaltojen tarjoamat kulutushyödykkeet ja myös siellä vallitsevan epätasa-arvon.

Me tarvitaan uudet nimet ei luo mitään kaunokirjallisesti uutta, mutta on silti väkevä romaani. Kullan tarina vie mukanaan, ja kuten Karoliinakin toteaa, on se tekstinsä puolesta tuore. Vanha ja uusi kotimaa eivät ihan kohtaa, mutta vanhat tavat ja populaarikulttuuri elävät molemmissa. Bulawayo osaa kertoa hienosti juuri siitä, millaista on tuntea koti-ikävää ja samalla kuitenkin vieraantua kotimaastaan: Lähtö kotimaasta on kuin kuolema, ja kun sinne palaa on kuin eksynyt aave. Tuttuus muuttuu vieraaksi ja vieras, jos ei tutuksi, niin ainakin arjeksi ja mahdollisuudeksi.

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi

Rinna Saramäki: Hyvän mielen vaatekaappi
Kustantaja: Atena 2013
Päällys: Sami Saramäki
Sivuja: 304
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen tietokirja

Pidän vaatteista, mutta niihin pätee sama kuin vaikka suklaaseen: tietyn pisteen jälkeen yksi lisää ei todellakaan lisää hyvää oloa, vaan päinvastoin saa olon kurjemmaksi. Vaikka se olisi aivan yhtä laadukas ja hyvä kuin ensimmäinen. Kun yksi kaunis, hyvin istuva mekko tekee pukeutumisen - ja elämän - helpoksi ja hauskaksi, sata mekkoa tekee pukeutumisen hankalaksi.

Mitä näet, kun avaat vaatekaappisi: siistin ja selkeän kokonaisuuden vai myttyjä, unohtuneita vaatteita, liian pieniä, liian isoja, turhan värikkäitä ja ennen kaikkea liikaa vaatteita? Ja tiedätkö, mistä vaatteesi ovat peräisin, olivat ne sitten kalliita putiikkiostoksia tai massatuotettuja halpavaatteita? Takaako laatu eettisyyden? Onko eettisiä vaatteita edes olemassa? Millainen on pahan tai hyvän mielen vaatekaappi ja kuinka ihmeessä jälkimmäisen voi saavuttaa?

Ilselän Minna kirjoitti ennen joulua kirjasta, jonka lukemisen pitäisi olla pakollista jokaiselle. Ennen Minnan blogitekstiä en ollut kuullutkaan Minna Saramäen kirjasta Hyvän mielen vaatekaappi, joka on alaotsikoitu pamflettimaisesti Ratkaise omat vaatepulmasi ja samalla globaalin muotiteollisuuden epäkohdat. Pyrin olemaan tiedostava kuluttaja ja esimerkiksi ruuassa suosin lähellä tuotettua ja luomua, joskaan en laiskuuttani ja pihiyttäni aina pääse tavoitteisiini. Vaatteiden suhteen olen periaatteellisella tasolla yhtä eettinen, mutta vaatekaapissani lymyilee paljon halpamerkkejä ja ne muutamat kalliit neuletakitkin on ikävä kyllä tehty Kiinassa. Mitä siis siis tulee, kun kirjabloggaaja katsoo hetken aikaa vaatekaappiaan?

Hyvä mielen vaatekaapin kokoaminen on vapaaehtoinen paluu aikaan, jolloin vaatteet olivat arvokasta omaisuutta ja niihin suhtauduttiin kunnioittavasti.
[--]
Vaatebisnes nykymuodossaan ei ole alkuunkaan kestävällä pohjalla.
[--]
Johtuuko lumoutuminen niskalapun logosta vai todella vaatteesta itsestään?


Kirjabloggaaja miettii lukemaansa sekä kielen ja rakenteen että aihepiirin kannalta. Koska vaatetuotantoa ja vaatteiden kuluttamista pohtivassa kirjassa fokus on aivan toinen kuin kaunokirjoissa tai kertomuspainotteisessa asiaproosassa, totean vain,että Saramäki kirjoittaa varsin hyvin. Hänen tekstinsä kulkee houkuttelevasti ja kirja tempaisee mukaansa. Hyvän mielen vaatekaappi on myös rakennettu taidolla: Pahan mielen vaatekaapista päästään Kohti hyvän mielen vaatekaappia. Matkalla pohditaan pikamuotia, vaatteen tuotantoketjua ja sitä, miten eettisiä oloja oikein tutkitaan. Saramäki kertoo vaateteollisuustyöläisten palkasta ja tutustuttaa lukijansa merkkeihin ja sertifikaatteihin sekä opettaa tunnistamaan laadun. Hän muistuttaa vaatetarpeiden kartoittamisesta ja kysyy, kuinka monta vaatetta lukija omistaa. Lopussa on vielä Ostovala, jonka itse kukin voi omalla kohdallaan muokata sopivaksi. Mikä parasta, Saramäki ei syyllistä, vaan käsittelee muotiteollisuutta monipuolisesti. Hän on myös laadun, eettisen sellaisen, asialla.

Mitä minä sain kirjasta? Kirjabloggaajana tietenkin yhden mielenkiintoisen ja arkikäyttöön sopivan tietokirjan, vieläpä hyvin kirjoitetun, innostavan ja ulkoasultaan kauniin. Kuluttajana sain tärkeän teoksen, jonka painava asiasisältö toivottavasti painuu mieleeni. Minulla on ollut paljon tietoa aiemminkin ja olen aina halunnut ottaa selvää. Nyt tiedän paljon enemmän: tiedän asioita, jotka lisäävät kuluttajan tuskaa, mutta tiedän myös sellaista, jonka avulla uskon olevani aiempaakin valveutuneempi - hyvällä tavalla!

Saramäen kirja sopii hyvin uuden vuoden alkuun.Uusivuosi on toki kaikenlaisten lupausten aikaa. Minä en tee lupauksia, mutta aion tänä vuonna yrittää nukkua paremmin, liikkua enemmän ja luoda enemmän aikaa oman vaatekaappini sisällön kriittiseen tarkasteluun. Koetan olla ostamatta, jos en oikeasti jotain tarvitse. En varmasti tarvitse sitä "viidettätoista" neuletakkia enkä viidensiä farkkuja. Villasukkia tosin tarvitsen lisää koko ajan.

Hyvän mielen vaatekaappi auttaa ratkaisemaan itse kunkin omat vaatepulmat. Entä ratkeavatko globaalin muotiteollisuuden epäkohdat Saramäen kirjan avulla? Eivät varmasti, koska ongelmia on niin paljon ja vastassa ovat suuret, usein kasvottomatkin koneiston alihankkijat alihankkijoineen - usein vaatteiden alkuperää eivät tiedä edes vaatetehtaiden omistajat saati sitten työnjohtajat, työläiset tai kuluttajat. Mutta Saramäen teos saa ajattelemaan. Se muistuttaa siitä, että jokainen voi harkinta valintojaan ja harkittuaan hyvin on mahdollista valita oikein.

-----
P.S. Ottamassani kuvassa on "tuotesijoittelua" (lainausmerkeissä, koska en paljasta ostosteni merkkejä). Olen joulu-tammikuun (alun) aikana ostanut itselleni vain kolme vaatekaappia täyttävää asiaa: (sertifioidun) puuvillaisen pitsikauluksisen tunikan, Reilun kaupan rannekorun sekä kauan haaveilemani nahkaiset talvisaappaat. Olisin oikeasti tarvinnut vain viimeksi mainitut, mutta lohduttaudun kahdella ajatuksella: 1) olen ostanut vähän 2) ja nekin minun mittapuullani hyvän mielen ostoksia. Tammikuun aion jatkaa vaateostoksettomalla linjalla.

Haruki Murakami: 1Q84 (osa 3)

Haruki Murakami: 1Q84. Osa 3
Kustantaja: Tammi 2013, Keltainen kirjasto
Alkuteos: 1Q84, 2010
Suomennos: Aleksi Milonoff
Kansi: Laura Lyytinen
Sivuja: 446
Mistä: joululahjaksi
Japanilainen romaani

Oli lokakuu. Armonaikaa oli alle kolme kuukautta. Kello kävi tauotta. Aomame vaipui syvemmälle puutarhatuoliin ja tuijotti leikkipuiston liukumäkeä parvekkeen muovikaihdinten läpi. Pikkulasten leikkipuisto näytti kelmeältä elohopealampun valossa. Näky toi Aomamen mieleen öisen akvaarion autiot käytävät. Näkymättömät mielikuvituskalat lipuivat äänettömästi puiden lomassa, hiljaa, jatkuvassa liikkeessä. Kuut loistivat taivaalla ja odottivat, että Aomame huomaisi ne.
"Tengo", hän kuiskasi. "Missä sinä olet?"

Kesäkuussa palkitsin itseni Haruki Murakamin pääteokseksi luonnehditun 1Q84:n kahden ensimmäisen osan yhteisniteellä. Kolmannen osan suomennosta saimme odotella lokakuulle saakka, mutta itse halusin säästellä yhden suosikkikirjailijani romaania ja toivoin sitä joululahjaksi. Joulupukki tai lahjan hankkija oli kuunnellut toiveitani ja vietinkin osan joululomastani Aomamen ja Tengon tarinan parissa.

Koska 1Q84:n kolmas osa jatkuu siitä, mihin kakkososa päättyi, en avaa romaanin kehystä kovin tarkkaan. Kirjaa tuntemattomien kannalta siirtyminen suoraan kolmannen osan tapahtumien alkuun ei ole kiinnostavaa (kannattaa tosiaankin aloittaa ihan alusta, koska kyse on yhdestä yhtenäisestä teoksesta) ja kaksi ensimmäistä osaa lukeneet luultavasti lukevat kolmannenkin osan, koska on pakko saada selville, kuinka vain kerran elämässään kohdanneiden rakastavaisten käy. Kerron vain sen, että Aomame ja Tengo ovat edelleen rinnakaistodellisuudessa, Aomame vuodessa 1Q84 ja Tengo Kissojen kaupungissa. He eivät ole vieläkään tavanneet, pikkuväki on edelleen liikekannalla ja jossain rakentuu uusi ilmakotelokin. Nyt heidän kannoillaan on Sakigaken palkkaama salapoliisi Ushikawa - ja taivaalla paistaa edelleen kaksi kuuta.

Olen osa tätä maailmaa, ja tämä maailma on osa minua.

Tiiliskiven paksuinen ja äärimmäisen koukuttava ovat kaksi ensimmäistä luonnehdintaa, jotka 1Q84:stä kokonaisuudessaan nousevat mieleeni. Kolmas osa ei tuo sinänsä mitään uutta kirjan laatuun tai kirjoitustapaan, mutta jokin kuitenkin muuttuu. Romaanin kahdessa ensimmäisessä osassa kerronta nimittäin etenee vuoroin Tengon ja vuoroin Aomamen elämää seuraten. Nyt kolmannessa osassa pallopääksi kuvattu, varsin luotaantyöntävän oloinen etsivä Ushikawa nousee yhdeksi uudeksi päähenkilöksi ja tapahtumia seurataan myös hänen näkökulmastaan.

1Q84 on hieno yhdistelmä jännitystä ja uskomattomia tapahtumia sekä tietynlaista joutilaisuutta, joka aiheuttaa odottamisesta. Helsingin Sanomien Harri Römpötti syyttää kirjaa liikkumattomuudesta ja ilmoittaa Murakamin tekstin seisovan kuin vesi lätäkössä. Omasta mielestäni kirjassa kyllä tapahtuu paljonkin, vaikka rauhalliseen tahtiin. Myönnän, että hetkittäin pohdin, onko kirjassa turhaa tyhjäkäyntiä, mutta ei: rauhallisuus on erityisen perusteltua, sillä etenkin Aomame joutuu odottamaan asioita tapahtuvaksi. Tätä odotusta leimaa jännitys, joka kietoutuu niin Aomamen, Ushikawan, osin Tengon kuin lukijankin ympärille. Kahden kuun valaisema hiljaisuus on otollista maaperää kaikelle sille, mikä uhkaa ja mitä voi tapahtua. Murakamin tuntien lukija osaa odottaa yllätyksiä.

Murakamin teksti on kirjailijalle tyypillisesti totta kai täynnä kummallisuuksia ja mahdottomuuksia. 1Q84 on fantasiaa. Romaanissa tapahtuu asioita, joita ei oikeasti voisi koskaan tapahtua. Mutta niin vain on, että siinä missä Kafkassa rannalla sataa kaloja ja Suuressa lammasseikkailussa kerrotaan vihje pihtejä etsivästä lypsylehmästä, on ihan selviö, että Aomamen ja Tengonkin oudon maailman tapahtumat tuntuvat järkeenkäyviltä. Mukana on tietenkin paljon Murakamille ominaisia teemoja, kuten eroottisuutta vailla olevaa seksiä, rakkauden kaipuuta, keskusteluja, ruokaa, vanhan japanilaisen ja modernin länsimaisen kulttuurin leikkauspisteitä. 1Q84 on yllättävän julma ja äärettömän hellä. Kirja onkin rakkauskertomus. Se on kirja, joka melkein itkettää siksi, että muiden Murakamin kirjojen tapaan se jättää kaipuun siihen ihmeellisen tarinaan, joka kirjan kansien sulkemisen jälkeen jää taakse.

Vaikka jossain välissä (hyvin pienesti!) melkein epäilin 1Q84:n toimivuutta ja pohdin, että onko mukana sittenkin liikaa jaarittelua, suljin kirjan kannet haltioituneena. En tiedä, miten tulen sijoittamaan 1Q84:n Murakamin tuotannossa. Se on mielestäni parempi kuin Sputnik, rakastettuni, muttei ainakaan vielä ihan niin taidokas kuin Kafka rannalla - ja kuitenkin 1Q84 koskettaa syvemmältä, tulee lähemmäksi ja rakastan (kyllä!) sitä enemmän. Enkä tiedä sitäkään, miten Murakami sen tekee, mutta hän kirjoittaa kirjoja, jotka yllättävät, koskettavat, liikuttavat - ja lumoavat. Tämän tyytyväisempi en voi lukijana olla.

--
1Q84:n kolmas osa on ollut esillä monissa blogeissa, mutta linkitän nyt Minnan (juuri noin!), Liisan (jonka kanssa olen ihan samaa mieltä) ja Tuijatan (joka pohtii kirjaa hienosti) tekstit.

Vuosi 2013 luettuna ja koettuna

Hyvää uudenvuodenaattoa! Koko vuoden olette jaksaneet lukea kirjajuttujani ja katsella kirjankansikuvia. Nyt haluan kuvakollaasini keinoin muistella päättyvän vuoden muita kuin kirja-aiheisia juttuja, vaikken kuvia sen kummemmin avaakaan. Kerron vain, että vuoteen mahtui paljon työtä, sopivasti retkiä ja matkoja, oman perheen arkea ja monia pieniä juhliakin. Sain juoda kirjallista iltapäiväteetä ja kävellä St. Jamesin puistossa, ostaa hyvää pullaa Skansenilta ja piipahtaa itselleni vieraassa etelänaapurissa. Ihailin myös lakeuden kirjastoa, virkistyin henkisessä kotikaupungissani, vierailin Venetsian (hihii) vastarannalla ja tein retkiä (melkein) Rudolf Koivun maisemiin. Välillä väsytti, toisinaan riitti intoa vaikka mihin. Kokonaisuutena vuosi 2013 oli minulle oikein hyvä.

Kirjabloggaajana vietin melko vilkasta vuotta. Bloggaajuuteni kannalta ehkä suurin asia tai saavutus oli yhdessä Kirjainten virran Hannan kanssa kirjoittamani kirjablogikirja Rivien välissä, joka ilmestyi alkukesästä ja vaikutti koko loppuvuoteenkin niin, että kävimme esittelemässä kirjaamme muun muassa Turun ja Helsingin kirjamessuilla, radiossa sekä Kirjakantissa. Kirja sai myös valtavan määrän blogiarvioita ja muutaman hyvän lehtiarvionkin. Kiitos niistä kaikista! Tänä vuonna blogini pääsi myös Cisionin listalle, mikä yllätti iloisesti. Marraskuussa Lumiomena täytti viisi vuotta, joten kirjablogimaailmassa blogini taitaa olla hieman keski-ikäistä vanhempi.

Pääosin blogivuosi soljui eteen päin aika tasaisesti. Esittelin blogissani hieman yli sata kirjaa, joiden joukkoon mahtuu paljon hyvää ja muutama pettymys. Pidin joitakin teemaviikkoja: maaliskuisen valon aikaan luin pimeitä kirjoja, kesällä taas Lontoo-kirjoja, syksyllä lukutaitokampanjan innoittamana novelleja ja nyt joulukuussa keskityin kolmen viikon ajan lumisiin kirjoihin. Teemalukeminen virkistää ja ensi vuonna aion lukea ainakin suonenjokelaisia kirjoja, mutta varmasti keksin vielä pari muutakin teemaa. Lisäksi aion ensi vuonnakin olla tietokirjailija, jotain on tulossa yhdessä Amman kanssa.

Nyt toivotan onnellista vuotta 2014 jokaiselle blogini lukijalle ja kiitän teitä ihanasta kirjavuodesta!. Toivottavasti "nähdään" taas ensi vuonna, mutta ennen kuin korkkaan uuden vuoden kuohuviinin (no, se saa kyllä odottaa iltaan), paketoin vielä lukuvuoteni. En nimeä vuoden parasta, vaan listaan niitä kirjoja, jotka ovat jääneet mieleeni ihan erityisellä tavalla.

Vuonna 2013 minuun syystä tai toisesta suurimman vaikutuksen tehneet kirjat (linkitykset puuttuvat, mutta tästä pääsette lukemaan listan kaikista nyt päättyvän vuoden aikana blogissani esitellyistä kirjoista) satunnaisessa järjestyksessä:

Vuoden esikoinen
Niitä onkin kaksi! Pauliina Rauhalan Taivaslaulu, puhutteleva ja kaunis romaani, ja Tua Harnon Ne, jotka jäävät, jonka valmiutta en voi kuin ihailla. Toivon, että kumpikin kirjoittaa vielä useita hienoja romaaneja.

Vuoden kirjasarja
Tietenkin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni, jonka kolme ensimmäistä kirjaa luin vuoden 2013 aikana. Loppuja odotellessa...

Vuoden jännäri
Pekka Hiltusen Sysipimeä, joka tekee rakkaasta Lontoosta miltei pelottavan. Kunpa Studio-sarja saisi pian jatkoa!

Vuoden odotetuimmat
Joel Haahtelan Tähtikirkas, lumivalkea ei ole parasta Haahtelaa, mutta sai aikaan onnellisenhaikean olon
ja
Haruki Murakamin 1Q84 - tietenkin! Koukuttavaa kirjaa, kaikkia kolmea osaa (bloggaan uusimmasta pian) kannatti kyllä odottaa.

Vuoden ristiriitaisin
Astrid Lindgrenin Veljeni Leijonamieli jakaa paitsi omia, myös blogini lukijoiden mielipiteitä. Lapsen kuolema on vaikea aihe ja sen käsittely voi joko kammoksuttaa tai lohduttaa.

Mieleen jäänein
Jayne Anne Phillipsin Suojelus, tajunnanvirtaa ja vaaraa partiotyttöjen leirillä Yhdysvaltain etelässä.

Vuoden yllättäjä
Eowyn Iveyn Lumilapsi, joka ei ole lähelläkään vuoden parasta, mutta että voinkin pitää sinänsä aika helposta ja tavallisesta lukuromaanista näin paljon! Taianomainen.

Vuoden pettymys
Vaikka Susan Fletcherin Noidan rippi jo ennakoi, ettei aikoinaan upean Meriharakoiden kirjoittaja osu aina napakymppiin, oli Tummanhopeinen meri minulle selkeä pettymys. En odottanut suuria, mutta en sellaista keskinkertaista imelyyttäkään.

Vuoden lastenkirja
Katri Kirkkopellon Molli! Ihana mörökölli tuo Molli! Lukekaa itse!

Vuoden lumet
Orhamin Pamukin Lumessa sataa lunta enemmän kuin missään muussa muistamassani kirjassa, komea kirja.

Edit. 1.1.2014 kaksi tärkeää, eilen unohtunutta
Alan Hollinghurstin Vieraan lapsi johdatti täydelliseen brittitunnelmaan
ja Kjell Westön Leijat Helsingin yllä taas menneeseen Helsinkiin. Kumpikin huikeita romaaneja.

Vuoden lukuelämys
Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, aika täydellinen romaani, jota metsästin liki vuoden verran omaan hyllyyni.

Vuoden sokeri pohjalla
Antti Hyryn Uuni. Milloin pääsen lukemaan Aitan?

-----
P.S. Olen kuulemma blogini kanssa tänään tv-uutisissa Ylellä klo 18. Apua.

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta

Tuula Karjalainen: Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta.
Kustantaja: Tammi 2013
Ulkoasu: Timo Numminen
Sivuja: 291
Mistä: Kustantamosta
Kotimainen elämäkerta

"Vapaus on paras asia."
- Tove Jansson piirroksessaan Pellingin kesäpaikan ulkohuoneen seinällä

Vietin joulunaluspäivät Tove Janssonin seurassa. Kurkistin hänen lapsuuteensa ja hänen vanhempiensa parisuhteeseen. Tutustuin hänen työhönsä, kävin Pariisissa, vietin aikaa ateljeissa ja saaristossa, tunnistin sodan läsnäolon, poliittiset vastinparit, koin rakkaudet ja vakiintuneen parisuhteen. Sain selville niin lasten- kuin aikuisten kirjojen alkusyyt, sukelsin kuvataiteen maailmaan ja pohdin vanhenemista ja kuolemaakin. Luin jotain niin ulkoasunsa kuin sisältönsäkin puolesta kaunista ja mieleenpainuvaa.

Syksyllä ilmestynyt Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta on taidehistorioitsija Tuula Karjalaisen kirjoittama elämäkerta monien rakastamasta Janssonista. Se on myös ensimmäinen suomalainen elämäkerta monipuolisesta taiteilijasta - ja kirjailijan ohella nimenomaan taiteilijasta, monipuolisesta ja lahjakkaasta kuvataiteilijasta.

Karjalainen on tutustunut hyvin muuhun Janssonista kirjoitettuun kirjallisuuteen ja hän viittaa usein esimerkiksi ruotsalaisen Boel Westinin elämäkertaan. Voikin miettiä, että tuoko Tee työtä ja rakasta jotain, jos mitään, uutta Tove Jansson -kirjallisuuteen. Kyllä se tuo. Karjalainen ensiksikin korostaa Janssonin taiteilujuutta, mutta kirjallisuuttakin käsitellessään hän pääsee lähelle Janssonin henkilöhahmoa. Hän jollain tapaa tavoittaa ainakin minun mielikuvissani eläneen Tove Janssonin hengen, ihailemani taiteilijan tavan elää: kirjan nimen mukaisesti tavan tehdä työtä ja rakastaa.

Tee työtä ja rakasta -nimen Karjalainen on keksinyt Tove Janssonin omasta ex libriksestä. Karjalaisen mukaan Jansson eli juuri tuon periaatteen mukaan. Työ tuli Janssonille (melkein aina) ykkösenä ja työtä Karjalainen kuvaa paljon, melkeinpä intohimolla. Hän rinnastaa maailmanhistorian tapahtumat ja Janssonin tuttavapiirin elämän siihen, mitä Jansson työssään kuvasi. Karjalainen myös tutustuttaa lukijansa komeasti niihin paikkoihin, joissa Jansson teki työtään. Etenkin Ullanlinnankadun ateljee tulee tutuksi, myös valokuvan voimin.

Työn rinnalle nousee rakkaus, niin hetero- kuin homoseksuaalinen, oli aluksi vaikeaa. Se oli vaikeaa, koska Janssonin vanhoillinen isä ei hyväksynyt avioliiton ulkopuolisia suhteita, mutta myös siksi että Janssonin rakastajat Atos Wirtanen ja Sam Vanni olivat niin poliittisesti kuin työnsä ja persoonansakin vuoksi haastavia rakkauden kohteita. Vivica Bandlerin kanssa Tove Jansson löysi itsestään paljon uutta, mutta rakkaus naiseen oli niin ikään vaikeaa, olihan se laissakin määritelty rikokseksi. Seesteisyys rakkaudessa löytyi Tuulikki Pietilän myötä. Karjalainen peilaa kiehtovasti Tove Janssonin taidetta ja hänen rakkauksiaan ja vaikka jokainen lukija on varmasti jo aiemminkin tiennyt, että Taikatalven (joka muuten on oma muumisuosikkini) Tuutikki on Tuulikki Pietilä, taustoittaa Karjalainen naisten vakaata suhdetta niin kiehtovasti, että minun täytyi selata muumisuosikkiani uudelleen.

Kirjoittaessaan Karjalainen kuljettaa tarinaa siten, että Tee työtä ja rakasta etenee hyvän lukuromaanin tavoin, vaikka onkin vankkaa asiaproosaa. Karjalainen on käynyt kirjaansa varten laajan aineiston kirjeistä (etenkin ystävän Eva Konikoffin kanssa käyty kirjeenvaihto nousee keskiöön) lähdekirjallisuuteen ja analysoi niin aineistoaan kuin  sen kautta välittyvää Janssonin elämää tutkijan ottein. Janssonin elämän ja taiteen Karjalainen rinnastaa hyvin suoraviivaisesti. Kirjassa on paljon kaikkea, muttei mitään liikaa. Karjalainen kirjoittaa pääosin hyvin, hänen onnistuu tehdä Tovesta (!) tuttu ja silti kunnioittaa sitä yksityisyyttä, josta taiteilija varmasti piti ainakin osin kiinni.

Tee työtä ja rakasta on myös hyvin kaunis kirja. Palkittu graafikko Timo Numminen on loihtinut kirjalle ulkoasun, joka houkuttelee ja avautuu samalla kertaa sopivan arvokkaana että lukemaan houkuttelevana.

Päällimmäisenä minulle jäi Karjalaisen kirjasta hyvin innoittunut tunne. Lopettelin kirjaa joulupäivän aamuna. Podin suurta haikeutta, koska sukellukseni Tove Janssonin maailmaan oli päättymässä. Koin myös suurta iloa, koska käsissäni ollut ihana kirja odottaa minua jatkossa hyllyssäni ja voin palata Janssonin elämän pariin milloin vain. Kaikkein iloisin olen siitä, että olen lukenut niin Janssonin Muumi- kuin aikuisten kirjojakin ja nyt tiedän lisää niiden synnystä. Ylihuomenna alkava vuosi 2014 on Tove Janssonin juhlavuosi, mikä tulee jollain tavalla näkymään myös täällä Lumiomenassa.

---
Maria, Maija ja Elina ovat myös kirjoittaneet Karjalaisen kirjasta.
Ateneumissa on ensi vuonna Tuula Karjalaisen kuratoima Tove Jansson - näyttely.

Kohti joulua

Tänä vuonna mieli on ollut erilaisten pienten stressinaiheiden täyttämä ja vaikka olen luonteeltani mukavuudenhaluinen tunnelmoija, on ollut vaikea pysähtyä ja nauttia vaan elosta. Olen aina rakastanut joulua enemmän kuin mitään muuta aikaa vuodesta. Nyt joulu tuntuu ihan erityisen tervetulleelta ja joulumieli alkaa pikkuhiljaa saapua omaankin oloon.

Ja miksei saapuisi, kun kuusi on koristeltu, kuuntelen tätä kirjoittaessani amerikkalaisia (yli-imeliä, mutta niin hyvin jouluun sopivia) klassikkojoululauluja ja lomalukemisena on kaikenlaista Alice Munrosta vaateteollisuuden eettisyyden pohdintaan. Munron sain ennakkojoululahjana, olen siitä innoissani. Vielä enemmän innoissani olen siitä, että luemme Meidän Marikkia ääneen jo kolmatta kertaa. Sainpas omat lapseni rakastamaan oman lapsuuteni kirjasuosikkia! Kaiken kukkuraksi meillä juhlitaan joulupäivänä kahdeksanvuotiasta.

Nyt vetäydyn vielä syvemmin joulutunnelmiin ja toivotan teille kaikille oikein hyvää joulua!

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni
Kustantaja: Otava 2009
Kansi: Juha Markula
Sivuja: 400
Mistä: Ostos
Kotimainen romaani

- Vielä hetki, sanoin. Ihmisen elämä on yhtä odottamista, mietin. Vaikka uuni olisi kuinka kuuma ja leivät leivottu, niin vielä hetki.

Mies rakentaa uunin ja miettii maailmanmenoa: Pietari ja Hanna ovat eläköitynyt aviopari, joka on muuttanut takaisin kotiseudulle Iijoen maisemiin Perämeren äärelle. Heidän talonsa, entinen kesäviettopaikka, kaipaa uunia. Pietari haluaa ison, hyvän uunin. Uunintekijän tulee tietää ja osata monenlaista, hankkia tarvikkeet, määrittää mitat ja osata muurata. Pietari rakentaa ja pohtii siinä samalla asioita menneestä tulevaan, vuodenajat vaihtuvat, mansikat kypsyvät, pääskyset lentävät, syysmaitikki kukkii ja lunta sataa. Elämää etenee ja uuni rakentuu.

Antti Hyryn Uuni on muutaman vuoden takainen Finlandia-voittaja, Hyry puolestaan kotimaisen modernismin pitkäaikaisia ja keskeisiä nimiä. Jokunen aika sitten pelkäsin, että Hyryn teokset ovat makuuni liian pitkäpiimäisiä, sitten kävin muutaman bloggaajan kanssa innostavaa keskustelua Uunista ja lopulta töiden puolesta luin Kiviaholinna-teoksesta Vesa Haapalan artikkelia Hyryn Aitasta. Haapalan teksti innoitti minua niin, että päätin lukea Aitan, mutta sain Uunin käsiini aikaisemmin - ja jo varsin suurin odotuksin.

- No tulithan sinä, Hanna sanoi.
- Tulin.
- Tässä olisi nyt vain tällaista, keitettyjä perunoita ja lihahyyteöä ja viiliä, sitten kyllä tomaatteja ja salaatinlehtiä ja tuoreita mansikoita. Mansikoitten kanssa on kyllä jäätelöä. Hannu soitti että huomenna saa lisää. Otan saman verran, kaksi laatikkoa Honeoyeta ja neljä Polkaa. 
- No hyvä. Saako tähän istua, kun voi olla vähän pölyinen.
- No tämän kerran, Hanna sanoi.

Nimensä mukaisesti Uuni on tarina uunin rakentamisesta, mutta vain pinnaltaan. Hyry luo Uuninsa kautta kokonaisen miehen, parisuhteen, suvun sekä osin ammatillisen ja uskonnollisen yhteisönkin maailman. Pietari rakentaa uunia ja hankkii uunin rakentamiseen kuuluvia tarvikkeita, mutta myös marjastaa, syö kalakeittoa, orsileipää ja jäätelöä. Hän keskustelee vaimonsa kanssa: marjasoppa ja sämpylä ovat ihan hyvää, mihin Hanna vastaa, että niin on. Hanna on se, joka istuu pöydän päässä. Pietari tapaa lapsiaan ja lapsenlapsiaan, käy lestadiolaisten seuroissa, pohtii ystäviään ja vierailee Ruotsissa. Hän myös vaipuu haaveisiinsa ja tarkkailee luontoa: miten yksinäinen pensas puistelee itseään tuulessa niin kuin koira tai kana. Rivien väleihin mahtuu monenlaisia merkityksiä ihmiselosta: Miten liikkuu savu, vesi, aika,  ääni, ihmisen mieli; uuni on kaunis, vähän vino, mutta niin on ihminenkin.

Rakenteellisesti Uuni etenee kronologisesti, mitä uunin muuraukseen tulee, mutta kulkee muistoissa ja kurottautuu myös tulevaan. Kertoja on koko ajan Pietari, aluksi minä-muotoisena, myöhemmin yhä enemmän ja enenmmän kolmannessa persoonassa. Hyryn kieli on yhtä konstailematonta kuin romaanin arkinen aihepiirikin. Kerronta on niukkaa ja toteavaa. Silti se on kaunista, sulavaa ja piilohumoristista (vaikka vitsejäkin kerrotaan, muun muassa savolaisista). Uunia lukiessani minut valtasi kotoisa olo. Kokonaisuudessaan Hyryn tekstiinon helppo heittäytyä ja romaanin rauhallinen tempo välittyy lukukokemukseenkin lumoavalla tavalla - kuin lukisi pitkää haikua.

Ostin Uunin syksyllä, mutta säästelin kirjaa tänne joulunalusviikolle saakka. Toivoin, että Hyryn romaani olisi minullekin yhtä suuri elämys kuin Minnalle ja Saralle, joiden lukumakuun luotan melkein täysin. Ja se oli. Kyllä osa ihmisen onnea on siinä, kun on uuni ja uunissa paistettua leipää. Uuni on yksi kirjavuoteni aarteista, kirja joka kertoo tapahtumiaan enemmän. Uunista jää rauhallinen olo, hyvä mieli - kirjan luettuani huomasin, kuinka paljon olin tietämättäni kaivannut jotain tällaista.

Ulla Svensk: Suomen lasten leivontakirja

Ulla Svensk: Suomen lasten leivontakirja
Kustantaja: Otava 2013
Valokuvat: Pekka Holmström
Ulkoasu: Emmi Kyytsönen ja Jenni Kiviniemi
Mistä: Arvostelukappale
Kotimainen leivontakirja

Tämä kirja on tarkoitettu sinulle, joka tykkäät leipoa tai opetella sitä. Ohjeet ovat selkeitä ja helppolukuisia, mutta jos joku asia tuntuu epäselvältä, kannattaa aina kysyä neuvoa aikuiselta. Leivonta tuottaa iloa sinulle itsellesi sekä niille, jotka saavat nauttia maukkaista herkuista.

Mustikkapiirakkaa, mokkapaloja, sateenkaarikääretorttua, sitruunamuffineita, kasviskierteitä, karjalanpiirakoita... Noin 70 reseptiä, yksityiskohtaiset ohjeet ja värikkäät kuvat - ja sellaisilla ohjeilla, joilla voi leipoa yhdessä lasten kanssa. Ullan unelma -blogistaan ja -kaupastaan tunnettu, useita leivontakirjoja julkaissut Ulla Svensk on laatinut lapsille suunnatun leivontakirjan Suomen lasten leivontakirja.

Lumisten kirjojen (melkein) kuukausi saa nyt antaa tilaa joulualusajan touhuille ja hetkeksi, mutta vain pieneksi, kaunokirjallisuus antaa tilaa keittiöpuuhille. Ennen joulua koetan vielä kirjoittaa yhdestä romaanista, jonka lukemista säästelin tänne saakka ja joka on itselleni eräänlainen (täysin epäimelä!) sokeri kirjavuoteni pohjalla. Nyt on kuitenkin aika kurkistaa Suomen lasten leivontakirjan maailmaan. Lukemisen lisäksi leipominen on yksi suosikkiharrastuksistani. Pidän yksinkertaisista, reiluista leivonnaisista, en piperryksestä, eikä oma kärsivällisyyteni riitä esimerkiksi upeiden kakkukoristeiden tekemiseen. Leivon myös mielelläni lasteni kanssa.

Suomen lasten leivontakirja on rakenteeltaan selkeä: aluksi Svensk esittee kaikki tarvittavat leivontavälineet puuhaarukasta pursotinpussiin, käy läpi leivontasanaston annostelusta voisulaan ja siirtyy sitten mittayksiköiden ja Leipurin muistilistan kautta ohjeisiin, jotka on jaettu makeisiin herkkuihin, kakkuihin ja muffineihin, suolaisiin herkkuihin ja minimakeisiin. Teos lupaa paljon makeaa!

Ulkoasultaan kirja on pastellisella, mutta reippaalla tavalla värikäs. Sen taitto on raikas ja toimiva. Värimaailma ja hauskasti, yllä olevan piparkakkukuvan kaltaisesti, asetellut valmiit leivonnaiset varmistavat sen, että kirja innostaa kouluikäisiä leipomisen ystäviä. Ohjeiden puolesta kirja on toki kelpo vaikka aikuisillekin, sen verran monipuolisesti niitä on. Svensk on kokenut leivontakirjojen tekijä, minkä ansiosta Suomen lasten leivontakirjan ohjeet ovat selkeitä ja ennen kaikkea houkuttelevia. Ne ovat kuitenkin paikoin sen verran monivaiheisia, että pienempien kanssa leivontavastuu siirtyy koko lailla vanhemmille ja mukana on ohjeita, joita esimerkiksi itse en tohtisi kokeilla. Myös sotkua syntyy, koska monet ohjeet vaativat useiden sekoitusastioiden ja monenlaisten ainesosien käyttöä. Toisaalta sotku kuuluu leipomiseen (kun vain joku muu siivoaisi...) ja onnistuneet lopputulokset palkitsevat.

Me kokeilimme rapeita pähkinäsuklaakeksejä, ohrarieskoja ja kahden suklaan kakkua. Pähkinäsuklaakeksit näyttivät valmiina hieman "hassuilta", mutta niiden maku oli hyvä. Pienet rieskat onnistuivat miltei täydellisesti ja rieskataikina oli niin helppo toteuttaa, että pikkukoululaiseni teki sen kokonaan itse. Parasta oli kuitenkin kahden suklaan kakku: tumma suklaa, valkosuklaa, kerma ja tuorejuusto lie sellaisia aineita, että mitään pahaa ei voikaan syntyä. Muutin Svenskin ohjetta sen verran, että suklaakeksien sijaan murskasin pohjaan piparkakkuja.

Suomen lasten leivontakirja on kuin mikä tahansa muukin ruokakirja: toiset ohjeet houkuttavat, toiset eivät. On makuasia, pitääkö esimerkiksi banaanista leivonnaisissa vaiko ei ja minkä verran vehnäjauhoja - jos juuri ollenkaan - karjalanpiirakkataikinaan tulee laittaa. Osa ohjeista on piiperrystä, suurin osa houkuttelevia. Isot lapset selviävät monesta leivontahetkestä varmasti jo omatoimisestikin, mutta pienemmän tarvitsevat apua. Koko perheen leivontakirjana Svenskin teos on kirja paikallaan.

Makoisaa joulunalusaikaa!

Orhan Pamuk: Lumi

Orhan Pamuk: Lumi
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto 2004
Alkuteos: Kar 2002
Suomennos: Tuula Kojo
Sivuja: 534
Mistä: Kirjastosta
Turkkilainen romaani

Lumi oli aina tuonut Ka´n mieleen puhtauden, tunteen että kaupungin lika, kura ja pimeys unohtuivat hangen alle, mutta ensimmäisenä päivänään Karsissa hän kadotti sen viattomuuden minkä oli lumeen liittänyt. Täällä lumi väsytti, tympäisi, hirvitti. Lunta oli satanut koko yön.

Lumi tukkii tiet ja pakottaa ihmiset viipymään sisätiloissa. Saksassa poliittisena pakolaisena vuosia elänyt runoilija Ka palaa synnyinmaahansa Turkkiin ja matkustaa syrjäiseen Karsin kaupunkiin. Hän matkustaa Karsiin, koska kirjoittaa lehteen artikkelia Turkin poliittisesta tilanteesta ja kaupungin alueella tapahtuneista muslimityttöjen itsemurhista. Ennen kaikkea hän matkustaa, koska hänen nuoruudenrakkautensa Ipek on eronnut. Karsin kaupungissa on kuohunut jo vuosia, kansallismieliset kurdit ja poliittiset islamistit ovat liikekannalla ja Karsissa tapahtuu vallankaappaus. Ka ja Ipek joutuvat hekin todistamaan poliittista murhaa. Ka on ollut osin tietämätön kotimaansa tilanteesta, mutta nyt hän on kaupungissa, joka on väkivallan keskipisteenä. Koko ajan sataa lunta.

Orhan Pamukin Lumi ja Pamukin tuotanto ylipäätään on kiinnostanut minua jo kymmenkunta vuotta. Lumi olikin yksi teoksista, jonka päätin lukea lumisten kirjojen viikollani jo ennen kuin sain kirjavinkkejä. Lumisia kirjoja esittelen jo kolmatta viikkoa, joten kyse on melkeinpä teemakuukaudesta.

Huoneessaan Ka katsoi ikkunasta ulos ja poltti tupakkaa. Lunta ei enää satanut; tyhjällä lumen peittämällä kadulla katulamppujen valossa vallitsi rauhoittava liikkumattomuus. Ka tiesi oikein hyvin, että hänen rauhallinen olonsa ei liittynyt niinkään lumen kauneuteen kuin rakkauteen ja onneen. Lisäksi häntä oli täällä Turkissa rauhoittanut se, että hän sai olla kaltaistensa joukossa jotka olivat tasaveroisia hänen kanssaan.

Lumi on nimensä veroinen, lunta sataa miltei koko ajan ja silloinkin, kun sitä ei sada, se peittää alleen väkivallan, pakottaa levottomuuksiin ja työttömyyteen väsyneet ihmiset koteihinsa katsomaan televisiota tai pitää keskustelijat teehuoneen lämmössä ikkunan takana. Taustalla kuitenkin tapahtuu paljon.

Romaanina Lumi on moniulotteinen. Se on kertomus Ka'sta, hänen työstään ja etenkin rakkaudestaan, mutta yhtä lailla se on kuvaus Turkin historiasta ja nykyajasta: miten turkkilainen kulttuuri on kukoistanut, miten se on saanut vaikutteita niin idästä kuin lännestäkin ja kuinka nuo vaikutteet luovat paineita. Paineet näkyvät paitsi Saksassa eläneen turkkilaisen Ka'n persoonassa, myös esimerkiksi atatürkilaisten ja islamistien välisissä ristiriidoissa ja yhteydenotoissa sekä naisten asemassa ja ajattelun vapaudessa. Mellakoihin ei tarvita aina edes suurta poliittista tietoisuutta, köyhyys ja työttömyys luovat otollisen maaperän populismille samalla tavalla kuin missä tahansa muuallakin. Pamukin Lumessa väkivalta leimahtaa, mutta kiivauden rinnalla on paljon pohdiskelevuutta.

Lumi on moniulotteinen paitsi teemansa, myös rakenteensa ja kertojanäkökulmansa osalta Kaiken kokijana on Ka, mutta kaikki kerrotaan minäkertojan sanoin. Minäkertoja myös ennakoi tulevaa niin, että lukija aavistaa osan siitä, mitä tuleman pitää. Kuka minä on ja miksi hän kertoo Kan tarinaa? Sekin selviää aikanaan. Suoran, kirjan nykyhetkeen sijoittuvan kerronnan rinnalla kulkee myös fiktiivisiä kirjallisia lainauksia, sanomalehtitekstejä sekä pamflettimaisia kirjoituksia, jotka ilmentävät sitä, mitä niin Ka'n elämässä kuin Karsin kaupungissa on meneillään: Kuka täällä sitten edustaa jumalaa? Pamuk nivoo kaiken yhteen hienoksi ja temmoltaan verkkaiseksi romaaniksi, jonka lukeminen ottaa aikansa, mutta pitää otteessaan alusta loppun saakka. Tuula Kojon suomennosta ei voi kuin kehua.

Pamukin teoksessa minua yleisestikin kiinnostavat teemat - politiikka, uskonto, yksilön omat toiveet ja tunteet - peilautuvat toisiaan vasten järkyttävästi ja kauniisti. Ka, Kars asukkaineen, lumi ja minäkertoja ovat kaikki tämän hienon ja kantaa ottavan romaanin keskeisiä "lankoja". Paljon merkityksiä kantavasta Lumesta jää rauhallinen mieli: Aivan kuin lumi lähentäisi ihmisiä kun sitä satoi kiukun, ahneuden ja vihanpidon päälle.

---
P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sara on myös lukenut kirjan. Tavoistani poiketen latasin kannen kustantajan kuvapankista. Ehdin palauttaa lainaamani kirjan kirjastoon, mutten muistanut kuvata kantta. Pah, ja niin kuin minulla oli jo mielessäni kirjaan sopiva oma kuvakulmakin.

Vuosi kuvina ja kysymyksiä vastauksineen

Vuosi kuvina -haaste on nyt joulukuussa. Kuvat kotini kupeesta, melkein Rudolf Koivun maisemista ovat viime sunnuntailta, mutta koska tänään saimme hieman uutta lunta, voisivat ne olla tältäkin päivältä. Tämä onkin jo päiväni toinen postaus, aamulla kirjoitin David Gutersonin Lumi peittää setripuut -romaanista.

Kysymyksiä ja vastauksia

Asunto 4 -blogin Tytti muisti minua kysymys-haasteella. Kiitos! Tässä haasteen idea, kysymykset ja vastaukset:

1. Kerro pari asiaa itsestäsi tai päiväsi kuulumisista. Liitä myös kuva.
2. Vastaa haastajan kysymyksiin, jos se tuntuu sinusta mukavalta.
 3. Voit muuttaa haasteen sisältöä mieleiseksesi.
 4. Keksi haluamasi määrä kysymyksiä.
5. Haasta haluamasi määrä blogeja mukaan.

Tänään on ollut puuhapäivä: ehdin blogata kahdesti, sain postiettua kaikki joulupaketit, kävin perheeni kanssa Helsingissä ihmettelemässä italialaisia jouluseimiä ja kohta on aika pelata Afrikan tähteä. Lukea en ole ehtinyt, mutta olen nyt jonkinlaisessa kirjatyhjiössä luettuani perjantaina loppuun Orhan Pamukin Lumen. Odottelen siis uutta, sopivaa kirjaa. Ja hahaa, se kuva... Kännykkäkuvasin itse itseäni eilen tätä haastetta ajatellen. Kuvassa istun Kerava-salin kahvilassa ja odottelen balettinäytöksen Rakas joulupukki alkamista. Esikoiseni oli yksi esityksen piparkakuista.

1. Mikä on lempipaikkasi? Miksi?
Tietenkin se on oma koti, koska kotona saa aina olla sellainen kuin on, joskus iloinen ja puuhakas, joskus ärtynyt ja väsynyt. Kotiin saa vetäytyä nössöttämään itsekseen, mutta kotiin voi myös kutsua ystäviä. Jos ei oma koti tai lapsuudenkoti, niin varmaankin joku penkki Kensingtonin puistossa Lontoossa. Jotenkin sielläkin tulee hyvä ja tuttu fiilis.

2. Mikä saa sinut hymyilemään?
Moni asia! Mutta tänään ainakin lumisade ja näihin kysymyksiin vastaaminen.

3. Millainen puutarhatonttu olisit?
Pyöreä ja puuhakas kirjatonttu. Puuhailisin ja leipoisin herkkuja, jotka sitten itse söisin kirjaa lukiessani. Tai ehkä puutarhatontut eivät puuhaile mitään?

4. Jos saisit valita ihan mistä vain, mitä tekisit juuri nyt?
Juuri nyt olisin jo joululomalla, joka jatkuisi ainakin kuukauden.

5. Millainen on unelmiesi kesäloma?
Olen onnekas, koska olen päässyt viettämään unelmieni kesälomia. Esimerkiksi viime kesänä olin vapaalla miltei viisi viikkoa: olin perheeni kanssa kotona, luin hyviä kirjoja, matkustin Lontooseen, Tukholmaan ja Savoon, tapasin sukulaisia, sain tehtyä valokuvakirjoja, tapetoin mieheni kanssa lastenhuoneet, istuin myös pihakeinussa ja ihastelin pioneita... Enpä paljon muuta kaipaakaan, tuossa oli kaikenlaista.

Kiitos haasteesta, Tytti. Lähetän nyt haasteen Liisalle, Ammalle, Marialle, Saralle ja Jaanalle. Omat kysymykseni teille viidelle ovat jouluisia:

1. Mikä on joulun paras herkku?

2. Joulukuusi: luonnonkuusi, kasvatettu, muovinen tai ei kuusta ollenkaan?

3. Oletko joulun suhteen konservatiivinen tai uutta etsivä?

4. Mitä teet vanhoille joulukorteille?

5. Jos saisit suositella blogisi lukijoille vain yhtä kirjaa joululukemiseksi, mikä tuo kirja olisi?