~Joulujulkaisu voiton tuo~

Lumiviikkoni on jatkunut suotuisasti, tänään on lumen lisäksi mukava pikkupakkanen ja marraskuinen luonto kuin joulun ihmemaa. Ei siis ihme, että kaltaiseni joulufriikin ajatukset ovat jo joulussa. Myönnän leiponeeni jo joulutorttuja, lämmittäneeni glögiä ja tällä viikolla päästin itseni irti antaen itselleni luvan kuunnella joululauluja. Tässä asiassa en voinut enää hillitä itseäni ;)

Niinpä eilinen yllätysarvontanikin sisältää palkintona jouluisen julkaisun. Voittaja saa valita, haluaako hän Natalia Brotheruksen tunnelmallisen valokuvakirjan Joulun kuvia vaiko uusintapainoksen (aikakauslehden malliin) monien rakastamasta Jeanne D'Arc Livingin joulukirjasta. Lisään voittajan pakettiin vielä pienen lisäyllätyksen.

Voittaja ratkesi tällä kertaa tyttäreni jouluestetiikan tajun avulla. Hän selaili Kotivinkin Jouluherkut-lehteä ja valitsi sieltä mielestään kauneimman sivun. Sivun numero oli isompi kuin osallistujien määrä arvonnassani (ja samalla myös pienimmät numerot, kuten sivu 1 eli kansi olisi jäänyt pois eikä sellainen ole sopivaa!), joten mieheni laski vielä oman laskukaavansa mukaisen numeron. Näiden yhteen sovitetuksi tulokseksi tuli numero 6. Kuulostaako siltä, että logiikka on hallussa?

Kun otan pois omat kommenttini, on kuudes kommentoija Teija. Paljon onnea! Otatko yhteyttä ja kerrotko samalla, kumman kirjan haluat, niin laitan postia tulemaan.

Huomenna ja sunnuntaina lupaan kaksi esteettistä iloa tuovaa lumikirjaa. Ja toivon lumen pysyvän maassa ensi viikollakin.

Näihin talvisiin, melkein jouluisiin, tunnelmiin.

~Toislumen lumoissa~

(edit x2 päivitin oikeat linkit videoihin)

Eihän minun lumiteemaviikkoni ehtinyt kuin hieman yli puoleen, kun viime yöntä ja tänään (koko ajan!) kauan odotettu toislumi saapui eteläiseen Suomeen. Ensilumen saimme kolmisen viikkoa sitten, hassun vajaan sentin, mutta tänään kaikki on ihanasti toisin.

Minulle lumen tulo on aina iso asia, osaan edelleen kokea ensilumen kuin pieni lapsi ja vanhan suosikkisarjani Gilmoren tyttöjen Lorelei Gilmoren tavoin haistan lumisateen tulon ennen ensimmäistä hiutaletta. Voitte siis arvata, että heräsin tänään onnellisena (vaikka olin nukkunut vain viisi tuntia) ja lähdin ulkoilemaan hoitokoirani kanssa talviseen lumihämärän satuun.

Talvisatua löysin myös musiikista. Koska asioiden päättäminen on minulle vaikeaa, en osannut valita kahdesta talvisesta laulusta. Linkitän tänne molemmat. Menkää tänne, jos haluatte
kauniin suloisen ja hieman naiivin talvisadun

ja tänne, jos parempi vaihtoehto on
kaunis, hyytävä, klassinen talvisatu

Kummasta kappaleesta pidätte enemmän? Kaikkien tähän pikkukysymykseen vastanneiden kesken arvon jotain pientä talvista huomisen päivän aikana. Itse pidän molemmista, tietenkin.

Lumoavaa, sadunomaista lumipäivää kaikille!

~Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta~

Äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana lukee oppilaan kirjoittamaa esseetä Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta ja hermostuu; Kaikki keskeiset asiat ovat aivan väärin! Esseen mukaan Sonja ampuu Raskolnikovia sydämeen ja Raskolnikov itse mukamas kuristaa koronkiskurieukon rautalangalla. Nuori sijaisopettaja suuntaa kirjastoon, josta löytää muitakin viallisia, kuin kirjaruton tai kirjasukupuolitaudin vaivaamia kirjoja.

Lumiteemaviikkoni ensimmäinen kirja, Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kiehtovan tarinan lumeen kaivetuissa koloissa saalistavan, näätäeläimen nimeä kantavan kirjailija Laura Lumikon perustamasta Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seurasta. Lumisella vuodenajalla on keskeinen sijansa kirjassa, joka kietoi minut monitasoisiin pauloihinsa heti alusta lähtien.

Romaanin keskeishenkilö on täydellisesti kaartuvat huulet ja vialliset munasarjat omaava tutkijanurasta haaveileva sijaisopettaja Ella Milana. Julkaistuaan novellinsa Jäniksenselän Sanomissa hän saa kutsun kansanmytologiaa hyödyntävillä Otuksela-lastenkirjoillaan maailmanmaineeseen nousseen Laura Lumikon perustamaan kirjailijoiden seuraan. Kaikki seuran jäsenet ovat menestyskirjailijoita, jotka ovat lapsuudestaan saakka olleen Laura Lumikon kirjoittajaoppilaita. Ellan on tarkoitus tavata Laura Lumikko sekä yhdeksän kirjallisen seuran jäsentä Lumikon metsän siimeksessä sijaitsevassa talossa, jossa järjestetään hienot juhlat. Juuri kun Laura Lumikko ja Ella ovat kohtaamaisillaan talon sisärappusilla juhlaväen katsoessa, katoaa kirjailijatar kuin taikaiskusta. Kukaan ei koskaan löydä Laura Lumikkoa tai hänen ruumistaan.

Jäniksenselkäläisten kirjailijoiden seura toimii omilla ehdoillaan. Kuka tahansa seuran jäsen voi haastaa toisensa Laura Lumikon laatimaan Peliin, jossa toiselta voi kysyä mitä vain. Vastaamista kutsutaan vuotamiseksi. Jos haastettu kieltäytyy osallistumasta, menettää hän jäsenyytensä Seurassa ikuisiksi ajoiksi. Peli ei tuota kertomuksia, vaan materiaalia kertomuksiin. Yleensä haastaminen tapahtuu ilta- tai yöaikaan sitten, että joku kirjailija murtautuu toisen taloon tai kapuaa (aina) yläkerrassa sijaitsevaan makuuhuoneeseen vaivalloisesti ensin puuhun kiiveten. Ella keksii hieman omaperäisemmän keinon halutessaan saada kirjailija Martti Talvivaaran vuotamaan. Myös kirjastonhoitaja ja kirjailija Ingrid Kissala - kuin kaksi eri henkilöä samassa kehossa - sekä kuuluisana tieteiskirjailijana Arne C. Ahlqvistina tunnetuksi tullut perheenäiti Aura Jokinen vuotavat Ellalle ja vuodattavat tätä.

Nainen oli nimittäin sanonut: Oikein mukavaa saada seuraan uusi kymmenes jäsen. Suomen kielen ammattilaisena Ella tietysti olisi sijoittanut pilkun sanojen "uusi" ja "kymmenes" väliin. Ilman tauolla tai painotuksella ilmaistua pilkkua toteamus tarkoitti käytännössä sitä, että puhujasta oli mukavaa saasa Seuraan uusi kymmenes jäsen aiemman kymmennen jäsenen tilalle.

Laura Lumikon katoaminen on suuri mysteeri, mutta kenties vielä salaperäisempää on Seuran tuntemattoman, edesmenneen kymmenennen jäsenen olemassaolo. Kuka on muutamissa vanhoissa valokuvissa näkyvä poika, jonka muistikirjaan viitataan kerroten sen vaikuttaneen itse kunkin kirjailijan tuotantoon? Miksi pojan, joka todistettavasti kuoli lapsena, lahjakkuus, persoona ja kuolintapa on vaiettu kokonaan? Kirjaa lukiessa ja Seuran jäsenten vuotaessa tuli sellainen olo kuin lisätietoa arvoitukseen löytyisi seuraavilta sivuilta, mutta sitten mukaan tuleekin uusia ihmissuhteita, Ella Milanan kuollut isä, paikallislehden arkistoja, kirjailija Talvimaan pihalla majailevat koiralaumat sekä valkoinen Renault, joka vahingoittumana on päätynyt ruostumaan tiettömän metsän keskellä kuin muurahaisten polkuja pitkin.

Jääskeläisen romaanissa on niin monia ulottuvuuksia ja kerroksia, että niitä on vaikea lähteä analyyttisesti purkamaan. Sanotaanko, että mukaan mahtuu kirjallisen salaseuran ja Pelin ohella paljon ruumiillisuutta esimerksi Martti Talvimaan ylensyönnin, näytelmäkirjailija Toivon Holmin rajujen ja eritteidentäyteisten nussimismuistojen  sekä Ella Milanan munasarjavian muodossa. Mukana on myös metaforia, epäluotettavuutta, menneisyyden salaisuuksia, kirjallisia viitteitä, lapsuusmuistoja sekä  pimeyden ja valon, unen ja todellisuuden kiehtovaa sekoittumista:

Etupiha oli täynnä koiria. Kaksi niistä rähisi toisilleen, sitten toinen alistui ja tilanne rauhoittui. Hän laski, että yksin rappusten edessä istui seitsemän koiraa. Kun yksi niistä nousi ja käveli pois, tilalle tuli kaksi muuta. Koiria oli lisää kinosten takana, roskapöntön luona, muurin varjossa. -- Hän oli kerran nähnyt paljastavan unen. Siinä solmiokaulainen saksanpaimenkoira oli vaatinut nähtäväkseen kaikki hänen henkilökohtaiset paperinsa.

Pitkälti kyse on myös siitä, onko kukaan niin omaperäinen kuin kuvittelee olevansa. Jääskeläinen pohtii sitä, mistä kirjailijat saavat sysäyksen kirjojensa aiheilla. Jääskeläisen itsensä on pakko omistaa taikakynä tai -tietokone. Lumikko ja yhdeksän muuta sisältää intertekstuaalisia viittauksia lukuisiin maagis-realistisiin kirjoihin sekä salaseuroja käsitteleviin teoksiin. Ainakin Garcia Marguez, Allende, Tartt ja Liisa Ihmemaassa pyörivät mielessäni. Otuksela-kirjojen Kaarnakoppura muistuttaa minua Onnen linnan Pärnä-Kopsasta. Mielleyhtymä ei ehkä ole kaukaa haettu, sillä Ilmari Vainion lastennäytelmän Liisan tavoin Ella liikkuu unen ja toden rajamailla eräänlaisena valittuna henkilönä.

Vaikka viittauksia muihin kirjoihin on,  ovat viittauksen vihjeinä piilossa kirjallisen unikuvien alla. Jääskeläinen kirjoittaa aivan omannäköistään tekstiä, joka kietoo pauloihinsa. Näköharhat ovat totta, uni kertoo totuuden ja mytologisen kartoituksen tekeminen on kodeissa yhtä tavallista kuin omassa maailmassani ilmalämpöpumpun asennuttaminen. Jääskeläinen kunnioittaa hellästi myös Kai Laitisen Suomalaisen kirjallisuuden historiaa, joka on tuttu kaikille (kaltaisilleni) 1990-luvulla (ja varmasti aikaisemminkin) kirjallisuutta opiskelleille. Laura Lumikon ohella jokainen Jäniksenselkäläisen kirjallisuuden seuran jäsen mainitaan kirjassa.

Rakkaat otukset, joskus meidän sallitaan kokea ihmeellisiä asioita ja päästä paikkoihin, joista emme olisi osanneet uneksiakaan. Vain sellainen, joka ei ole kaikesta mitään oppinut, kuvittelee saavansa pitää löytämänsä asiat ikuisesti.

Näin kirjoitti Laura Lumikko viimeiseksi jääneessään Otuksela-kirjassa. Ja toden totta, Jääskeläinen sallii lukijansa kokea ihmeellisiä asioita. Kirja, jossa aivan yht'äkkiä alkaa sataa lunta kirjaston sisällä, on minulle täydellinen. Kerroin kerran aikaisemmin olevani hengästynyt ja iloinen luettuani silloin käsilläni olleen kirjan. Niin kävi nytkin. Jopa uniini saakka tullut sekä ruokani kypsymistä häirinnyt Lumikko ja yhdeksän muuta pitää sisällään kaikki sellaiset elementit, joista kirjassa pidän.

****½

~Talviunia ja -uria~

Tänään suljen yhden oven, lomailen ja joulukuussa palaan vanhaan, mutta silti niin kovin uuteen. Mietin kirjoittamista sekä ennen kaikkea sitä, että osaanko enää. Olen samaan aikaan riehakkaan onnellinen ja äärettömän melankolinen.

Aamun sumuinen sää sopii mielentilaani, mutta tällä viikolla vietän blogissani teemaviikkoa, jonka aikana toivon/loitsin/pyydän (miten vain) lunta. Viikon kaikki päivitykset, olipa kyse kirjoista, musiikista tai muusta elämänmenosta, tulevat tavalla tai toisella kiertymään lumen ympärille. Kaipaan lunta. Ensi- ja toislumen (josta yläkuvat) olen saanut jo kokea, mutta nyt jalat astuvat taas rapakkoon.

Tähän viime jouluna ottamani tunnelmaan on vielä pitkä matka. Siksi talvi on vielä unta vain, kaunista ja hieman surullista, kuten A.W. Yrjänä orkesterinsa kanssa osoittaa.

~Isänpäiväenteilyä~

Hyvää isänpäivää kaikille isille, tämän blogin kohdalla etenkin muutamalle lukevalle isälle sekä lukevien ihmisten isille! Ja totta kai kaikille muillekin. Ennen kaikkea onnellista isänpäivää omalle isälleni, joka lukee mieluiten sukututkimus- ja eräkirjoja sekä apelleni, lasteni vaarille, joka iltaisin viihtyy vetävän tarinan äärellä.

Tietenkin isänpäiväonnea myös omalle miehelleni, joka tulee huomenna aamulla saamaan lasten päiväkodissa tekemät lahjat sekä päivänsankarina kaiken muun hyvän ohella myös Vihreitä kuulia, joita hän voisi syödä vaikka puoli kiloa kerrallaan - toisin kuin minä, joka pidän makeisista vain suklaasta (hän on lisäksi salmiakki-ihmisiä, minulta puuttuu salmiakkigeeni). Econ Ruusun nimen ja Tolkienin Tarun Sormusten herrasta lempikirjoikseen mainitsema mieheni saa vielä erikoisonnitteluna erään yhteisen suosikkikappaleemme, maailman vahvimman rakkauslaulun muodossa. Hyvää isänpäivää, J!

Ensi viikolla kaikkien päivitysteni aiheet tulevat kiertymään yhden teeman ympärille. Ehkä.

~Tuleva hienorouva muistelee lapsuuttaan~

Sain Allulta hauskan haasteen ja kahden vakavasävyisen kirjan jälkeen on aika heittäytyä hetkeksi lapsuusmuistoihin. Tämä haaste on vapaasti napattavissa mukaan.

1. Mitä vastasit pienenä kysymykseen "Mikä sinusta tulee isona?"
Halusin tulla opettajaksi tai kirjailijaksi, mikä herätti naurua luokkatovereissani. No, ei minusta tullut kumpaakaan (ainakaan vielä ;-)), mutta olen työkseni opettanut ja kirjoittanut.

2. Mitkä olivat  sarjakuvien/piirrettyjen lemppareitasi?
Tietenkin Aku Ankka. Pidin etenkin taskukirjoista, joista suosikkejani olivat "Aku Taikaviitta" sekä "Mikki Hiiren kuuma kesä", joka toi tietoisuuteeni Tsingis Khanin ja Mongolian arot (oikeasti!). Hammaslääkärissä luin Nakke Nakuttajaa ja televisiosta seurasin Pätkistä, etenkin Smurffeja.

3. Lempileikkejäsi?
Barbit tarzaneina joulukuusessa. Joulukuusi sopi hyvin viidakoksi ja vanhempieni vaatehuoneen hyllyt kerrostaloksi. Koululeikki - ne opettamishaaveet taas kerran! Tykkäsin kiipeillä puihin.

4. Mistä urheilusta pidit/harrastit?
Olin kohtalaisen hyvä murtomaahiihdossa (pikkukaupungin koulujen välisten kisojen kolmas palkintosija sekä Muumi-hiihtokoulun diplomi vahvistavat sen), mutta en varsinaisesti harrastanut liikuntaa. Harrastin kuviskerhoa ja partiota. Tietenkin olin myös pieni lukutoukka ja satutäti.

5. Ensimmäinen musiikki-idolisi ?
Jonna Tervomaa, olemme saman ikäisiä. Leningradin matkalla laitoin jalkaani siniset mokkaiset talvisaappaat ja lauloin Minttua ja Villeä hotellihuoneen peilin edessä koko kymmenvuotiaan sieluni kyllyydestä. Yksitoistavuotiaana suosikkini olikin sitten Dingo.

6. Parhaat synttärisi ja miksi?
En muista yksittäisiä, mutta niitä juhlittiin. Hyvä ystäväni oli syntynyt samana yönä kuin minä (mutta eri vuorokauden puolella) ja saimme usein samoja lahjoja koulukavereilta. Koska olin syntynyt kuusi tuntia ystävääni aikaisemmin, juhlimme usein minun synttäreitäni ensin. Siksi minulle lahjat olivat yllätyksiä, hän osasi varautua.

7. Paras joululahjasi/ muu lahja, jonka olet saanut?
Pehmoapina silloin, kun olin neljä- tai viisivuotias. Olin toivonut apinaa niin kovasti ja sitten sen sain.

8. Mitä olisit halunnut elämässäsi tehdä, jota et vielä ole tehnyt?  
Lapsena kuvittelin, että aikuisena kirjoitan kirjaa majakassa. En ole tainnut edes koskaan käydä majakan sisällä. Haluaisin kyllä. Toinen kuvitelmani oli, että minusta tulee hieno rouva ja ajan Mersulla mummolaani maalle turkki ylläni. Turkiksia en kuuna päivänä suostuisi ylleni pukemaan ja siten eläinparkojen kärsimystä edesauttamaan, Mersun sijaan meillä on Volkkari enkä taida sopia hienon rouvan määritelmäänkään, vaikka ihan kunniallinen aikuinen ja rouva minusta kasvoi.

Omistan tämän meemin pikkusiskolleni ja serkulleni, jotka ovat kanssani toisessa kuvassa. Aurinkoinen serkkuni on kuvan pienin, siskoni suloinen tummatukka ja itse tuijotan lenkkareitani. Kuva on otettu omenankukkien aikaan mummolassani Pohjois-Savossa 1980-luvun alussa. Ensimmäisessä kuvassa olen yksivuotias, alin kuva puolestaan tuo varmasti monille muistoja View Master-kiekoista.

~Ros Wynne-Jones: Sade lankeaa~

Afrikasta palattuani minulla ei ole enää ollut lämmin. Kylmyys on pesiytynyt luihini. -- Seison katolla eikä minulla ole edes rohkeutta hypätä.

Maailman vesipäivän 2009 teemana oli ihmisten oikeus puhtaaseen veteen. Jokainen vähänkin asioista perillä oleva ihminen tietää, ettei tuo oikeus toteudu tasapuolisesti. Elämä ilman vettä on mahdotonta. Elämä säännöstellyn vedensaannin kanssa on vaikeaa. Ja elämä sotatantereella maamiina-alueella ilman vettä on jotain, mitä on vaikea kuvitella.

Silti osa ihmisistä selviää päivästä toiseen, kädestä suuhun, avustuspakkauksesta toiseen. Nälänhädän ja sodan riivaaman eteläsudanilaisen Adekin kylän nostaa esiin brittiläinen toimittaja Ros Wynne-Jones, joka esikoisromaanissaan Sade lankeaa tuo lukijoidensa eteen punaisen, tomuavan maan kaunistelemattomana ja henkihieverissäänkin elävänä.

Tapahtumien näkijänä ja kokijana on vastavalmistunut englantilais-espanjalainen lääkäri Maria Marshall, joka toimii avustustyöntekijänä Adekissa, jossa ei ole satanut kolmeen vuoteen. Yhdessä amerikkalaisen punaniskataustaisen Billyn sekä irlantilaisen Seanin kanssa hän koettaa luovia parhaansa mukaan. Kyläläiset ovat osin kasvattomia, nälkään, viidakkoveitsen viiltoihin, ampumisiin tai miinoihin kuolevia luurangonlaihoja ihmisiä, mutta osa heistä tulee läheiseksi Marialle syystä tai toisesta. Polio-John, päällikkö Deng, vaaleanpunaiseen kylpytakkiin pukeutuva komentaja-Wol sekä vetoava Michael jakavat unohdettujen ihmisten arjen avustustyöntekijäkolmikon kanssa. Ja unohdettuja he ovat, sillä pian Marian, Billyn ja Seanin saapumisen jälkeen kiitorata tuhoutuu eikä kylää saada paikannettua. Unohdettuina muulta maailmalta he pysyvät kuukausia, kunnes määrätietoinen valokuvaaja Grace Mulholland saapuu paikalle ja aikanaan tekee vastentahtoisesta Mariasta sankarin uutiskuvansa perusteella.

Wynne-Jones kirjoittaa hyvin. Hänen tekstinsä imaisee sisäänsä heti ensisivuilta ja länsimaisena nuorena naisena Maria antaa kaltaiselleni lukijalle samaistumismahdollisuuden. Tarina kulkee kolmessa ajassa; Sairastelevan Marian nykyisyydessä 2000-luvun Lontoossa, kymmenen vuotta aikaisemmin Adekin kylässä Sudanissa sekä Marian lapsuudessa espanjalaisen äidin ja isoveljen kanssa. Brittiläinen isä on hylännyt perheensä Marian ollessa vauva ja äiti kuollut syöpään muutamaa vuotta ennen avustustyön alkua.

Esikoiskirjailijalle usein ominaisia kirjallisia karikoita ovat turha sentimentaalisuus ja joidenkin teemojen yksinkertaistaminen. Myös Wynne-Jones sortuu tuottamaan aavistuksen kliseisiä henkilöhahmoja sekä tarjoaa hieman epäuskottavan, mutta vapauttavan loppuun. Ne eivät vähennä hänen romaaninsa kaunokirjallista tai yhteiskunnallista arvoa, vaan tuovat tapahtumat lähemmäksi lukijaa.

Coco Popsin apina keinuu jälleen luonnottoman vihreässä viidakossa jasen takana erotan tuoreen veren punaaman taistelukentän, joka on maalattu pakkauksen pahviin lapsellisena sarjakuvapiirroksena. Herään kurkkuuni tukahtuvaan huutoon.

Romaanissa on läsnä vahva yhteiskunnallinen aspekti.Marian nykyisyys ja takaumat saavat pohtimaan niitä syitä, miksi ihminen hakeutuu avustustehtäviin. Sade lankeaa valottaa myös Darfurin alueen sodan ja luonnonkatastofin taustoja; YK on määritellyt Darfurin kriisin maailman pahimmaksi humanitaariseksi ongelmaksi. Kun valve ja uni sekoittuvat, Maria ja samalla lukijat joutuvat pohtimaan, missä kulkee mielekkyyden raja, kun puolikuolleen lapsen ruokkiminen ei auta tai kun omilla toimillaan ei välttämättä voi muuttaa mitään. Tärkeimmäiksi auttamisen motiiviksi nouseekin ihmisyys ja ihmisarvo.

Sade lankeaa jätti minulle kirjallisen muistijäljen sellaisesta kauhun tasapainosta, josta olin uutisten ja osin kaunokirjallisuuden ansiosta tietoinen jo aikaisemmin, mutta jonka nyt myös tunnen sisimmässäni. Näen kuivuneen pikkuvauvan, jonka koppuraksi muutunut kieli yrittää vielä saada vettä pipetistä. Melkein ymmärrän, miltä tuntuu kävellä peläten maamiinoja. Tajuan, että shampoo tai tuoremehu on käsittämätöntä ylellisyyttä. Tiedän myös, että kaikkein kauheimpaankin voi sisältyä iloa, toivoa ja runoutta.

Kuuntelen jokea. Elämässäni on nyt vettä. Sillä tavalla teen pesäeron menneeseen, kun takaumat iskevät. Silloin ei ollut vettä.

Ja tiedän, että vesi on yhtä kuin elämä.

****-

Suosittelen tutustumaan myös Leena Lumen ja Susan tekemiin hienoihin arvioihin tästä kirjasta.

~Pasi Lampela: Kuolemansairauksia~

Ikävä, sisäisesti kalvava paha olo, puhumattomuus, joukkomurhapakkomielle, kasvain tai juoppous voivat olla kuolemansairauksia. Kuolemansairautta on myös nähdä maailma ilman valoa, mutta onneksi kuolemansairauden voi parantaa ujuttamalla väliin toivoa vaikka väkisin.

Näytelmäkirjailijana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan toinen novellikokoelma Kuolemansairauksia tarkastelee ihmisiä, etupäässä suomalaisia miehiä, vailla valoa. Jos asiat ovat ulkoisesti hyvin, sataa sisäisesti räntää. Tuskainen olo ja ahdistus on novellien henkilöiden ominta ja sisintä itseä. Valoisanakin hetkenä henkilöt tuntevat kaipuuta johonkin muuhun, halua muutokseen tai pakoon kaikesta. Lukijan onneksi joukkoon mahtuu myös niitä, joille ankeus, jopa sietämättömän raskaat teot, tuovat mukanaan ehjemmäksi ihmiseksi kasvua.

Lampelan novelleissa ihmiselo on ulkoisesti hyvin keskiluokkaista ja tavallista. Ihmiset elävät kuin eivät eläisi ollenkaan. Lauantai-iltana kahden pojan isä katsoo urheilua ja ruokapöytää kattava äiti on aina huolissaan jostain. Toisaalla perhe uskoo etelänloman korjaavan jo vuosia kestäneen hajoamisen. Novelleista koskettavin on Tyttö, jossa perheenäiti haluaa tarjota vankilasta vapautuneelle veljelleen, kuuden ällän ylioppilaalle, mahdollisuuden uuteen alkuun yhteiskunnassa. Traagisuudestaan huolimatta Tyttö nousee kokoelman toiveikkaimmaksi tarinaksi.

Ei sairaus ole minussa. Sairaus on jossain muualla, minun ympärilläni. Se on näissä vapaaehtoisesti omasta ihmisyydestään luopuneissa, näissä ihmisyyden luopioissa, ihmisyyden irvikuvissa, jotka jaksavat jonottaa lauantaisin IKEAssa, käydä kerran vuodessa teatterissa, ostaa joululahjaksi historiallisen romaanin.

Toiveikas sen sijaan ei ole Vihan päivä. Gerdit, auviset ja saaret tulevat liki lukiessa tavallisen perheen tavallisen pojan kirjettä, jossa tämä suunnittelee pommi-iskua kauppakeskukseen, näkee sairasta kauneutta kauhussa ja veressä sekä kuvittelee kohoavansa Ikea-kansan yläpuolelle. Poika kirjoittaa, pakkaa reppuaan ja lähtee. Siinä kaikki. Analyyttisinkin lukija alkaa kantaa surua ja pelkoa sydämessään. Vihan päivä myös jää päällimmäiseksi mieleen koko novellikokoelmasta, vaikka mieluummin kuulisin Hengen ja elämän Chopinia, vaikka sen kirkkaudellekin Lampela antaa surulliset kasvot:

Lunta tulee hiljalleen kuin Chopinin musiikkia ja silti paistaa aurinko. Se saa hänet epäilemään aistejaan. Suuria uneliaita hiutaleita leijailee ei mistään, keskellä kirkasta keskipäivää, kuin unessa.

Vaikka kokoelman novellit ovat pääosin ankeita, olen hyvilläni kohdattuani tämän lukukokemuksen. Pasi Lampela kirjoittaa väkevästi ja vailla kliseitä. Hänen kielensä on kirkasta kuin pakkaspäivä, jolloin ulkona näyttää kuulaalta, mutta jolloin ulkona tuuletetut petivaatteet haisevat pakokaasulle ja on vaikea saada henkeä. Jos jotain kritisoisin, niin novellien tyyli paikoin liian yhtenäinen. Tekstistä ei puutu särmää, mutta toisinaan unohtaa lukevansa novelleja; Kertojanääni on turhan samanlainen monissa tarinoissa, vaikka niiden aihepiirit vaihtelevat perhekuvauksista salarakkaisiin ja joukkosurma-aikeista vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Vaikka Lampelan kieli ja mielenmaisemat ovat perimiehisiä, on hänen tekstinsä kaunista. Tähän kauneuteen sisältyy aina aimo annos surua. Vaikkei paljon naurata, ei Lampelan tekstissä ei ole mitään turhaa.  Ei ainakaan marraskuussa.

PS. Mikkelissä vuonna 1969 syntynyt Pasi Lampela on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa samalla pohjoissavolaisella pikkupaikkakunnalla kuin minä. Tämä tietenkin lisäsi kiinnostustani hänen teksteihinsä ja koetin rivien välistä lukea kotiseutukuvauksia. Onneksi (!) en niitä onnistunut löytää, jollei sellaiseksi lasketa novellissa Poika kesämarkkinoita ja kaupungin halki virtaavaa jokea.

***½

~Hyötykäyttöä ja vesituiskua~

Tänään illalla tuiskutti vettä. Kun katsoin katulampun valoa palatessani kotiin seminaarista, näytti siltä kuin olisi satanut lunta. Kahdeksan asteen lämmössä ei kuitenkaan lumesta voinut edes haaveilla. Kotona sain ihanan puhelun, jossa minua pyydettiin suomalais-ranskalaisen vauvan kummiksi. Ilolla suostuin, totta kai.

Elämä on ollut kiireistä viime päivät. Tarkoitukseni oli tehdä kirjamessujen jälkitunnelmissa vain kirja-aiheisia päivityksiä, mutta blogiaikani on ollut kortilla. Olen onneksi ehtinyt lukea niin novelleja suomalaisen miehen sielunmaisemasta kuin saada loppuun romaanin kuivaakin kuivemmasta sodan runtelemasta maasta, mutta blogiini tuon ne vasta jonkin ajan kuluttua.

Nyt otan parin päivän blogipaussin ja tarjoan teille kurpitsoita. Suomalainen kekri miellyttää minua enemmän kuin amerikkalaishenkinen halloween, koska kekrinä ollaan vatsat ja laarit täynnä. Halloweeniä kuitenkin juhlin lasteni kanssa naamiaisten merkeissä eikä kovertamani kurpitsalyhtykään viittaa savolaisen pellon laidalle - toki olisin voinut kovertaa lyhtyni nauriista! Pyhäinpäivän lähestyessä aion myös muistella edesmenneitä läheisiäni. Onneksi perinne elää ja muuttuu, ja nämä kolme juhlaa käyvät käsi kädessä. Sen toteaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuotuisjuhlatietopankkikin.

Kurpitsan osasin käyttää hyödyksi oikein kunnolla. Lyhdyn ohella sain muutama päivä sitten aikaan kurpitsa-omenapiirakan sekä leivoin kurpitsansiemenleipää.

Mukavaa loppuviikkoa ja viimeistään viikonloppuna palaan vain kirjojen merkeissä.

~David Ebershoff: The 19th Wife~

Yet marriage has many purposes beyond the romantic, including the practical and the spiritual.

Moniavioisuuden kannattaja, mormonilahkoyhteisössä elänyt mies, löytyy kuolleena työhuoneestaan mukanaan salaperäinen lista numeroita ja kirjaimia. Murhasta syytettynä on hänen yhdeksästoista vaimonsa, jonka homoseksuaali poika Jordan on karkoitettu yhteisöstä vuosia aikaisemmin.

Tanskalaisella tytöllään maailmanmaineeseen nousseen David Ebershoffin romaani The 19th Wife on samaan aikaan dekkarimaisesti etenevä murhamysteeri, historiallisiin faktoihin ja arkistoaineistoihin sukeltava kuvaus mormonikirkon vaietusta moniavioisuudesta sekä henkeäsalpaava ja mieltä liikuttava fiktiivinen kuvaus nykypäivänä tapahtuvasta naisten ja lasten hyväksikäytöstä uskonnon varjolla. Keskiöön nousevat myös kyse yhteisöllisyydestä, ihmisoikeuksista ja oman paikkansa löytymisestä.

Romaani alkaa yhteisöstä Kaliforniaan muuttaneen Jordanin palatessa takaisin Utahiin tutkimaan isänsä murhaa. Murhasta syytettynä on Jordanin äiti, Jordanin isän yhdeksästoista vaimo. Polygamiaa ainoana oikeana ja taivaaseen johdattavana elämänmuotona kannatava perhe asuu Mesadalen mormoniyhteisössä. Yhteisöllä on omat koulunsa, poliisivoimansa, nettisivustonsa ja kaikkea johtaa profeetaksi ylennetty mies. Yhteisö edustaa mormonikirkosta eronnutta fundamentalistista siipeä, jotka kutsuvat itseään Ensimmäisiksi (The Firsts), koska he kantavat Joseph Smithinin ja Brigham Youngin perintöä uskoen moniavioisuuden olevan olennaista ihmisten pyhimykseksi muuttumisessa. Jordan ei ole yhteisöön tervetullut, mutta löytää sieltä ystäviä muun muassa omien siskopuoltensa joukosta.

Nuoren Jordanin ohella päähenkilönä on Ann Eliza Young, profeettana pidetyn Brigham Youngin tiedettävästi yhdeksästoista vaimo. Ann Eliza avioituu Brighamin kanssa pakkotilanteessa eikä avioliitosta tai roolista loppupään vaimona tule onnellista. Ann Eliza taisteleekin tiensä ulos moniavioisesta liitosta haastaen Brighamin oikeuteen. Lopulta hän kirjoittaa omaelämäkerrallisen kirjan Wife No. 19 (ilmestyi 1875), jota Eberhoff siteeraa kirjassaan moneen otteeseen tuoden esille kokonaisia lukuja teoksesta. Minulle Ann Elizan tarina kokonaisuudessaan on romaanin kiehtovin osa. Se kattaa niin uudisraivaajien elämää, mormonien osakseen saamaa hyljeksintää kuin rohkeutta irtautua jostain painostavasta ja kammottavasta silläkin uhalla, että suhteet moniin läheisiin katkeavat.

- Although I see a silver lining in the arrival of the 19th.
- What?
- He's less likelt to come knocking on my door.
- He hasn't knocked on mine in eight years.
- See, Brigham is correct - God does indeed answer our prayers.

Brigham Youngista tai koko mormoniuskon perustajasta Joseph Smithistä kirja ei anna kovin hyvää kuvaa. Luin romaania paikoin vihaisena, mutta ennen kaikkea kiinnostuneena. Faktaa kaunokirjallisuuteen sekoittavat teokset saavat minussa aina halun ottaa selvää tapahtumien taustoista. The 19th Wifen aihepiiri oli minulle osin entuudestaan tuttu, sillä suosikkisarjojani televiossa on nyt tauolla oleva HBO:n tuottama Big Love, joka kertoo modernisti asuvasta moniavioisesta mormonilahkoon kuuluvasta perheestä. Big Lovessa elämä utahilaisessa omakotitalolähiössä on peräti mukavaa, joskin moniavioisuuden vuoksi ristiriitojen täyttämää. Lisäksi Juniper Creekin yhteisö näyttää moniavioisuuden monet kasvot hieman samaan tapaan kuin Mesadale Ebershoffin kirjassa.

The 19th Wife on kuitenkin huomattavasti raadollisempi kuin samaa aihetta sivuava televisiosarja. Kun yhteisöstä karannut poika muistelee koulunsa oppituntia, jossa jopa koiralta olisi pitänyt viiltää kurkku auki vihollisten hyökkäykseen valmistautuakseen, alkaa lukijaa väistämättä puistattaa. Vihollisen hyökkäyksen pelkoa selittää Mountain Meadowsin joukkomurha 1800-luvulla, jolloin suuri joukko mormoneja sai surmansa väkivaltaisessa hyökkäyksessä. Myös Jordanin kuolleen isän pitämä panolista tuntuu pöyristyttävältä. Jordanin isä oli ennen kuolemaansa surffaillut netissä ja pitänyt yllä panolistana tunnettua listausta siitä, minkä numeroisen vaimonsa kanssa ja kuinka usein hän oli harjoittanut aviollisia "velvollisuuksiaan".

Yhteisö tulee lukijan silmille pölyisenä ja verevänä, Ebershoff kirjoittaa siitä kuin olisi sisäpiiriläinen, kuin olisi itse todistanut kaikkea. Pienten lasten kasvot ikkunassa, lasten nimeäminen numeroin (Sarah numero 5, jota kutsutaan vain viitoseksi) sekä tyttöjen epätoivoiset karkumatkat pistivät lukiessa ihan vihaksi. Ebershoff ei edes yritä ymmärtää Ensimmäisiä, eikä varmasti moni lukijakaan. Itselleni arjessa täysin vieraat normimormonit ovat Ebershoffin kirjassa melkein kuin kuka tahansa meistä - ainakin Ensimmäisiin verrattuna. Tämä on kuitenkin näennäistä; Tarinan taustaa valottaakseni luin hieman myös mormonismista. Vaikka MAP-kirkko on maallisessa elämässään hylännyt moniavioisuuden, on se kuitenkin heidän oppinsa mukaista taivaassa. Esimerkiksi uusiin naimisiin mennyt leskimies voi odottaa taivaaseen päästyään (!) olevansa naimisissa sekä aikaisemmin edesmenneen että myöhemmän vaimonsa kanssa.

En voinut olla lukematta tätä kirjaa hieman tirkistellen jotain täysin toista (kaunokirjallista) todellisuutta. Nainen minussa kauhisteli Ensimmäisten naisten ja etenkin tyttöjen osaa sekä pohti äidin ja lapsen suhdetta, tutkija minussa kiinnostui Ann Eliza Youngista ja mormoninaisten historiasta ja hyvän tarinan ystävä minussa ahmi murhatarinaa pohtien johtolankoja. Sivuhenkilöt ovat kiinnostavia: Ann Elizan isä Chauncey B. Webb, eräs ensimmäistä mormoniuudisraivaajista saa äänensä kertoessaan, kuinka joutui moniavioisuuteen profeettojen painostamana. Nuori Kelly Dee selvittelee esiäitinsä Ann Eliza Youngin vaiheita yliopiston naistutkimuksen opintojaan varten.

The 19th Wife on hyvin moniulotteinen kirja, joka saa sekä pohtimaan ja kyseenalaistamaan että haukkomaan henkeään. Kielellisesti Ebershoff ei ole vahvimmillaan, yhdeksännentoista vaimon (vaimojen!) tarina vetää mukaansa, mutta ei kikkaile kielikuvilla. Se tuo tarinaan lisää vakuuttavuutta, mutta vähentää hivenen sen kaunokirjallisia ansioita ollen liiankin raporttimaista. Kokonaisuudessaan Ebershoff osaa nivoa monipolvisen tarinan yhteen niin, että että se pitää otteessaan kaikkien kuudensadan sivunsa verran.

The 19th Wife on kiehtova historiassa ja nykypäivässä liikkuva jännitysromaani (joku voisi kutsua sitä jopa dekkariksi ;)). Se on myös surullinen ja hyytävä, mutta ennen kaikkea sen sanomana on puolustaa ihmisoikeuksia. Vaikka kirja on romaani eikä oppikirja, sisältää se ainakin yhden tärkeän opetuksen. Sen, ettei fundamentalismista voi koskaan seurata mitään hyvää.

Kiitos kirjasta, anni. m.!

***½