~Pasi Lampela: Kuolemansairauksia~

Ikävä, sisäisesti kalvava paha olo, puhumattomuus, joukkomurhapakkomielle, kasvain tai juoppous voivat olla kuolemansairauksia. Kuolemansairautta on myös nähdä maailma ilman valoa, mutta onneksi kuolemansairauden voi parantaa ujuttamalla väliin toivoa vaikka väkisin.

Näytelmäkirjailijana tunnetuksi tulleen Pasi Lampelan toinen novellikokoelma Kuolemansairauksia tarkastelee ihmisiä, etupäässä suomalaisia miehiä, vailla valoa. Jos asiat ovat ulkoisesti hyvin, sataa sisäisesti räntää. Tuskainen olo ja ahdistus on novellien henkilöiden ominta ja sisintä itseä. Valoisanakin hetkenä henkilöt tuntevat kaipuuta johonkin muuhun, halua muutokseen tai pakoon kaikesta. Lukijan onneksi joukkoon mahtuu myös niitä, joille ankeus, jopa sietämättömän raskaat teot, tuovat mukanaan ehjemmäksi ihmiseksi kasvua.

Lampelan novelleissa ihmiselo on ulkoisesti hyvin keskiluokkaista ja tavallista. Ihmiset elävät kuin eivät eläisi ollenkaan. Lauantai-iltana kahden pojan isä katsoo urheilua ja ruokapöytää kattava äiti on aina huolissaan jostain. Toisaalla perhe uskoo etelänloman korjaavan jo vuosia kestäneen hajoamisen. Novelleista koskettavin on Tyttö, jossa perheenäiti haluaa tarjota vankilasta vapautuneelle veljelleen, kuuden ällän ylioppilaalle, mahdollisuuden uuteen alkuun yhteiskunnassa. Traagisuudestaan huolimatta Tyttö nousee kokoelman toiveikkaimmaksi tarinaksi.

Ei sairaus ole minussa. Sairaus on jossain muualla, minun ympärilläni. Se on näissä vapaaehtoisesti omasta ihmisyydestään luopuneissa, näissä ihmisyyden luopioissa, ihmisyyden irvikuvissa, jotka jaksavat jonottaa lauantaisin IKEAssa, käydä kerran vuodessa teatterissa, ostaa joululahjaksi historiallisen romaanin.

Toiveikas sen sijaan ei ole Vihan päivä. Gerdit, auviset ja saaret tulevat liki lukiessa tavallisen perheen tavallisen pojan kirjettä, jossa tämä suunnittelee pommi-iskua kauppakeskukseen, näkee sairasta kauneutta kauhussa ja veressä sekä kuvittelee kohoavansa Ikea-kansan yläpuolelle. Poika kirjoittaa, pakkaa reppuaan ja lähtee. Siinä kaikki. Analyyttisinkin lukija alkaa kantaa surua ja pelkoa sydämessään. Vihan päivä myös jää päällimmäiseksi mieleen koko novellikokoelmasta, vaikka mieluummin kuulisin Hengen ja elämän Chopinia, vaikka sen kirkkaudellekin Lampela antaa surulliset kasvot:

Lunta tulee hiljalleen kuin Chopinin musiikkia ja silti paistaa aurinko. Se saa hänet epäilemään aistejaan. Suuria uneliaita hiutaleita leijailee ei mistään, keskellä kirkasta keskipäivää, kuin unessa.

Vaikka kokoelman novellit ovat pääosin ankeita, olen hyvilläni kohdattuani tämän lukukokemuksen. Pasi Lampela kirjoittaa väkevästi ja vailla kliseitä. Hänen kielensä on kirkasta kuin pakkaspäivä, jolloin ulkona näyttää kuulaalta, mutta jolloin ulkona tuuletetut petivaatteet haisevat pakokaasulle ja on vaikea saada henkeä. Jos jotain kritisoisin, niin novellien tyyli paikoin liian yhtenäinen. Tekstistä ei puutu särmää, mutta toisinaan unohtaa lukevansa novelleja; Kertojanääni on turhan samanlainen monissa tarinoissa, vaikka niiden aihepiirit vaihtelevat perhekuvauksista salarakkaisiin ja joukkosurma-aikeista vanhemman ja lapsen suhteeseen.

Vaikka Lampelan kieli ja mielenmaisemat ovat perimiehisiä, on hänen tekstinsä kaunista. Tähän kauneuteen sisältyy aina aimo annos surua. Vaikkei paljon naurata, ei Lampelan tekstissä ei ole mitään turhaa.  Ei ainakaan marraskuussa.

PS. Mikkelissä vuonna 1969 syntynyt Pasi Lampela on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa samalla pohjoissavolaisella pikkupaikkakunnalla kuin minä. Tämä tietenkin lisäsi kiinnostustani hänen teksteihinsä ja koetin rivien välistä lukea kotiseutukuvauksia. Onneksi (!) en niitä onnistunut löytää, jollei sellaiseksi lasketa novellissa Poika kesämarkkinoita ja kaupungin halki virtaavaa jokea.

***½