~Unikkoajasta omenapuuhun *~

Unikkoaika alkaa olla pian ohi. Musta unikot ovat menneet ja muuttuneet salaperäisiksi paksuiksi pompuloiksi, jotka huojuvat hiljaa helletuulessa. Muutama punainen unikko uhmaa vielä värittää rohkeasti etupihamme asvalttia sinnitellen kuivahkossa perennapenkissä. Unikkoajan sijasta alkaa olla mustikka- ja pian myös omena-aika.

Tytttärelleni nousi viime yönä kuume. Pikkuinen on kuitenkin jaksanut hyppiä ruutua pihalla ja käydä ihmettelemessä viime syksynä istuttamaamme Vuokkoa, joka on kasvattanut hennoille oksilleen kokonaiset kuusi omenaa! Se on monta kertaa enemmän kuin ruotsalaisen Catarina Kruusvalin mukavassa lastenkirjassa Ellenin omenapuu.

Ellenin omenapuu kertoo kuvitukseltaan hieman ilonwiklandmaisessa pikkukaupungissa asuvasta Ellenistä, jonka mansardikattoisen kotitalon pihalla kasvaa suuri ja suojaisa omenapuu. Eräänä talvena myrsky katkoo puun ja perheessä alkaa omenapuunsuruaika. Kuten kaikissa hyvissä kehitystarinoissa, lähtee Ellen äitinsä sekä parhaan ystävänsä Kallen kanssa kauppapuutarhaan ostamaan uuden taimen vanhan puun paikalle. Ja syksyllä puu kantaa jo hieman satoakin.

Omenapuusta kertova kirja kuuluu samaan viehättävään lasten luonto- tai puutarhakirjojen joukkoon kuin Anna Gullichsenin ihastuttavat Satu Kukkameri-kirjat jääden niistä vain aavistuksen jälkeen. Kruusvallin kirja on realistisempi, joten taianomainen ulottuvuus puuttuu. Vuodenkiertoa ja puutarhan ihmeitä voi kuitenkin seurata molempien kirjojen välityksellä.

Kun oma lapsi on (onneksi vain vähän) kipeänä ja ulkona on sellainen helle kuin on, voisi kesäpäivän kai huonomminkin viettää kuin istuen sisällä pohtimassa omenapuiden kasvamista kuvakirjan välityksellä!

~Odottelua~

Joskus tuntuu kuin elämä olisi yhtä odottelua. Ja silti saman aikaan toivoo, etteivät nämä kesäloman päivät päättyisi, ettei tarvitsisi mennä ensi viikolla töihin. Ja edelleen odotan jo syksyä, sen raikkaita tuulia, sadetakkikelejä ja punaisia kumisaappaita, omenahilloa, punaviiniä ja kynttilöitä. Odotan myös marraskuun loppua, jolloin pääsen pois toimistosta kohti tutkijan (ihanankamalaa) vapautta. Ja silti elän kesää.

Tänään odotin vieraita. Pesin kirsikat, katoin pöytään brietä, valmistin mangokakkua lasteni avustuksella. Nelivuotias tyttöni sekoitti täytteen, kaksivuotias poikani kuvitteli osaavansa puristaa sitruunamehua. Kakku valmistui ja vieraat tulivat.

Jonkin aikaa odotin myös kirjettä Chilestä. Tilasin täältä suloisen kesäkorun ja nyt se saapui, sopivasti viimeiksi lomapäiviksi. Taitaa olla aika nauttia yövalvomisista, kun kerrankin valvomisen syynä on ihanan kirjan lukeminen eikä korvatulehdusitkut. Odotankin jo ensi yötä hyvän pormestarin seurassa.

~Tukholma: Matkailua lasten ehdoilla~

Moni lukija ehkä muistaa mieheni ja minun potevan ainaista matkakuumetta ja harrastavan kerran-pari vuodessa muutaman päivän reissuja jonnekin eurooppalaiseen kaupunkiin. Peter Panin patsaan tuijottelu, sateen pitäminen ja iltapäivätee Lontoossa, hehkuviini, joulumarkkinat ja Sissi-keisarinnan elämä Wienissä tai kanavat, Vermeer ja pannukakut Amsterdamissa ovat ominta "meitä". Tällä kertaa teimme jotain ihan muuta; Suuntasimme koko perheen voimin helteiseen Tukholmaan Silja Linen Serenadella.

Poissa olivat pitkät yöunet hyvässä hotellissa, kirjojen lukeminen ja kahdenkeskiset kävelyt iltahämärässä. Tilalla olivat pallomeri ja Junibacken, jonottaminen laivaan ja leikkipaikoille, kasvomaalaukset, ranskanperunoiden heittely lattialle sekä muovisten Hello Kitty- ja Disneyn Autot-karkkipakkausten ostaminen lasten omilla rahoilla.

Nautinko siitä vaiko en? Vaikea sanoa. Ihastuin Junibackeniin, koska olen rakastanut Astrid Lindgrenin kirjoja niin kauan kuin muistan. Ruuhkista huolimatta paikka osasi saavuttaa Lindgrenin kirjojen hengen. Peppi Pitkätossun talo oli suloisen sokkeloinen ja iloinen, puinen Pikku-ukko otti pienet ratsastajat kyytiinsä ja lattialla oli valtava (nuppipalapeli)piparkakkutaikina. Parasta oli satujuna, jonka kyydissä pääsi ensin Marikin Kesäkumpuun, sieltä Eemelin Vaahteramäkeen ja Ronja Ryövärintyttären kautta Leijonamielen veljesten, Korpun ja Joonatin Nangijalaan. Kun Joonatan kuoli, puhkesin kyyneliin. Kun lohikäärme Katla irvisteli pimeässä, peitimme tyttären ja pojan silmät. Ja kun junakyyti päättyi, olo olo onnellinen ja hieman arjessa irti.

Koska vietimme Tukholmassa vain päivän, emme poistuneet Djurgårdenilta, vaan kävelimme hetken Skansenilla pysähtyen ensin jäätelölle ja (minä) vadelmasiiderille sekä sen jälkeen Päärynäpuistoon leikkimään. Punamullalla maalatut talot, viikinkien riimukivet, vehreät kujat sekä maisemat Tukholman keskustan suuntaan saivat minut haikailemaan pitempää matkaa itselleni melko tuntemattomaan kaupunkiin. Lisäksi olen ylpeä siitä, että pystyin asioimaan kaikkialla ruotsiksi. Älkää naurako tälle! Olen aikoinani kirjoittanut ruotsista laudaturin, mutta Itä-Suomessa 32 ensimmäistä ikävuottani asuneena kielitaitoni oli päässyt ruostumaan. Onneksi ei niin paljon kuin olin luullut. Laivassa tosin treenasin lukien Allt i Hemmet-lehteä.

Lapset jaksoivat kaiken ihmeen hyvin, mitä nyt kuopus tahtoi karata laivalla ja sai itkupotkuraivarit a la carte-ravintolassa. Mietin nyt ilmaisua matkustaa lasten ehdoilla. Me vanhemmathan ne matkat, niiden kohteet ja tekemisetkin viime kädessä päätämme! Tukholman risteilystä jäi hieman kaoottinen, mutta mukava mielikuva. Ja yöllä, lasten (ja mieheni!) nukkuessa, minulle jäi tuokio omaa aikaa nauttia lasillinen punaviiniä sekä lukea kirjaa hytin himmeässä valossa.

~Laura Honkasalo: Eropaperit~

Jos sä asuisit meidän kanssa, sä olisit turvassa. Laura Honkasalon romaani Eropaperit on kuvaus Sinikan ja Joken onnellisena alkavasta kuusikymmenlukulaisesta liitosta, joka päättyy harvinaiseen rumaan eroon, jossa lapset Sara ja Tomi joutuvat elämään välikappaleina sekä kokemaan liikaa vastuuta liian pieninä.

Romaani alkaa lääketieteen opiskelija Sinikan ja toimittaja-Joken rakkaustarinana. Uskonnollisesti ankarassa ja rutiköyhässä maalaisperheessä varttunut Sinikka pääsee ihmemaahan, Joken vanhempien huvilaan Jollakseen, jossa anoppi Leea on paitsi tyylikäs, myös hauska ja enemmän äiti kuin Sinikan oma, elämän katkeroittama Katekismukseen turvaava äiti koskaan. Muutamassa vuodessa Sinikka ja Jokke muuttavat uudehkoon lähiötaloon ja saavat kaksi lasta, Saran ja Tomin.

Kirjan nimekkeen mukaisesti Sinikan ja Joken liitto päättyy avioeroon, kun Jokke löytää toimituksesta Raisan, folklorehameeseen pukeutuvan luonnonmukaista elämää haluavan naisen, taiteilija-wanna-ben, joka on kaikkea sitä, mitä Sinikka ei ole. Erosta tulee harvinaisen ruma ja lapsista sen kiistakapuloita, joita vanhemmat koettavat vetää itselleen sekä eroon toisistaan kuin sidostesukka-mainoksen terrierit tennisukkaa. Etenkin Jokke ja Raisa käyttävät niin lahjontaa kuin kiristystä keinona saada Saran itselleen. Lapset oppivat haukkumaan vanhempiaan. Pissaötökkä, kakkapäätäti. Toisaalta he, etenkin Sara, oppivat olemaan liian kilttejä aina anoreksiaan saakka.

Honkasalo kuljettaa Sinikan ja Joken eron tarinaa useilla eri aikakausilla; Hän liikkuu sujuvasti onnenvuosista 1960-70-lukujen taitteesta nykypäivään ja käväisee myös sota-ajassa sekä eron jälkeisissä vuosissa 1970- ja 80-luvuilla. Hän luo ajankuvaa taitavasti. Itse 1970-luvun lapsena muistan monia asioita hieman samaan tapaan kuin Franzenin Tumman veden päällä-kirjaa lukiessani. Pienet asiat tekevät tunnelman; Keltavihreäraitaiset lastenvaatteet, Astrid Lindgrenin satu Kultasiskoni, Alkon ruskeat paperipussit merkkinä Jallu-pullosta, Laura Ingals tai keisarileikkausarpi vatsassa.

Henkilöhahmoista Sinikka on kaikkein ymmärrettävin, vaikka häntä nousukkaaksi tituleerataankin. Kyllä minäkin, jos olisin lähtöisin pohjoissuomalaisesta ahdistavasta yhteisöstä, jossa paskasanko on tyhjennettävä itse ja kaikki mukava on syntiä, nauttisin kesänvietosta Joken perheen tapaan: Retkelle lähdettiin monella venellä, mukana eväskoreja, onkivapoja ja lapsia. -- Sellainen Sarastakin tulisi, reipas saaristolaislapsi. Hauska ja meluisa. Naisilla oli kultarenkaat korvissa, vaikka oltiin retkellä.

Toinen keskeinen henkilö on Joken äiti Leea, joka pysyy koko ajan Sinikan rinnalla, tämän varaäitinä ja ystävänä. Romaanin nykyajassa aiemmin niin huoliteltu Leea on hampaansa menettänyt mielisairaalaan hylätty vanhus, jota Sinikka käy katsomassa säännöllisesti.

Honkasalon henkilöhahmot ovat tosia ja tarina on julma, muttei kaikkein henkilöiden kohdalla vailla toivoa. Avioero satuttaa kaikkia osapuolia, jopa täysin viattomia. Saran ja Tomin kokemukset saivat ainakin minut vihaiseksi Jokelle ja varsin ilkeäksi kuvatulle Raisalle - kuinka rumaa voi aikuisen käytös olla? Vaikka Honkasalon todenmukainen teksti koskettaa, on kirjan antama näkemys avioerosta lasten kannalta varsin yksioikoinen. On hyvä muistaa, että jokainen ero on erilainen ja että toisinaan ero voi olla jopa ainoa - joskaan ei toivottava - ratkaisu ulos hankalasta liitosta.

Unohtaa tätä kirjaa ei voi ainakaan heti. Pidinkö Eropapereista vai en, sitä en osaa näin tuoreeltaan kommentoida, mutta Honkasalon kyky kirjailijana valkeni minulle jo erinomaisen Sinun lapsesi eivät ole sinun-romaanin ilmestyttyä.

****

~Alice Sebold: Oma taivas~

Aika usein luen kirjoja, jotka osuvat eteeni sattumalta. Olin toki kuullut Alice Seboldin romaanista Oma taivas useita kertoja viime vuosien aikana, mutta kirja ei ollut koskaan kiinnostanut minua tarpeeksi, jotta olisin siihen tarttunut. Oma taivas kantoi mukanaan liian suositun kirjan leimaa ja se jäi lukematta. Nyt kesälomani aikana eräs läheiseni oli lukenut kirjan hiljattain ja lainasin sen häneltä lukien sen varsin nopeasti.

Oma taivas kertoo tarinan, jonka minä-kertojana on raiskauksen ja murhan uhriksi joutunut teini-ikäinen Susie Salmon (niinkuin lohi), joka kuolemansa jälkeen päätyy taivaaseen ja katselee sieltä niin oman perheensä ja ystäviensä surutyötä kuin murhaajansa elämää omakotitaloalueella. Susien perhe tekee pohjatonta surutyötä ja Susien isällä on oma aavistuksensa murhaajasta, naapurin Harveysta. Lukija on tietoinen Harveyn hirmuteoista - joita on vuosien varrella ollut paljon - mutta Susien isää lukuunottamatta muilla ei ole asiasta aavistustakaan.

Oma taivas on ristiriitainen kirja. Se ei ole hyvä kirja teoksen kaunokirjallisten ansioiden vuoksi; Sebold kirjoittaa mukiinmenevästi, mutta aavistuksen viihteellisesti, suorastaan laskelmoivasti. Silti kirja onnistuu koskettamaan, jopa itkettämään lukijaansa. Susien surmalla kirjailija mässäilee mielestäni liikaa ja olin lopettaa lukemisen kirjan alkumetreille. Kyse ei ole niinkään väkivallan määrästä, vaan nimenomaan Harveyn tekojen esiinnostamisesta, lukija olisi tajunnut vähemmästäkin.

Oma taivas on samaan aikaan nuorisokuvaus, dekkari sekä kirja surusta selviämisestä. Itse koin, että kaikkein kirja kertoo siitä, kuinka niin Susie kuin hänen perheensä jatkaa olemistaan tai elämäänsä kaiken kauheuden pitäessä kiinni pihdintiukin ottein.

Seboldin näkemys taivaasta on mielenkiintoinen niin tunteellisesti kuin teologisestikin. Susien taivas on erilainen kuin muiden kuolleiden taivas. Taivas on jokaiselle omanlaisensa, se voi sisältää koulun, kotikaupungin, unelmien lomasaaren tai vaikka kauppakeskuksen. Sitä Sebold ei (muistaakseni) kerro, että voiko jokainen päättää oman taivaansa sisällön vai tuleeko "määräys" taivaspaikasta jostain ylempää. Toinen mielenkiintoinen kysymys on se, voiko taivaasta tulla takaisin ja voiko henkiolento ilmestyä läheisilleen olematta kummitus.

Varmasti ajatus tuonpuoleisesta askarruttaa jokaista, olipa maailmankatsomus sitten mihin tahansa uskontoon tai puhtaasti luonnontieteisiin perustuva. Seboldin taivas on kepeä ja tuskallinen samaan aikaan. Susie kuitenkin löytää oman tiensä olla olemassa kuolemansa jälkeen. Se on mielestäni Oman taivaan suurin ja lohduttavin anti. Ja siksi romaani on samaan aikaan kauhea, vastenmielinen ja kaunis. Minun kirjani tämä ei ollut.

Pidän teoksen alkukielistä nimeä Lovely bones onnistuneempana kuin suomennosta. Luilla on oma muistinsa.

***-

Onnistuneita elokuvia (Heavenly Creatures, Taru sormusten herrasta-trilogia) tehnyt Peter Jackson on ohjannut Omasta taivaasta elokuvan. Elokuva-arvosteluista olen ymmärtänyt, ettei filmi ole katsomisen väärti, joten jätän katsomiskokemuksen muille.

~Pakko saada!~

Joku sanoi lukemisen olevan vaarallista. Minä melkein julistan kirja(lliset)blogit vaarallisiksi, koska aina toisinaan niistä suorastaan pomppaa esiin kirja, joka on pakko lukea oitis. Ja vaikka suomalainen kirjastolaitos on maailman paras, ei kaikkia kirjoja saa sieltä käsiinsä heti. Tämä taas tietää ainakin omalla kohdallani reissua kirjakauppaan, josta en voi poistua tyhjin käsin. Tällaisia "pakko saada"-kirjoja ovat olleet muun muassa Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja sekä Muriel Barberyn Siilin eleganssi, joihin tutustuin Leena Lumen blogissa. Ilsen ja Joanan blogeista sain tietoa skotlantilaisen Andrew Nicollin romaanista Rouva Agathen rakkaus, jonka kannoin tänään melkein riemusaatossa kotiin.

Hyvissä kirjoissa ei raha mene hukkaan, mutta perustelen ostoksiani kaikesta huolimatta. Ensi viikko on viimeinen lomaviikkoni, mikä tuntuu suloisenhaikealta ja jonka aikana tahdon lukea jotain suloista (ja kentis haikeaa).

Kirjojen ohella toinen heikko kohtani ovat rihkamakorut. Kuvan ruusukorun löysin lapsuuteni kotipaikkakunnalta Pohjois-Savosta, jonne on avattu pieni sisustuskauppa. Joskus on vaikea vastustaa kiusausta.

Millaisia pakko saada-asioita teillä muilla on?

PS. Tukholman kuvia sekä pari kirja-arviota koetan saada tänne pian. Nyt haikailen sitä, että missaan Torin Porissa ja fiilistelen kirjojeni parissa.

~Krokotiili Gena ja Bambi matkalla El Pasoon~

Taas ajastellaan. Tällä kertaa olen perheeni kanssa Tukholmassa, pääkohteena lapsiperheelle ja kirjojen ystäville sopivasti tietenkin Junibacken.

Lapsiperhematkailua harjoittelimme jo viikko sitten. Retroa tai ei, kohtasivat Krokotiili Gena ja Bambi - venäläinen melankolia ja amerikkalainen myönteisyys - karusellissa. Juna lupaili matkaan El Pasoon, kuumaan meksikoon. Tortillojen sijaan näkyi vain popcornia ja hattaraa. Pohjois-Savosta on pitkä matka Rio Grandelle.

Ja minä tunnen rakkaan Lontoon niin paljon paremmin kuin eksoottisen Tukholman.

~Marjatta Kurenniemi: Kesälintu~

Se oli jonkinlainen merkillinen muodoton talorumilus täynnä ulokkeita, torneja, kaari-ikkunoita ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia mutkia ja lisäkkeitä. -- Kesälintu oli huvilan nimi. Sen oli vuosisadan vaihteessa rakennuttanut eräs taiteilija nuorta italialaista vaimoaan varten. Talvet he olivat viettäneet Italiassa, mutta kesäksi tulleet Suomeen.

Marjatta Kurenniemen nuortenromaanissa Kesälintu (1959) Rainnan nelilapsinen perhe menettää Helsingin keskustan alueella sijaitsevan vuokrakotinsa ja joutuu kuumeisesti etsimään asuntoa ensin Helsingistä, sitten kauempaakin päätyen lopulta pieneen kylään kymmenien kilometrien päähän. Mielikuvissani hieman Hvitträskiä muistuttava Kesälintu sijaitsee järven rannalla kaukana kirkonkylästä.

Muutto on vaikea kaikille muille paitsi neljätoistavuotiaalle yksinäiselle Kaisalle. Perheen äiti, Helena, on kirjastouraa luova virkanainen. Isä, hieman hajamielinen tohtori Rainta, kirjoittaa esseitä modernismista. Esikoinen Kirsti haluaa kävellä Espalla muodikkaiden ystäviensä kanssa; Kaksitoistavuotias Lassi halveksii maalaisia, mutta huokaisee salaa helpotuksesta päästessään eroon koulukiusaajistaan. Kuopus, viisivuotias, Outi suhtautuu kaikkeen mutkattomasti. Perhe päättää jäädä aluksi Kesälintuun vain kesän ajaksi, samassa pihapiirissä asuu myös Nymanin eläkeläisperhe.

Syksyn koittaessa perhe on edelleen vailla asuntoa Helsingistä ja lapset joutuvat aloittamaan koulunsa kirkonkylässä. Sopeutuminen sujuu eri tavoin, mutta Kaisa ja Kirsti kumpikin löytävät uusia ystäviä ollen pian luokkiensa keskeishenkilöitä konvien ja retkien suunnittelussa. Joulun lähestyessä perheen on tehtävä vaikea, joskin ennalta-arvattava päätös siitä, muuttaako Herttoniemeen valmistuvaan asuntoon vai ostaako Kesäkumpu omakseen.

Olen lukenut Kesälinnun ainakin viisitoista kertaa, luultavasti useamminkin. Huomasin kirjan äitini hyllyssä varhaisteini-ikäisenä ja luin sen melkein yhdeltä istumalta. Kaikkien näiden vuosien ajan Kurenniemen kerronta on vallannut minut kerta toisensa jälkeen. Teininä samaistuin toisaalta arkaan Kaisaan, jota jossain määrin muistutin ja toisaalta Kirstiin, Kissuun, jollainen olisin halunnut olla. Nyt aikuisena löysin itsestäni paljon piirteitä perheen äidistä, ja luin myös viisivuotiaan Outin seikkailuista Helsingin raitiovaunuissa uusin, äidillisin, miettein.

Pidät Kesälinnusta, jos rakastat Seljan tyttöjä (Virtanen) ja mikäli 50-luvun tytöt (Haavio & Koskimies) viehättävät. Kesälintu on tyylipuhdas tyttökirja, joka johdattaa lukijansa aikaan, jolloin oli muotia kerätä lehtileikkeitä Romy Schneiderista, maalata huuliaan vanhemmilta salaa, kutsua opettajia Kismetiksi tai Härskiksi sekä tehdä teiniporukan yhteisiä pyöräretkiä, joita tauotti limonadin nauttiminen sekä Fazerin parhaiden syöminen. Kaikki tuo on 1980-luvulla teinivuosiaan viettäneen näkökulmasta jotain ihmeellistä.

Jos Kesälintu ei ole tuttu, etsikää se kirjastosta! Olen tässä arviossani täysin subjektiivinen - mutta mitä muuta voin olla sellaisen kirjan kanssa, joka on kulkenut mukana elämässäni jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan? Ja haaveilen minä hieman siitä talostakin - sekä Kirstin huoneen ruusutapetista. Du Bist wie eine Blume.

~Paul Auster: Mr Vertigo~

Paul Austerin seitsemäs suomennettu romaani Mr Vertigo (1994, suom 1997) on saanut ansaitun uusintapainoksen pokkarimuodossa.

Yhdeksänvuotias, enonsa pahoinpitelemä orpopoika Walter Claineborne Rawley elää Saint Louisin kaduilla kolikoita keräten. Hän kohtaa mestari Yehudin, joka lupaa opettaa Waltin levitoimaan ja jos hän ei onnistu tehtävässään, lupaa hän kohtalonsa Waltin käsiin. Waltista tulee läpi Yhdysvaltain tunnettu Ihmepoika Walt, jonka kiertueet ällistyttävät yleisöä kaikkialla.

Yhdysvaltain lamavuosiin, 1920-luvun lopulta kymmenen vuotta eteen päin, keskittyvä kirja tuo lukijoiden eteen kissankultaisen aikakauden musiikin ja urheilusankarit sekä uuteen nousuun ponnistelevan maan nurjat puolet ganstereineen ja Ku Klux Klaaneineen. Ihmepoika Walt ja mestari Yehudi kokevat näiden maagisten vuosien tarjoamat mahdollisuudet ja ojanpohjaa pahemmat kohtalot.

Austerin kuvaama showbisnes perustuu illuusioihin. Kaikki on satua, mutta samalla julmaa ja totta. Mr Vertigo on myös hyvin aistillinen tai elämyksellinen kirja; Musiikki soi, nyrkit puhuvat, hienon auton nahka tuoksuu, liika nauraminen sattuu vatsaan ja Waltin pieleen menneiden levitointiharjoitusten seurauksena lukijakin kokee iskeytyvänsä seinärappaukseen. Vastaavasti onnistumiset saavat lukijan nousemaan aavistuksen irti maasta.

Mr Vertigo yltää aivan Auster-suosikkieni New York-trilogian ja (jostain syystä kovin rakastamani) Illuusioiden kirjan tasolle. Romaani onkin eräs kesälukemistoni parhaimmista teoksista. Auster on velho kirjailijaksi.

PS. Mr Vertigo saa kantaesityksensä Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä lokakuussa 2010!

****

~Rantakalliovedenneito~

Peilityyni pinta josta kuuset heijastuu ne sadat vuodet seisoo paikallaan. Rannalla on hiljaista mä jotain odotan, hetken aikaa kuulun maisemaan.

Peilityyni, aaltoileva, väräjävä, lämmin, virkistävä. Vesi = elämä. Ninni Poijärven sadunomainen kappale Neitoperho soi mielessäni. Nämä helteet ovat lähestulkoot tehneet minustakin, horoskoopiltani kaloista, vedenneidon. Tyttäreni on pieni vesipeto, mieheni osallistui lapsuusvuosinaan uintikilpailuihin, poikani tyytyy liottamaan kaksi- ja puolivuotiaita varpaitaan rantavedessä ja tekemään hiekkakakkuja. Minä olen jotain siltä väliltä; Uin, mutta viihdyn parhaiten rannalla, vettä katsellen. SKS:n julkaiseman Keijukaiset-kirjan mukaan Vedenneidot ovat keijuista kauneimpia ja herkinpiä, ne itkevät melkein jokaista kohtaamansa asiaa.

Eilen illalla pidimme perheen yhteisen elokuvaillan. Katsoimme Hayao Miyazakin mestarillisen filmin Ponyo rantakalliolla. Elokuva kertoo hieman muokatun version Pienestä merenneidosta Ponyo-kalan halutessa muuttua ihmiseksi tavattuaan viisivuotiaan pojan. Kaunis elokuva on myös muistutus merten, maailman keuhkojen tilasta.

PS. Nyt muutaman kotipäivän aikana, ennen seuraavaa pientä lomareissua, koetan tuoda esiin taas blogini kirjaosiotakin. En ole vielä päättänyt, mistä kirjasta aloitan. Toiveita saa esittää siitä, toisinko ensin esiin laaturomaanin, puhdasta hömppää, nuortenkirjaklassikon vai monia ajatuksia herättäneen bestsellerin!
Kuvan koira on tuttavaperheemme oma Sulo, joka ilahdutti ja sulostutti meitä läsnäolollaan Järvi-Suomen savolaisessa sydämessä venematkan aikana.