Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja

 

Francesca Giannone: Lizzanellon kirjeenkantaja
WSOY 2026
La portalettere 2023
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
502 sivua
Italialainen romaani

*Saatu kustantajalta markkinointitarkoituksessa*

Anna oli miettinyt kaiken valmiiksi. “Lähetät hänelle pari päivää ennen korttia erillisen kirjeen, joka sisältää vihjeen. Kirjoitamme hänelle vain: ‘Postimerkkeihin kätkeytyy enemmän sanoja kuin voi aavistaakaan, jos ne vain osaa kaivaa esiin." [--]

Olen viime aikoina lukenut mukavan erilaisia kirjoja, hienoja kaikki, esimerkiksi kolme viimeisintä: Maija Kajannon oiva feelgood-romaani Tilinpäätös, Alia Trabucco Zeránin romaani Puhdas ja Hilary Mantelin piikikäs novellikokoelma Margaret Thatcherin salamurha. Niiden rinnalla lukufiiliksessäni on ollut laadukkaan ja upottavan lukuromaanin kokoinen aukko – tiedättehän ne kirjat, jotka vievät mukanaan niin että voi lähes sulkea ulkopuolisen maailman mielestään pois.

Ajattelin, että Francesca Giannonen Lizzanellon kirjeenkantaja olisi sellainen. Ja olikin, osin. Romaani vie 1930–50-lukujen Etelä-Italiaan, epilogi ulottuu jo 1960-luvulle, ihan sinne maan kengänkorkoon. Kirja alkaa Annan hautajaisista, mutta varsinainen tarina lähtee liikkeelle tästä:
Vuonna 1934 sinne saapuvat Anna ja Carlo, pariskunta. Carlo on kotoisin Lizzanellosta, Anna on pohjoisen, eli aivan toisenlaisen Italian, kasvatti. Kaikki eivät ota häntä avosylin vastaan, mutta on myös niitä jotka ihastuvat enemmän kuin saisi. Postinkantajaksi alkava Anna myös rikkoo sukupuoleensa kohdistettuja odotuksia. Runsaasta henkilömäärästä huolimatta Lizzanellon kirjeenkantaja on nimenomaan Annan tarina.

Romaanissa on paljon hyvää. Mukana on sukusalaisuuksia, kirjallisuusviittauksia ja hurmaavaa aistillisuutta, esimerkiksi ruokakuvaukset saavat himoitsemaan tomaatteja ja manteleivoksia. Mieli karkaa Italiaan, jonka keski- ja pohjoisosat ovat minulle osin tuttuja (puolisoni työskenteli siellä kaksi vuotta), mutta jonka etelässä en ole Sisiliaa lukuun ottamatta koskaan käynyt. Onneksi kirjan sivujen myötä voi matkustaa!

Täysin en kuitenkaan päässyt romaanin vietäväksi, sen verran tarinassa on liikaa pituutta ja suoranaista sekavuutta ja tiettyjä kliseitä, jotka työntävät minua lukijana pois, kuten vaikkapa rakastelukohtaukset silloin kun pariskunta ei rakasta tai halua toisiaan (no, niitä ei ole paljoa) – tasapuolisuuden nimissä totean tässä samalla, että henkilöhahmot sinänsä ovat moniulotteisia ja inhimillisiä.

Vaikken nyt täysin innostunut, ehkä jopa pitkästyinkin, uskallan kuitenkin suositella romaania kaikille niille, jotka pitävät vahvoista naishahmoista, sukutarinoista ja – tietenkin – Italiasta.