Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

 

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha
Teos 2017
The Assassination of Margaret Thatcher 2014
Suomentanut Kaisa Sivenius
Kansi Jenni Saari
178 sivua
Brittiläinen novellikokoelma

– Keitä lisää teetä. Ja laita tällä kertaa sokeria.
– Oi, sanoin. Puutteellinen vieraanvaraisuuteni nolotti minua. – En tajunnut, että käytät sokeria. Valkoista sokeria minulla ei taida olla.
– Että oikein porvaristoa?

Vuonna 2022 menehtyneen Hilary Mantelin tuotannosta tunnetuimpia teoksia ovat laajat historialliset romaanit Susipalatsi, Syytettyjen sali ja Kuningashuone. Hän oli myös lyhyen proosan, esseen ja omaelämäkerrallisen kirjoittamisen taitaja. Oma Mantel-suosikkini on muistelmateos Vain varjo häälyväinen, joten innolla (ja vihdoin!) tartuin toiseen tiiviimpään teokseen, vuonna 2017 suomennettuun novellikokoelmaan Margaret Thatcherin salamurha.

Takakannen kritiikkinosto osuu oikeaan: USA Todayn mukaan kokoelma on “kuin suloinen pieni nautinto”, mutta asianlaita korjataan heti, “ei suloinen – sen ymmärtää jo nimestä”. Suloisuus on kaukana, totta tosiaan, sillä Mantelin novellit ovat toisaalta suorastaan ahdistavia ja jollain tapaa inhottavia, sen verran niissä on mukana kuolemaa ja väkivaltakuvitelmia, ja toisaalta toiset novellit saavat kuivasti hymyilemäänkin.

Tarkkanäköisyys, ironia ja hallittu ilmaisu yhdistävät kaikkia yhtätoista novellia, joiden aiheet vaihtelevat syömishäiriötä sairastavasta siskosta Saudi-Arabiassa asuvaan brittiläiseen kotirouvaan ja tämän tutustumiseen yritteliään pakistanilaismiehen kanssa, niminovellin terroristiksi osoittautuvasta putkimiehestä Pilkku-novellin pikkutyttöihin, jotka vakoilevat rotanhäntäsaparoista, mahdollisesti kehitysviiveistä ikätoveriaan. Luonnollisesti osa novelleista on enemmän jonkun lukijan mieleen ja osa toisen, niinhän aina. Ohi Mantelin kohdalla ei mene yksikään.

Taitavaa! Taidokasta tekstiä hyvin suomennettuna, joten siinä mielessä tarjolla on lukemisen riemua, vaikkei novellit sisällöltään riemukkaita olekaan.  Kiirehtiä näiden novellien kanssa ei ole syytä, sillä paljon merkityksellistä ironiaa on rivien väleissä. Mantel ei selittele, ei toki piilottelekaan. Kantaakin hän ottaa, esimerkiksi kirjan niminovelli oli saanut aikaan pienen kohun Isossa-Britanniassa ja monissa tarinoissa häälyy (sic) luokkayhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Mantelin tarkkarajaiset, osin ahdistavat ja kauttaaltaan hiotut novellit osoittavat sen, miten moniaalle tiiviillä ilmaisulla voi ulottua.