Joyce Carol Oates: Kosto: rakkaustarina

Kaikki tapahtuu liian nopeasti. Sinun silmäsi ovat auki mutta sokeat.
Sanot itsellesi ettei tätä tapahdu, näin ei käy.
Hetken päästä tämä loppuu. Kaikki katoaa.
Äiti yrittää puhua niille. Hymyillä niille. Vitsailla. Ne täyttävät tuntevan äidin. Teeeeena!

Joyce Carol Oatesin romaani Kosto: rakkaustarina (Otava 2010, ilmestynyt Yhdysvalloissa 2003) pureutuu hirvittävään väkivallantekoon, sen jälkeiseen aikaan ja vaikutuksiin yhdysvaltalaisen köyhälistön keskuudessa. Se käsittelee myös erään lapsuuden liian varhaista loppua sekä panee ihmisen oikeustajun koetukselle. Päästääkö julkinen oikeuslaitos rikolliset liian helpolla ja milloin kosto toisten puolesta on oikeutettua?

Puolessa välissä neljättäkymmenettä käyvä yksinhuoltajaäiti Martine "Teena" Maguire viettää itsenäisyyspäivän iltaa ystäviensä ja tyttäriensä kanssa. Illan kääntyessä yöksi hän päättää, että kaksitoistavuotiaan Bethien on aika mennä nukkumaan ja aikaa säästääkseen menee tyttärensä kanssa kotiin oikotietä pitkin. Kotiin Teena ja Bethie eivät ehdi, vaan puolitutuista naapuruston nuorista miehistä koostuva joukkio ottaa heidät kiinni ja raiskaa Teenan henkihieveriin törkyisen, eritteidenhajuisen venevajan lattialla. Onko miehiä viisi, kuusi vai peräti kahdeksan? Se on uhrin kannalta yksi ja sama. Pieni Bethie todistaa kaikkea piilostaan käsin.

Nuorehko aseista mielihyvää saava, mutta kunniallinen konstaapeli John Dromoor saattuu rikospaikalle ensimmäisten joukossa ja näkee pahoinpidellyn Bethien pyytämässä apua silmät lapsen toiveikkuutta täynnä sekä vajan likaisella lattialla makaavan, tajuttoman ja juuri ja juuri hengissä olevan Teenan. Teena toimitetaan sairaalaan hengityskoneeseen, josta hänet herätetään elämään, josta ei ole paluuta entiseen. Neurologiset vammat, ruhjottu ruumis ja ainainen pelko pitävät hänet henkisesti sirpaleisena. Pahinta on kuitenkin naapuruston suhtautuminen:

Yksi haastatteluista, joka oli repäisty lehdestä oli tungettu sinun kaappiisi koulussa, oli otsikoitu SUREVA ÄITI SYYTTÄÄ TEENAA: KUNNIANLOUKKAUS! Se nainen tuhosi poikani elämän.

Teena ja Bethie saavat niskaansa yhteisön vihat. Jotkut ajattelevat, että Teena sai ansionsa mukaan ja että Bethiekin olisi pitänyt saman tien raiskata ja tappaa. Tämä saa lukijan raivoihinsa melkein vielä enemmän kuin kauhistuttava joukkoraiskaus; Eivätkö Maguiret ole jo kärsineet tarpeeksi? Toki Teenalla oli lyhyt hame ja hän oli vahvassa humalassa tapahtumahetkellä. Toki hän blondasi hiuksiaan ja flirttaili miesten kanssa, mutta mikään, ja on pakko huutaa, MIKÄÄN, ei oikeuta moisen silmittömän väkivallan tekoon. Eikä mikään oikeuta asuinyhteisöä jatkamaan vihanpitoa uhreja kohtaan. Ei, vaikka syytettyinä olisikin oma poika, serkku tai ryyppykaveri. Ei, vaikka heidän vanhempansa, kuten Pickin veljesten, olisivat periaatteessa kunnon väkeä, työtä tekevää ja Jumalaa pelkäävää.

Auta meitä John Dromoor ole kiltti meitä pelottaa kamalasti.

Teenan, Bethien ja selkeät jykevät kasvot omaavien punaniskaraiskaajien rinnalle keskeishenkilöksi ja -toimijaksi nousee poliisi Dromoor, jonka kerronta valottaa myös Bethien mietteitä. Oates hallitsee hyvin myös miehisen toimijan tuskan; Kuinka pienten lasten isä selviää, kun joutuu työssään kohtaamaan niin mielipuolisia asioita ja toisaalta niin herkkiä avunpyyntöjä? Vastaus selviää niin romaanin suomen- kuin englanninkielisessä otsikossa. Kosto: rakkaustarina ja Rape: A Love Story sisältävät erilaisinakin pienen suuren romaanin keskeisimmät ainekset.

Ennen Kostoa olen lukenut Oatesilta vain hänen edellisen suomennetun romaaninsa Haudankaivajan tyttären, joka on tämän kirjavuoteni parhaita lukukokemuksia. Kirjallisesti Kosto: rakkaustarina ei yllä aivan samaan, vaikka onkin eräs vahvimmista teoksista, joihin olen tarttunut. Siinä, missä Haudankaivajan tytär on laaja eepos yhden naisen elämästä eri vuosikymmenten aikana, on Kosto: rakkaustarina pienoisromaani ja sellaisenaan hyvin tiivis ja intensiivinen. Oatesin kieli on samaan aikaan melkein raporttimaista ja silti runollista. Hän kuvailee tapahtumia toisaalta iltapäivälehtimäisesti ja poliisiraporteista lainaten. Toisaalta tarina etenee vaihtelevan fokalisoinnin kautta hyvinkin tajunnanvirtaiseen pelon ja ahdistuksen, vihan ja myös rakkauden kuvaukseen. Sellaiseen kuvaukseen, jonka aikana lukijakin kokee vihaa ja pelkoa toivoen Teenan raiskaajille kaikkea mahdollista pahaa.

Kosto pani minut pohtimaan rooliani lukijana. Olen yleensä analyyttinen lukija - ajatuksissani. Luen kesken olevaa kirjaa yhtä mittaa pohtien samalla, kuinka kirjoittaa kulloinkin kyseessä olevasta kirjasta sana tai pari blogiini. En kuitenkaan koskaan tee muistiinpanoja lukemastani kirjasta. En omista sellaista muistikirjaa, johon kirjaisin mietteitäni kirjoista (muuten kirjoitan muistikirjoihini kaikenlaista), vaan pelaan yleensä taittelemalla kirjan sivuja koirankorville tai kirjaston kirjojen kohdalla liimaamalla post it-lappusia. Tavallisesti myös luen yhtäjaksoisesti vähintään luvun kerrallaan. Luen myös samaan aikaan intensiivisesti ja kuitenkin hieman huolimattomasti, iloisesti.

Oates muutti tavanomaista lukutapaani. Luin edelleen intensiivisesti, ehdottomasti, mutta nyt en voinut aina lukea edes yhtä lukua kerrallaan, kun mielialani heilahtelivat järkytyksestä ja surusta vihaan, kostonhimoon ja - ehkä hieman yllättäen - helpotukseen. Kesken lukemisen oli minun oli pakko sulkea kirja, kävellä levottomasti ympäriinsä ja palata heti kirjan ääreen. Vaikka keskeytin lukemisen, en jättänyt Teenan ja Bethien kokemaa taakseni. Kävelin pienen kierroksen, katsoin ulos ikkunasta tai - syystä tai toisesta, osin varmasti Teena-nimen, White trash-luokan sekä seksuaalisen väkivallan vuoksi - pohdin elokuvaa Boys Don't Cry.

Sillä jos yhdelle naiselle tehdään törkeää väkivaltaa, kaikille naisille tehdään väkivaltaa.

Niin väkevästi Oates kirjoittaa, että hän tulee sanoillaan miltei liiankin liki. Ja hyvä niin. Kosto opetti minulle paljon itsestäni lukijana. Kirjan tärkein sanoma, naisiin, lapsiin tai ylipäätään ihmisiin tai mihinkään luontokappaleisiin kohdistuvan väkivallan vääryyden osoittaminen, on vahva. Kosto: rakkaustarina on rankkuudestaan huolimatta valoisa; Vaikka eheytyminen on vaikeaa eivätkä hirveydet koskaan unohdu, on ainakin osittainen paraneminen mahdollista. Siksi suosittelen tätä kirjaa myös raskaita aiheita pelkääville.

Minkä Oatesin luen seuraavaksi? Minkä sinä luet?

****-

Kosto: rakkaustarinasta ovat omat arvionsa kirjoittaneet ainakin Jori, Leena Lumi, Susa, Sanna sekä Tomomi.