Risto Pakarinen:
Jonain päivänä Jennifer
HarperCollins 2019
Kansi Michel Vrana
378 sivua
Kotimainen romaani
HarperCollins 2019
Kansi Michel Vrana
378 sivua
Kotimainen romaani
Olin ajautunut
seikkailuuni, koska olin saanut kirjeen, “Aikakoneen”, vanhalta opettajaltani,
ja katsonut Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ja ne olivat tuoneet mieleeni
Jenniferin ja nuoruuteni ihanat hetket. Olin heittäytynyt mukaan sen enempää
miettimättä, sen suuremmin suunnittelematta.
Peterin elämässä
ei paljoa tapahdu. Hänellä on kyllä periaatteessa hieno menneisyys nettialalla,
mutta digiosaaminen keskittyy Intiaan eikä Peterin taidoille ole enää käyttöä.
Peterin sosiaalinen elämäkin keskittyy enimmäkseen Facebookiin. Käänteen tuo
kirje, jonka Peter on kirjoittanut itselleen 30 vuotta aiemmin. Kirje saa hänet
muistelemaan lukioaikojaan, etenkin silloista parasta ystäväänsä Jenniferiä,
johon oli salaisesti niin rakastunut. Peter alkaa kaivata takaisin vuoteen
1986, c-kasettien ja teinielokuvien kultakauteen. Kaipuu muuttuu todeksi niin
paljon kuin se vuonna 2016 on mahdollista: takatukka kasvaen Peter päättää
kunnostaa vanhan elokuvateatterin ja kutsua ensi-iltaan sekä Jenniferin että Paluu
tulevaisuuteen elokuvan Doc Brownin.
Voihan Breakfast
Club, Kim Wilden “Kids in America”, bermudashortsit, Karate Kid,
Tiffanyn “I think we’re alone now” – ja tietenkin elokuva Paluu tulevaisuuteen,
varsinkin se: Marty McFly, Doc Brown ja aikakone. Risto Pakarisen romaani Jonain
päivänä Jennifer on oikea kasaritrippi, jonka jokainen luku on nimetty
jonkun 1980-lukulaisen hitin mukaan.
Monet pienellä
paikkakunnalla kasvaneet ja 1980-luvun kokeneet löytävätkin Pakarisen
romaanista varmasti osia omasta itsestään, hämäriä tai teräviä muistoja:
kaveriporukoita, ihastumisia, musiikkivideoita, mankalla soitettua musiikkia,
kivipestyjä farkkuja ja ennen kaikkea jonkun ailahduksen kadonneesta
nuoruudesta. Pakarinen tavoittaa tuon maailman varsin elävästi, joskin
hetkittäin hän vyöryttää vuosikymmenen ilmiöitä turhankin tiheään. Lukijan on siis helppoa solahtaa Peterin
nostalgiseen kaihoon ja pyrkimykseen saavuttaa tulevaisuus menneisyyden kautta.
Mutta on Pakarisen
kirja toki enemmänkin kuin menneiden aikojen ja entisen (melkein-)heilan
haikailua. Se on lähestulkoon lukusukkula, romaanin asussa kulkeva romanttinen
komedia, jolla on hyvä sydän. Romaani muistuttaa sekä nuoruuden toiveikkaasta
kipeydestä että keski-iän kipeästä toiveikkuudesta: siitä, miten nuorena kaikki
on mahdollista, mutta aikuisenakaan mikään ei ole periaatteessa mahdotonta.
Jonain päivänä Jennifer
on tietenkin keski-ikäisen miehen, Peterin, kasvukertomus. Kasarinostalgian
henkiin herättäminen sujuu kohtalaisen helposti, mutta Peterin on kohdattava
myös oma itsensä – se, mitä menneessä on ollut ja se, mitä tuleman voi vielä
pitää.
Lukusukkulaksi
Pakarisen romaani on sujuvuudestaan huolimatta hetkittäin hidas tai toisteinen
(mutta sukkula se kuitenkin on). Elokuvateatterin kunnostaminen ja Jenniferin
perään haikailu etenevät verkkaiseen tahtiin, mutta toisaalta Peterin kaltainen
haaveilija voi määrätietoisenakin ottaa aikaa asioiden toteutumiselle… Teos ei myöskään tarjoa suuria yllätyksiä (vaikkei se täysin ennustettavakaan ole),
mutta lajityyppiin sopii erinomaisesti se, että lukija oikeastaan tietää mitä
suurissa linjoissa tuleman pitää. Lukiessa olo on kuin seuraisi jotain tuttua ja
silti uutta – tarinaa jonka käänteissä voi elää myötä, mutta joka ei upota
liian syvälle. Tunne on sama kuin romcom-elokuvia katsoessa.
Romanttinen
komedia on kirjallisuusgenrenä vaikeampi kuin mitä voisi kuvitella, mutta
Pakarisen romaani täyttää lajikriteerit (jos sellaisia on) mainiosti. Se on
todellinen feel good -kirja, joka ajoittain verkkaisenakin pitää otteessaan. Se
on aikuisten satu, joka voisi toteutua. Power of
Love.