Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer

Risto Pakarinen: Jonain päivänä Jennifer
HarperCollins 2019
Kansi Michel Vrana
378 sivua
Kotimainen romaani

Olin ajautunut seikkailuuni, koska olin saanut kirjeen, “Aikakoneen”, vanhalta opettajaltani, ja katsonut Paluu tulevaisuuteen -elokuvan ja ne olivat tuoneet mieleeni Jenniferin ja nuoruuteni ihanat hetket. Olin heittäytynyt mukaan sen enempää miettimättä, sen suuremmin suunnittelematta.

Peterin elämässä ei paljoa tapahdu. Hänellä on kyllä periaatteessa hieno menneisyys nettialalla, mutta digiosaaminen keskittyy Intiaan eikä Peterin taidoille ole enää käyttöä. Peterin sosiaalinen elämäkin keskittyy enimmäkseen Facebookiin. Käänteen tuo kirje, jonka Peter on kirjoittanut itselleen 30 vuotta aiemmin. Kirje saa hänet muistelemaan lukioaikojaan, etenkin silloista parasta ystäväänsä Jenniferiä, johon oli salaisesti niin rakastunut. Peter alkaa kaivata takaisin vuoteen 1986, c-kasettien ja teinielokuvien kultakauteen. Kaipuu muuttuu todeksi niin paljon kuin se vuonna 2016 on mahdollista: takatukka kasvaen Peter päättää kunnostaa vanhan elokuvateatterin ja kutsua ensi-iltaan sekä Jenniferin että Paluu tulevaisuuteen elokuvan Doc Brownin.

Voihan Breakfast Club, Kim Wilden “Kids in America”, bermudashortsit, Karate Kid, Tiffanyn “I think we’re alone now” – ja tietenkin elokuva Paluu tulevaisuuteen, varsinkin se: Marty McFly, Doc Brown ja aikakone. Risto Pakarisen romaani Jonain päivänä Jennifer on oikea kasaritrippi, jonka jokainen luku on nimetty jonkun 1980-lukulaisen hitin mukaan.

Monet pienellä paikkakunnalla kasvaneet ja 1980-luvun kokeneet löytävätkin Pakarisen romaanista varmasti osia omasta itsestään, hämäriä tai teräviä muistoja: kaveriporukoita, ihastumisia, musiikkivideoita, mankalla soitettua musiikkia, kivipestyjä farkkuja ja ennen kaikkea jonkun ailahduksen kadonneesta nuoruudesta. Pakarinen tavoittaa tuon maailman varsin elävästi, joskin hetkittäin hän vyöryttää vuosikymmenen ilmiöitä turhankin tiheään. Lukijan on siis helppoa solahtaa Peterin nostalgiseen kaihoon ja pyrkimykseen saavuttaa tulevaisuus menneisyyden kautta.

Mutta on Pakarisen kirja toki enemmänkin kuin menneiden aikojen ja entisen (melkein-)heilan haikailua. Se on lähestulkoon lukusukkula, romaanin asussa kulkeva romanttinen komedia, jolla on hyvä sydän. Romaani muistuttaa sekä nuoruuden toiveikkaasta kipeydestä että keski-iän kipeästä toiveikkuudesta: siitä, miten nuorena kaikki on mahdollista, mutta aikuisenakaan mikään ei ole periaatteessa mahdotonta.

Jonain päivänä Jennifer on tietenkin keski-ikäisen miehen, Peterin, kasvukertomus. Kasarinostalgian henkiin herättäminen sujuu kohtalaisen helposti, mutta Peterin on kohdattava myös oma itsensä – se, mitä menneessä on ollut ja se, mitä tuleman voi vielä pitää.

Lukusukkulaksi Pakarisen romaani on sujuvuudestaan huolimatta hetkittäin hidas tai toisteinen (mutta sukkula se kuitenkin on). Elokuvateatterin kunnostaminen ja Jenniferin perään haikailu etenevät verkkaiseen tahtiin, mutta toisaalta Peterin kaltainen haaveilija voi määrätietoisenakin ottaa aikaa asioiden toteutumiselle…  Teos ei myöskään tarjoa suuria yllätyksiä (vaikkei se täysin ennustettavakaan ole), mutta lajityyppiin sopii erinomaisesti se, että lukija oikeastaan tietää mitä suurissa linjoissa tuleman pitää. Lukiessa olo on kuin seuraisi jotain tuttua ja silti uutta – tarinaa jonka käänteissä voi elää myötä, mutta joka ei upota liian syvälle. Tunne on sama kuin romcom-elokuvia katsoessa.

Romanttinen komedia on kirjallisuusgenrenä vaikeampi kuin mitä voisi kuvitella, mutta Pakarisen romaani täyttää lajikriteerit (jos sellaisia on) mainiosti. Se on todellinen feel good -kirja, joka ajoittain verkkaisenakin pitää otteessaan. Se on aikuisten satu, joka voisi toteutua. Power of Love.