Peter Sandström: Äiti marraskuu

Peter Sandström: Äiti marraskuu. Kahdeksan pohdintaa

S&S 2018

Käsikirjoituksesta suomentanut Outi Menna

Kansi Anders Carpelan

215 sivua

Kotimainen autofiktiivinen kirjoituskokoelma

Väsymys otti minut valtaansa. Menin sänkyyn vaatteet päällä. Ehkä olin ollut hereillä koko ajan, seitsemänkymmentäluvulta saakka, vuosista jolloin siskoni oli ollut täynnä uteliaisuutta tulevaa kohtaan, jolloin hän oli syöksynyt päätä pahkaa uuteen maailmaan, paikkaan jonne minä en uskonut koskaan pääseväni. Olin aina tuntenut itseni muinaisjäännökseksi, muistoksi entisistä ajoista, ajoista ilman kuumavesihanoja ja vaihdepyöriä. Olin kummajainen, joka oli tyytynyt kahteen tv-kanavaan ja yksinkertaisiin aterioihin; makkaraan ja perunoihin, makarooniin ja voihin.
Kissa hyppäsi sängylle ja käpertyi viereeni. Tunsin sen turkin hohkaavan lämmön. Se kehräsi taukoamatta.

Peter Sandström on Turussa asuva kirjailija, joka kirjoittaa kirjoja Turussa asuvasta Peter Sandstömistä. Ajatus siitä on jo yksistään jotenkin hykerryttävä, kenties kummallinen, aivan varmasti absurdi. Se on myös lukijaa metkasti eksyttävä, sillä lukiessaan ei voi tietää, kenestä Sandström oikeasti kirjoittaa: itsestään vai fiktiivisestä henkilöstä. Ja mikä parasta, sillä ei ole mitään väliä, sillä hyvä kirjallisuus kantaa, fakta ja fiktio saavat sekoittua oikein kunnolla.

Sandströmin Äiti marraskuu pitää sisällään alaotsikkonsa mukaisesti ”kahdeksan pohdintaa”, joita voi luonnehtia muistelmiksi, esseiksi, esseetyyliseksi autofiktioksi – tai fiktioksi, novelleiksi, ehkä jopa niistä kaikista rakentuvaksi mosaiikkimaiseksi romaaniksi tai omanlaisekseen elämäkerraksi.

Kirjoituksissaan Sandström kirjoittaa omakohtaisesti (tai sellaiselta tuntuvasti, olemmehan – kuitenkin – fiktion äärellä) muun muassa suhteesta äitiinsä, lapsiinsa, siskoonsa ja vaimoonsa. Kirjan nimen mukaisesti suhde äitiin on keskeinen, mutta jossain viiltävän tarkkuuden ja muistojen unenomaisuuden rajalla olevia havaintoja Sandström tekee myös itsestään.

…vaan karttaisin kaikkia käytännön askareita, istuisin mieluummin valmiiksi katettuihin pöytiin ja veisin lapset puuhaparkkeihin missä voisin maksaa siitä että he saisivat vähän aikaa riehua ja pitää hauskaa.

Esimerkiksi omasta isyydestään Sandström kirjoittaa juuri noin: viiltävällä ironialla, lämmöllä, ehkä ajatuksella että toisinkin olisi voinut olla, mutta olikin näin. Sandström kertoo, kuinka hän (Äiti marraskuun Peter, tietenkin!) haluaisi olla sellainen isä joka vie lapsia aamuisille melontaretkille ja grillaa ruokaa koko naapurustolle, mutta onkin isä joka hankkii kaiken valmiina. Lahjoja hän ostaa niin, että ikuinen sisäinen lapseni oli lukiessaan kuin jonkinlaisen bergmanlaisen joulukuvauksen äärellä (vaikka 2000-luvun Turku on varmaan ainakin jokseenkin kaukana vanhasta ruotsalaisesta porvarisjoulusta, mutta mielikuvien syntymistä ei voi estää, mikä kertonee osansa kirjallisuuden valtavasta voimasta).

Sandströmin teksti on hallittua poukkoilua, vaikka toki kahdeksassa kirjoituksessa on pientä epätasaisuutta, mikä kertoo vain siitä, että toisten tekstien aihepiirit kiinnostavat minua lukijana enemmän kuin toiset. Sandström käy läpi muun muassa alkoholin liikakäyttöä, eroja itsensä ja siskonsa välillä, sitä miten pimeää hänen vanhalla kotiseudullaan Uudessakaarlepyyssä on talvella, millainen seutu on Turun Port Arthur, millaista murretta hänen äitinsä puhuu tai sitä, miten ihastuttava vaihe oikoluku kirjan valmistumisessa on.

Teoksessa on paljon teemoja, mutta tunnelma on silti levollinen. Vaikka aihetta voisi olla angstisuuteen, on kokonaisuus hetkittäisestä ironisuudestaan huolimatta lempeä, osin silmää iskevä. Sandström ikään kuin flirttailee oman elämänsä kanssa, samalla kertaa painavasti ja kepeästi.

Se kaikki on ihastuttavaa luettavaa: yllättävää ja tuttua, selkeää ja absurdia, melankolista ja hauskaa. Aika riemastuttavaa!