Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa

Hanna Tuuri: Vihreän saaren puutarhoissa
Otava 2010
Kannen kuva Ciarán Burke
215 sivua
Suomalais-irlantilainen kirjoituskokoelma


Muuripuutarha oli joskus ollut omenalehto. Työnnyimme sisään vaaleanpunaisen verenpisaran ja kirjavalehtisen kotakuusaman välistä, portin kivikaaren alta. Muurien sisään jäävä tila oli niin suuri, ettei sitä heti ymmärtänyt yhdeksi aidatuksi alueeksi. Keskellä kulki korkeiden marjakuusipensasaitojen rajaama kuja.

Salaperäinen Anne’s Grove pioneineen, verenpisaroineen ja Kummitusten kujineen, kummallisten kasvien puutarha Etelä-Dublinin Shankillissa, poukama Corkin kupeessa, Mount Usher… Kaikkialla puutarhoja, aurinkoisia ja varjoisia, salaperäisiä, kutsuvia, muistojen täyttämiä, eläviä. Vihreän saaren puutarhoissa riittää tutkittavaa.

Irlannissa asuvan Hanna Tuurin kirjoista löydän aina jotain samalla kertaa virkistävää ja rauhoittavaa, vähän kuin kirjailijan nykyisestä kotimaastakin. Olen pitänyt kaikista Tuurin kirjoista, toisista valtavasti, toisista vain osin, ja joistakin kunnolla vasta pienen ajallisen etäisyyden jälkeen. Ei siis ihme, että säästelin Vihreän saaren puutarhoissa -kirjaa hyllyssäni yli vuoden ja otin sen mukaan sitten kun aika oli – aika lukea se Irlannissa. Kirjaesittelyn myötä palaan siis taas kerran kesäiseen Irlantiin, mutta koetan pitää tämän postauksen lyhyen fokuksen Tuurin teoksessa.

Kirjassaan Tuuri ottaa lukijansa mukaan ympäri Irlantia aina eteläisen Corkin ympäristöstä Pohjois-Irlantiin ja lännen karummista maisemista vauraaseen Etelä-Dubliniin ja saarivaltion sisäosiin. Hän kirjoittaa niin säntillisesti hoidetuista kuin rehevämmistäkin puutarhoista ja tutustuttaa myös ihmisiin pihojen takana – aktiiviisin ja innokkaisiin puutarhaihmisiin, eri ikäisiin, eri yhteiskuntaluokkia edustaviin, toisinaan jo poisnukkuneisiin. Tuloksena on viehättävä ja hallittu sekoitus tarinoita, pihojen ja puutarhojen etnologiaa, kasvituntemusta ja, tietenkin, irlantilaisuutta.

Tuurilla on taito tehdä pienistä yksityiskohdista kiinnostavia. En väitä, etteivätkö yksityiskohdat olisi kiinnostavia jo lähtökohtaisesti, mutta Tuuri kirjoittaa ne eläviksi. Paikoin hän kuvaa puutarhoja ehkä turhankin tarkkaan ainakin minun makuuni (koska olen ihminen, joka kyllä rakastaa erilaisia pihoja, muttei oikein jaksa hoitaa omaansa kuin keväisin), joten ymmärrän hyvin, miten jotkut lukijat saattaisivat jopa pitkästyä. Minä en, vaan nautin kaikesta. Lukupaikka Dublinin etelärannikolla teki omalla kohdallani tehtävänsä, joten löysin kirjasta enimmäkseen vain lumoa ja koetin aina ohikulkiessani tirkistellä erilaisiin puutarhoihin.

Nyt muutama kuukausi lukemisen jälkeen huomaan, etten muista kirjasta enää kovin paljoa. Muistan kuitenkin tunnelman, joka tuntuu kantavan kesän valon säilyttämistä mielessä syksyisinä päivinä. Sitä valoa Vihreän saaren puutarhoissa kantaa ja oikeastaan unohtaminenkin on armeliasta, koska Tuurin kirja kestänee useammankin lukukerran.