Hanna Tuuri: Tuulen maa

Hanna Tuuri: Tuulen maa
Kustantaja: Otava 2012
Kansikuva: Ciarán Burke
Sivuja: 174
Mistä: Ostos
Suomalainen, Irlannista kertova kertomuskokoelma

Uskaltaisimmeko viheltää nyt: nummella eivät aallot kaada venettä eikä puhuri revi purjetta. Ei ole edes puita, jotka kaatuisivat. Yritän muistella oikeaa säveltä; olenko koskaan edes kuullut sitä? Irlannin tuuli ei tunni heräävän. Ehkä tuuli tottelee eri nuottia kuin Suomessa.

Suomalainen kirjailija ja puutarhakoulun opettaja Hanna Tuuri asuu miehensa Ciaránin kanssa Irlannissa Mayon maakunnassa. Vaikka äskeisessä lainauksessa on tyyntä, niin tuuli kyllä pyyhkii maata, usein sataa, on sumuisaa ja talvinen harmaa ja kesäinen vihreys vuorottelevat. Hanna ja Ciarán ovat asuneet tuolla Länsi-Irlannin syrjäisessä kolkassa jo niin kauan, että heistä on tullut osa kyläyhteisöä ja he tuntevat ihmisten tavat ja puheet; toisaalta kukaan ei kuitenkaan ymmärrä paksua murretta puhuvaa "hammaslääkärin painajaista" Paddya - ei edes Paddyn läheisin ystävä! Maalaiselämän lisäksi Irlannin läpikäymän muutokset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset, ovat esillä, samoin Suomen ja Irlannin samanlaisuudet ja erot.

Tänään ystävänpäivänä minulla oli ajatuksena kirjoittaa jotain kirjoista ja ystävyydestä, mutta olen tehnyt sen jo pariin otteeseen edellisvuosina enkä halua toistaa itseäni: olen kirjoittanut niin kirjallisista ystävistä kuin rakkauskirjoistakin. Tänään kaiken lisäksi pääsin mukaan muutaman Hesarin riviinkin rakkauskirja-aihetta sivuten. Siksi jatkan uskollisesti matkakirjojeni teemaa ja Hanna Tuurin omaelämäkerrallisen kertomuskokoelman Tuulen maan myötä kuljetan teidän vihreään Irlantiin. Kun oikein mietin, niin Tuulen maassa on paljonkin ystävyyteen sopivia sävyjä (vaikka juhlapäivä on hieman eri kuin tämänhetkinen):

Pihallamme kajahtelee englannin eri muotojen sekamelska: brittienglannin yleviä, kitalaesta kaartuvia vokaaleja, amerikanenglannin vahvoina vääntyviä, leukavi konsonantteja ja minun korvaani tavallisimmalta kuulostavaa iirin kielen soinnuttamaa Irlannin englantia. On halloween. Kanssamme sitä viettävämään ovat tulleet Ciaránin vanhemmat, englantilaisnaapurimme Jane ja Harry ja amerikkalaiset McDooleyt.

Tuuri kirjoittaa elämästään Irlannissa selkeästi ja kauniisti: tavalla, josta on helppo saada kiinni. Hän tarinoi niin ihmisistä kuin kaikenlaisista tapahtumista. Vaikken ole koskaan käynyt Irlannissa, tunsin pääseväni sisälle maisemaan ja ihmistyyppeihin. Sain nauraa, liikuttua, ihastua ja nauttia arjen suurista ja pienistä sattumuksista.

Pidin kirjassa ihan kaikesta. Tuulen maa ei tietenkään ole suurta tai edes kovin omaperäistä kirjallisuutta ja se kytkeytyy matka- ja ulkomailla-asumiskirjallisuuden pitkään ketjuun kaikkien petermaylejen ja Toscana-kirjojen joukkoon. Silti ero suureen massaan on ainakin minulle selkeä: Tuuri ei kikkaile tai yliromantisoi. Hän kuvailee luokkayhteiskuntaa ja EU:n vaikutuksia - Olli Rehnkin saa osansa -, ottaa kantaa Irlannin politiikkaan ja sitten seuraavaksi kertookin lehmistä tai verenpisaramajasta (vaikkeivat verenpisarat varsinaisesti kukoistakaan). Tuuri kirjoittaa tarkkanäköisesti ja hauskasti, minkä ohella hänen tekstillään on rauhoittava vaikutus. Minä olen enemmän arkisen kuin räiskyvän kerronnan ystävä ja ehkä siksikin Tuurin pienet tarinat ja niiden tempo niin viehättävät.

En tiedä, kirjoittaako Tuuri ihanammin ihmisistä vai maasta. Ihmiset ovat sellaisia kuin kaikkialla: omalaatuisia, resuisia, rakkaita, tympeitä, huumorintajuisia, kovan onnen lapsia ja onnenpekkoja - yhtä kaikki tärkeitä ja eläviä, tarinoita täynnä. Tarinoita täynnä on myös maa, jossa "elämä on kuin valtameren aalloissa". Irlanti menee ylös ja alas, oman maan ja ulkomaiden politiikka ja taloussuhdanteet keinuttavat sitä. Ihmiset tulevat ja menevät, maaseutu autioituu. Mutta niilläkin, jotka lähtevät, on pitkät juuret. Ja ne jotka jäävät, ovat sitkeää sorttia.

Siksi Tuulen maa on kuin nimensä, samalla kertaa raikas kuin Irlantia pyyhkivä tuuli ja silti juureva ja multainen kuin maa kaikkien mayolaisten jalkojen alla. Näiden tarinoiden parissa minä viihdyin.

---
Myös Amma ja Sara ovat viihtyneet Tuulen maassa.