Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Kustantaja: Otava 2013
Kansi: Päivi Puustinen
Mistä: Ostos
Sivuja: 270
Kotimainen romaani

Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.

Mustakantinen päiväkirja saa ensimmäiset kirjoituksensa Pariisissa vuonna 1889, Eiffelin torni herättää ihmetystä ja sunnuntait ovat ikäviä suomalaiselle nuorukaiselle, joka kuluttaa aikaansa kierrellen kaupungin puistoissa ja kaduilla, piirtäen - ja kaivaten. Hän pääsee töihin morsettajaksi ja sittemmin toimittajaksi. Elämä kuljettaa sotien välisinä aikoina Berliiniin, Alpeille ja Kauko-Itään. Hän kirjoittaa kokemuksensa ja ajatuksensa päiväkirjoihin 1800-luvun lopulta aina 1930-luvun lopulle saakka. Päiväkirjoissaan hän puhuttelee henkilöä, jota ikävöi. Kaipuu ja suru ovat läsnä kaikessa, vasta vuonna 2012 Helsingissä miehen päiväkirjat saavat osin selityksensä.

Joel Haahtelasta tuli miltei kerralla eräs suurimmista kirjailijasuosikeistani, kun vuosien 2010 ja 2011 taitteessa luin Perhoskerääjän ja Elenan. Ihastuin hänen romaaniensa tunnelmaan sekä kirjailijan kykyyn sanoa paljon niin tiiviisti, tavoittaa jotain kaunista ja haurasta. Haahtelan tuorein romaani, elokuussa ilmestynyt Tähtikirkas, lumivalkea olikin yksi eniten tältä syksyltä odottamistani kirjoista.

29. kesäkuutta 1914, Berliini

Maailmalla on puuskaista. Itävallan arkkiherttua Franz-Ferdinand osui eilen iltapäivällä serbialaisen nationalistin luodin eteen, eikä kohtaaminen päättynyt arkkiherttuan kannalta suotuisasti. Attentaatin tekijä oli ponkaissut saattueessa ajavan auton astinlaudalle ja ampunut saman tien myös Franz-Ferdinandin puolison, Sophien. Olipa harvinaisen kylmäverinen mies.

Olen siis lukenut kaikki Haahtelan kirjat ja tunnustaudun kirjailijan ihailijaksi, koen tuntevani hänen tuotantoaan sen verran hyvin, että leikkimielisesti laadin vuosi sitten jopa Joel Haahtela -bingonkin. Tunnistan Haahtelan eri kirjoissa paljon keskenään samaa, kaikkein vahvimmin tietynlaisen arvoituksellisuuden ja surun sekoittumisen sekä jonkinlaisen yleiseurooppalaisuuden, jonka kokija useimmiten on toki suomalainen. Lisäksi Haahtela tietenkin kirjoittaa kauniisti piirtäen linjaa menneen ja nykyisyyden välille. Aina lukiessani kirjailijan uutta teosta koetan suhteuttaa sen hänen aiempiin kirjoihinsa. Joskus se on helppoa: Katoamispiste on mielestäni Haahtelan paras, Elena ihanin ja rakkain, Kaksi kertaa kadonnut esikoiskirjamaisesti hapuilevin, mutta kiinnostava.

Mutta nyt en osaa sijoittaa romaania omalle Haahtela-asteikolleni. Tähtikirkas, lumivalkea on Haahtelan kirjaksi pitkä, jopa täysi ja värikäs, tuumaa Arja. Totta onkin, että romaanissa on paljon aineksia: on tietenkin tarina yksinäisestä miehestä, kaipuusta, rakkaudesta ja lopulta arvoituksestakin, mutta on myös valtavasti maita ja maanosia, maailmanpolitiikkaa, kirjailijoiden ja muiden kulttuuristen ja poliittisten merkkihenkilöiden nimiä Thomas Mannista Schubertiin ja Vermeeristä Schopenhaueriin. Kuten Marialle, minullekin kirjan alkuasetelmasta tulivat mieleeni Juhani Ahon Yksin sekä Kristina Carlsonin William N. päiväkirja, joissa kummassakin melankolian valtavaa suomalaismies asuu Pariisissa, tarkkailee ympäristöään ja ikävöi toisenlaista elämää.

Tähtikirkas, lumivalkea kurottaa kuitenkin kauemmas ja laajempiin fyysisiin maisemiin: kirjassa onkin mielenkiintoinen jännite tai suoranainen ristiriita siinä, että mitä enemmän päähenkilö, Leo, näkee maailmaa, sitä enemmän hän käpertyy itseensä, tavallaan koteloituu kuin Haahtelan tuotannossa niin usein näkyvät perhoset toukkavaiheensa jälkeen. Perhosia on Tähtikirkkaassa, lumivalkeassakin, vieläpä harvinaisen hienosti eräänlaisia tajunnanvirtaisina kuvarunoina. Haahtelan lauseet ovat yhtä kauniita ja kiteytyneitä kuin mihin hänen tuotantoonsa tutustuneet ovat saaneet tottua. Ne ovat paitsi kauniita, sisältävät hienoja ajatutelmia, mutteivät filosofoi halpahintaisesti. Tähtikirkas, lumivalkea ei kaikesta huolimatta aivan heti tempaissut minua samanalaiseen lumoon kuin moni muu Haahtelan kirja. Kaipasin sitä vanhasta tuttua tiiviimpää ilmaisua, ikävöin myös nykyaikaa tai lähimenneisyyttä. Selkeästi historialliset puitteet vieraannuttivat - aluksi.

Vaikka edelleenkin pidän enemmän Haahtelan pienoisromaaneista, jotain tapahtui. Kaikkine maisemanvaihdoksineen ja sivulauseista nousevine merkityksineen Tähtikirjas, lumivalkea onnistui sittenkin kuljettamaan syvälle pariisilaiseen ja berliiniläiseen tunnelmaan - ja vielä syvemmälle Leon tarinaan: siihen, mitä hänen päiväkirjoistaan on luettavissa ja vielä enemmän siihen, minkä voi vain kuvitella. Tähdet ovat taivaalla silloinkin, kun niitä ei näe.

------
Arjan ja Marian lisäksi myös Sanna ja Pekka ovat kirjoittaneet kirjasta.