Jussi Valtonen: Siipien kantamat
Kustantaja: Tammi 2007
Sivuja 197
Kotimainen romaani
Anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.
Joskus ajatellessaan mennyttä rakkautta näkee mielessään tilanteen, johon rakastumisen tunne tuntuu kiteytyvän, hetken, jossa koko lataus on ensimmäistä kertaa ollut läsnä. Mariannen kanssa hetkiä oli kaksi: kun se piti minua kädestä koulun alussa pöydän alla, ja kun se näki minut ostoskeskuksella ja tiesimme, että tästä ei ole enää paluuta.
Joskus kirjablogistaniassa tulee vastaan romaani, josta nousee ensin pieniä blogisavuja, sittemmin oikeita roihuja ja kaikki tuntuvat lukeneen kirjan. Ja monet kirjoittavat siitä pelkkää hyvää. Siellä täällä on tekstejä, joissa kuvataan kirjaa, jonka ei toivo loppuvan. Romaania, joka on pelottavan todentuntuinen ja hieno; jossa on kaunista ja särkyvää melankoliaa. Käsissä on kirja, jota voi suositella kenelle tahansa ja joka on yksi lukijansa kirjavuoden parhaimmista. Ja romaanin kirjoittajakin on valtavan taitava ja joka totisesti osaa kirjoittaa, hänen tekstinsä on loistavaa. Toisille kirja on ollut hieman kohtuullisempi, vain mielenkiintoinen lukukokemus tai ei hullaannuttava, mutta kuitenkin odotukset lunastava. Miten lukea romaani, jota kukaan ei ole haukkunut ja joka on ihastuttanut niin monia?
Jussi Valtosen romaani Siipien kantamat (2007) ehti olla lukulistallani jo kauan ja nimenomaan kaikkien kehuvien blogitekstien ansiosta. Elämässään suuria menetyksiä kokeneen, reippaasti keski-ikäisen äidinkielen opettajan Juhani Koskelan rakkaus oppilaaseensa, 17-vuotiaaseen Marianneen on kipeitä tunteita, epävarmuutta, arkea sekä etäisyyden ja läheisyyden ristiaallokkoa. Mikä on sallittua, mikä ei - ja kenelle?
Kaikki tiesivät. Eivätkä tienneet.
Tiesivätkö?
Siipien kantamat on niitä romaaneja, joilta odotin enemmän kuin sain. Älkää ymmärtäkö väärin: kirja on erittäin hyvä. Valtonen käsittelee hienosti ja uskottavasti vaikeita teemojaan: menetyksiä, sairautta, luopumista, kiellettyjä tunteita, haavekuvia. Siipien kantamien arki on rumaa ja kaunista samalla kertaa ja Valtonen osaa luoda jännitteitä sekä romaanihenkilöidensä välille että Juhanin oman mielen sisälle. Valtonen luo Juhanista hahmon, joka on lähes lihaa ja verta: oikea, kipuileva mies, jonka pään sisälle kirjailija näkee hyvin. Marianne jää hieman etäiseksi, mutta niin pitääkin: hän on toteutuneena rakkaudenkohteenakin liian ihana, kuin unelmaa. Kuten esimerkiksi Maria huomaa, on kirjan perusasetelmassa samaa kuin Rauha S. Virtasen ihanassa Ruususessa tai Riikka Pulkkisen esikoisromaanissa Rajassa. Virtasen kirja käsittelee lukiolaistytön ihastumista aikuiseen mieheen nimenomaan tytön näkökulmasta, Pulkkinen taas nivoo romaanissaan yhteen useitakin teemoja. Siipien kantamat on romaanina aikuisempi ja parempi kuin Pulkkisen haparoiva teos, Virtasen 1960-luvulla kirjoittama kirja taas edustaa kokonaan eri aikaukautta.
Mikä sitten jäi uupumaan? Vaikka Valtonen kirjoittaa sujuvasti ja osaa kerronnallaan koskettaa, on Siipien kantamat epätasainen romaani. Se alkaa kauniisti, vieraannuttaa välissä, vetää taas puoleensa ja jossain vaiheessa tiputtaa taas kyydistään. Minun mielenkiintoni kirjaa kohtaan katosi ja palasi aina muutaman kymmenen sivun välein sitä mukaa kun kirja eteni. Lisäksi odotin kirjalta jotain tajunnan räjäyttävän hienoa, koskettavaa ja syvällistä. Sain toki hyvän romaanin, mutta odotukseni kasvoivat suuremmiksi kuin lukukokemukseni. Se ei välttämättä ole kirjan "vika", vaan nyt romaani ja lukija eivät täysin kohdanneet. Siitä huolimatta ihastuin Valtosen tapaan kirjoittaa ja aion joskus lukea ainakin niin ikään runsaasti blogikehuja niittäneen Vesiseinän.
Yhteenvetona totetan vielä, ett'ä Siipien kantamat on surumielinen ja ehkä siksi hieman raskas romaani. Se on myös kaunis ja sopivalla tavalla yllättävä tarina, joka pohtii mielikuvia, ihmismieltä ja rakkauden olemusta. Valtonen sitoo romaaninsa suuret teemat yhteen pakahduttavasti, mutta (onneksi) sopivasti etäännyttäen.
***½
Hih, olihan siellä lainaus minultakin ;) Kuten omasta varsin innoittuneesta kirjoituksestani käy ilmi, minua kirjassa puhutteli erityisesti koulun kuvaaminen sisältä päin työpaikkana ja työelämä ylipäätään. Juhani oli myös minusta lihaa ja verta. Vaikka oppilaan ja opettajan välinen rakkaussuhde on klisee, se on kiinnostava aihe. Opetustyö ja opettaminen ovat tehtäviä, joihin on annettava aika paljon itsestään. Juhanihan on varsin kyynistynyt ja elämäänsä tietyllä tavalla kyllästynyt. Marianne tavallaan saa hänet uudelleen innostumaan sekä työstä että elämästä, mikä tuntuu rakastumiselta (en enää muista, kuinka Juhani itse tunteensa käsitti kirjassa). Luin tämän jälkeen kaikki Valtosen kirjat. Taitava kirjoittaja. Tarkkanäköinen. Mutta eivät kaikkien aivot räjähdä samoista ärsykkeistä ;)
VastaaPoistaKirsi, totta kai oli! :) Minäkin löysin kirjasta paljon hyvää. Valtonen kuvaa koulumaailmaa hienosti ja rehellisen oloisesti, Juhani puolestaan on tosiaankin uskottava romaanihenkilö. Kuten kirjoitin, romaani on mielestäni hyvä. Silti en vain täysin lämmennyt kirjalle. Mutta olen nyt ollut muutenkin vähän sellaisella nirsoivalla lukumielellä. :D
PoistaOlipa hieno ja rehellinen arvio! Minusta on suuri rikkaus, etteivät kaikki innostu yhtä lailla samoista kirjoista. Se menisi jo vähän tylsäksi ;). Näin jälkeenpäin ajateltuna, kauan kirjan lukemisen jälkeen, on sanottava, että en muista tästä kirjasta enää erityisen paljon. Mutta silloin kun luin, pidin paljon. :)
VastaaPoistaSanna, kiitos. Olen samaa mieltä, että olisi tylsää, jos kaikki ihastuisivat samoihin kirjoihin. Mutta hieno kirja tämä on, todella.
PoistaItse en odottanut tältä oikein mitään, joten sen puolesta teos vei mennessään. Mutta olet oikeassa, epätasainen tämä oli. Tunteiden paloa löytyi, mutta myös sitä etäisyyttä. Olen muuten lukenut tuon Sinun jälkeesi, Max, voi kun ehtisin pian arvion naputella... Alkaa jo joulukiireet painaa päälle :)
VastaaPoistaAnnika, kirjaan onkin monesti vapauttavinta tarttua ilman ennakko-odotuksia. Aina niitä ei tietenkään voi välttää. :) Kävinkin kommentoimassa sinun Sinun jälkeesi, Max -arviotasi.
PoistaKiva että luit tämän, ja analysoit hienosti kirjaa! Tavallaan Siipien kantamat on aika "outo" kirja, mutta hyvä :).
VastaaPoistaTilasin muuten kaksi ensimmäistä Tuuti-kirjaa huutiksesta, odotan innolla että päästään lasten kanssa lukemaan <3
Maria, outo mutta hyvä on osuva luonnehdinta tälle! Minä pidän yleensä hieman oudoista kirjoista, mutta tässä oli makuuni enemmän haahuilua kuin Haahteloissa. ;)
PoistaIhanaa, että tekin saatte Tuuteja kotiin.
Katja, olenko minä maailman ainoa lukija, jota ärsyttävät stereotypiat: Vanha mies, nuori tyttö. Ihan tosi: Minä saan siitä ihottumaa! Heti kun se on toisinpäin, minä kiinnostun. En vain voi tälle mitään. Muistan millaista oli vanhojen ukkojen kuolaaminen ja nyt Meri sanoo samaa, että 'oikein kuvottaa'. Mikä niitä vaivaa? Eivätkö ne enää saa? Vai haluvatko ne/he kokea oman nuoruutensa uudelleen luullen tavoittavansa sen käyttämällä nuorta tyttöä. Ja jos taas nuori tyttö ihastuu itseään paljon vanhempaan, mitä hän siitä saa. Siinä on asia, joka jää minulta ikuiseen pimentoon. En ole ikinä itse syttynyt missään ikävaiheessa vanhemmista miehistä, vain ikäisistäni about tai sitten nuoremmista. Taisi mennä aiheen ohi, mutta lue mikä päivä minulla tänään oli ja siitä puuttuu se, että sen taksin saaminen siellä lumipyryssä kesti kaksi tuntia ja huomenna Reima taas reissuun ja meille tulee yllätysyövieras, joten...
VastaaPoistaLeena, et varmasti ole ainoa! Minuakin ärsyttää. Mutta tämä kirja on erilainen. Vaikka siinä onkin kyse ihastumisesta "väärän ikäiseen", on kirjan maailma jotain muuta.
PoistaLunta tulee taas lisää. :)
Olen jotenkin tainnut onnistua sivuuttamaan kirjan, mutta sen verran alkoi kiinnostamaan, että taidan heittää tämän lukulistalleni. Kiitos arviosta!
VastaaPoistaKatri, tästä ovat melkein kaikki pitäneet niin, että suosittelen. Itse en ihan pääsyt kirjan maailmaan, mutta hieno romaani kuitenkin.
Poista