keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

Ann Rosman: Noitavasara

Ann Rosman: Noitavasara
Kustantaja: Bazar 2012
Alkuteos: Själakistan 2010
Suomentanut: Anu Koivunen
Kansi: Nina Leino
Ulkomainen romaani, dekkari, Ruotsi
Sivuja: 437

Uhrilehdon uhrikivellä, kahdensadanviidenkymmenen metrin päässä portista 23, Carlstenin linnoituksen sisäänkäynnistä, kyyhötti täyspitkään pellavapaitaan, hihattomaan päällysmekkoon ja nahkavyöhön pukeutunut nainen. Hän oli ollut samassa asennossa jo yli kahdeksan tuntia. Lounaistuuli heräsi ja sai pyökin lehden kahisemaan hänen yläpuolellaan siinä, missä hänen päänsä olisi pitänyt olla. Ennen tätä yötä uhrikivellä ei ollut vuodetattu verta moneen sataan vuoteen.

Aurinko häikäisee merellistä maisemaa, kun koululaiset ovat syysretkellä Carlstenin linnoituksen raunoilla Kattegatin salmen lähistöllä. Äänenmurroksen rikkoma huuto katkaisee opettajan evästauon ja pian koko koululuokka kohtaa kauhistuttavan näyn: linnan vanhalla uhrikivellä makaa päättömän naisen ruumis. Vanhan rouva Wilsonin puutarhaan on yön aikana ilmestynyt pelkkä pää vailla nenää. Pää ja ruumis eivät kuulu yhteen. Surmattuja naisia alkaa löytyä lisää. Onko keskiaikaisten roolipelien harrastajilla jotain tekemistä surmien kanssa? Toisena aikana, 1950-luvulla, pieni poika on vangittu kellariin. Hänet on teljetty pimeään nelivuotiaana ja vielä kuusivuotiaanakin hän elää siellä vailla valoa, syliä tai ihmiskontaktia. Miten pojan tarina liittyy nyt löytyneisiin ruumiisiin? On kuin joku toteuttaisi Malleus Maleficarumin, vanhojen noitaoikeudenkäyntien periaatetta julmalla ja raakuudessaan käsittämättömällä tavalla.

Ruotsalaisen Ann Rosmanin merellisessä dekkarissa Noitavasara (2010/2012) rikoskonstaapeli Karen Adler alkaa selvittää paloittelumurhia. Murhatutkimusten ohella Karenin oma elämä valottuu lukijalle niin juuri eronneen naisen kuin hänen läheisten työtovereidensa arjen näkökulmasta. Meri pärskyy ja aallot keinuvat, ihmiset innostuvat, masentuvat, hakevat lapsiaan päiväkodista, haaveilevat perheestä sekä tekevät kovasti töitä. Ja töitä riittääkin, sillä murhien selvitystyö avaa paitsi ihmisten koteja, myös kokonaisia sukulinjoja sekä paikallishistoriaa aina vuosisatojen taakse.

Oli aivan tyyntä, ja taivaalla loistavat tähdet heijastuivat merenpinnasta, joka kohoili varoen ja vain juuri ja juuri silmin havaittavasti. Ia, paikallisten oma nimi ilmiölle, kuulosti rauhoittavalta. Miten rikas olenkaan, Karin ajatteli katsellessaan merta ja maisemaa - Marstrandsönin kauniita puutaloja ja punaisia rantavajoja, jotka nököttivät Blekebuktenin harmailla kallioilla salmen vastarannalla.
Hän avasi luukut ja kiipesi puuportaita sisään veneeseen. Vastaan tulvahti heikko, hädin tuskin erottuva dieselin haju.
Andantessa oli oma, erityinen tuoksunsa. Vene oli hänen kotinsa, hänen elementtinsä. Täällä hän oli ehjä ja eniten oma itsensä.

Rosmanin kirjassa kaikki elementit ovat kohdallaan: tarinan jännite pysyy pääosin hienosti yllä. Karen, hänen työtoverinsa, ystävänsä sekä entinen ja nykyinen miesystävänsä ovat kirjasarjaa ajatellen erittäin kehityskelpoisia hahmoja. Rosman on kirjallisia ja suullisia lähdeviitteitä myöten tehnyt hyvää taustatutkimusta niin noituudesta ja kansanuskosta kuin Bohusläsnin alueen linnaraunioista, kartanoista ja kivisistä "tanskalaistaloistakin". Hän tuntee niin kansanperinteen kuin poliisin nykyiset työskentelytavat - ainakin sellaisella tavalla, joka saa kirjan tuntumaan uskottavalta. Tässä yhteydessä haluan kehua vielä kirjan suomennosta sekä toimitustyötä. Noitavasaraa on ilo lukea myös siksi, että se on kokonaisuudessaan laadukkaasti työstetty romaani.

Voi johtua siitä, että luen vähän dekkareita enkä osaa vertailla useita genren edustajia keskenään, mutta Rosmanin kirja muistuttaa minua Camilla Läckbergin Merenneidosta. Vertaukseni ei itse asiassa olekaan kaukaa haettu tai tyhjästä päähäni iskostunut, sillä Noitavasaran kansiliepeessä on lainattu otetta Dagens Nyheterin arviosta, jossa Läckberg ja Rosman rinnastetaan jälkimmäisen eduksi. Olen lukenut molemmilta vain yhden teoksen ja allekirjoitan Dagens Nyheterin kriitikon mielipiteen täysin: Rosman on parempi ja omaperäisempi kielenkäyttäjä, minkä vuoksi hänen dekkarinsa lukeminen toi minulle Läckbergin kirjaa suuremman ilon. Muuten romaanien psykologisessa asetelmassa, raakuudessa ja poliisin oman yksityiselämän yhteensovittamisessa on hyvin paljon samaa.

Toki Noitavasarassa on paljonkin sellaista, josta voi olla montaa mieltä. Minun on aina hieman vaikea suhtautua kirjoihin, joissa on yliluonnollisia mausteita. En puhu nyt tietenkään fantasiasta tai maagisesta realismista, jonne selittättömät asiat toki kuuluvatkin, mutta realismipohjaisessa lukuromaanimaisessa dekkarissa yliluonnollisuus tuntuu hivenen vieraalta. Toisaalta se peilautuu hyvin kirjassa keskeisellä sijalla olevaa paikallishistoriaa sekä larppausta vasten. Yliluonnollisen mahdollisuus myös kasvattaa jännitystä. Jännitys pysyykin yllä, vaikkei murhaaja tullut minulle tälläkään kertaa täytenä yllätyksenä. Rosman kirjoittaa niin hyvin ja dekkarin klassisia periaatteita kunnioittaen, että kirjan luki mielenkiinnolla loppuun saakka - oli pakko tietää, miten ja miksi kaikki tapahtui. Minkä vuoksi ihminen kykenee sellaiseen pahuuteen kuin Noitavasaran syyllinen?

Rosmanin romaani etenee vetävästi, mutta siinä myös paljon suvantokohtia, ehkä liikaakin. Tarina tuntuu toisinaan pysähtyvän perhearjen tai yksinäisyyden kuvailuun sekä luonnon ihmettelyyn. Kaiken tämän voi kuitenkin kääntää Rosmanin eduksi, sillä hänellä on erinomainen kyky kuvailla maisemia ja luontoa. Haljenneet rantakalliot, majakat, punaiset kanervikot, rouva Wilsonin ruusujen ja omenapuiden verhoama puutarha, Marstrandin pikkukaupungin kiviset kadut - kirjailijahan selvästi suorastaan myy Bohuslänin maaseutua! Ainakin minun tekisi mieleni matkustaa sinne vaikka heti. Luonnon sekä romaanihenkilöiden yksityiselämän kuvaus pehmentää myös mukavasti raakaa murhatarinaa. Päättömien ruumiiden ja nenättömien päiden sekä ahdistavien kellariloukkujen rinnalla tuntuu hyvältä lukea tavallisesta arjesta. Rosman nimittäin tietää, mistä kirjoittaa: pikkulapsiperheen äitinä minun ei ole ollenkaan vaikea ajatella hyvän valkoviinin ja eineskalapullien yhteensovittamista tyylirikkoiseksi ateriaksi. Juuri tuollaista elämä joskus on.

Dekkari pari kertaa vuodessa pitää mielen virkeänä ja Rosmanin tuotantoa kannattaa selvästi seurata. Kokonaisuudessaan Noitavasara on erittäin hyvä, jopa kaunokirjallinen dekkari. Tiivistyvä jännitys, hyvä tarina ja meren suolaisen raikas ilmapiiri takaavat viihtymisen koko romaanin keston ajan. On  mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan Rosman alkaa sarjaansa viedä; sarjan kolmas kirja Porto Francon vartija ilmestynee suomeksi noin vuoden kuluttua. Vaikka dekkarit poikkeavat kirjalliselta mukavuusalueeltani, olen varsin ihastunut Rosmanin romaaniin. Itse asiassa pidän suuresti ajatuksesta, että palaan joskus uudestaankin puutalojen, rantavajojen ja kanervien värittämälle sekä tuulen tuivertamalle Ruotsin länsirannikkolle juuri Karin Adlerin seurassa.

***½

Noitavasaran on lukenut myös Hanna.

12 kommenttia:

  1. Minä olen lukenut kaikki Läckbergit ja olin suorastaan pöyristynyt, kun Dagens Nyheter kirjoittaa, että:

    "Toki Ann Rosman muistuttaa Camilla Läckbergiä - mutta hän on astetta parempi. Rosmanin tarina kulkee sujuvammin ja jo ensimmäisessä..."

    Tekee mieli sanoa, että 'hei, haloo!', kaikkea ei pidä uskoa, mitä kirjoitetaan. Läckberg on aivan omassa sarjassaan suuren dekkareita harrastavan lukijakunnan keskuudessa ja niitä harvoja, jotka myyvät miljoonissa kuin myös näkyvät vaikkapa Stockmannin myydyimpien kirjojen listoilla, näin oli mm. dekkarien viime vuoden huipun eli Läckbergin Merenneidon kohdalla. Tämä ei siis nyt ole sinulle, vaan yleensä, sillä minua välillä todella tökkivät mainoslauseet, jotka ovat niin kaukana todellisuudesta.

    Majakkamestarin tytär oli kiltti dekkari, jossa pidin eniten miljööstä eli Marstrandin saaresta, josta minulla on ihania muistoja. Noitavasara odottaa hetkeä, jolloin haluan palata tuon saaren tunnelmiin. Eikä nyt ole edes kiire,sillä Bessu, joka todella harrastaa dekkareita, ei ole tästä ollenkaan kiinnostunut.

    VastaaPoista
  2. Minä olen lukenut vain yhden Läckbergin ja yhden Rosmanin ja olen samaa mieltä Dagens Nyheterin kanssa. Tiedän toki, että lause on Noitavasaran liepeessä siksi, että se on hyvää mainosta kirjalle. Mutta Merenneidossa ja Noitavasarassa on todella, todella paljon samaa. Mielestäni Rosman kirjoittaa paremmin, ainakin Noitavasarassa. Läckbergin dekkari oli varsin vetävä, mutta kuitenkin kerronnaltaan aika tavanomainen (siitä taisin viime kesänä arviossani mainitakin). Pidin siltä hänenkin kirjastaan ja lukisin mielelläni enemmänkin niin Läckbergiä kuin Rosmaniakin.

    Tuosta kiltteydestä pitää sanoa, että en ole lukenut Majakkamestarin tytärtä, joten en voi sanoa siitä mitään. Noitavasara ja Merenneito ovat raakuuden tai jännityksen suhteen melko samalla tasolla. Tämä voi johtua siitä, että Läckbergin kohdalla arvasin murhaajan vieläkin aikaisemmin. Molemmat ovat aika raakoja kirjoja, mitä murhiin tulee. Mutta Rosmanilla on tosiaan mukana ihanaa miljöökuvausta, josta pidin.

    Mutta minä olen tosiaan aika huono vertailemaan dekkareita noin ylipäätään. Nämä kaksi olen kuitenkin lukenut ja niiden kohdalla Rosman vie voiton ainakin minun mielessäni - nimenomaan kaunokirjallisella tasolla, jota itse arvostan kirjassa kuin kirjassa. Mutta kepeähän tämäkin on, viihdyttää kertakäyttökirjallisuutta, kuten Läckbergkin.

    Jään innolla odottamaan kommentteja sellaiselta, joka on lukenut molemmat.

    VastaaPoista
  3. Vakiokysymykseni: onko tämä mitenkä graafinen? Mainitsit raakuuden,tarkoittaako se siis tekotapojen yms. yksityiskohtaista kuvailua vai onko se enemmän rivien välissä? En juurikaan lue dekkareita mutta joskus voisin tehdä virkistävän poikkeuksen. Kerrot tästä kirjasta niin kiinnostavasti. Mutta graafista väkivaltaa kavahdan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kysymys. Siihen on oikeastaan vaikea vastata... Tai siis tavallaan Rosmanin kirjassa ei ole väkivaltaa tyyliin "murhaaja tuli nurkan takaa ja viilsi uhrinsa kurkun auki", koska ruumiit aina löytyvät jo kuolleina. Heille on tehty pahoja asioita, mutta Rosman kirjoittaa tavalla, jota ainakaan minä en kokenut ahdistavaksi ja minäkin kammoan hyvin graafista väkivaltaa, koska en näe sellaisen kuvailussa mitään lisäarvoa. Siksi uskallan suositella Rosmania, jos haluat lukea dekkareita. :)

      Poista
  4. Pidin kovasti Majakkamestarin tyttärestä, ja ajattelin, että haluaisin lukea tämänkin. Tuo raakuus saa kuitenkin vähän epäröimään (en tiedä, mitä Elma Ilona tarkoittaa graafisella väkivallalla, mutta minäkään en tykkää kovin rankoista kuvauksista). Leena sanoi Majakkamestarin tytärtä kiltiksi dekkariksi, ja sellainen se olikin, ainoastaan lopussa rytisi vähän ilkeästi. Noitavasara ilmeisesti vähän erilainen? Saaristotunnelmiin ja Karin Adlerin elämään haluaisin kyllä kurkistaa uudestaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en ole lukenut Majakkamestarin tytärtä, joten en osaa verrata. Mielestäni Noitavasara ei ole mitenkään kiltti kirja, mutta ei se ole kauhean raakakaan. Minä pystyin lukemaan tosi hyvin... No, ehkä tätä kannattaa kokeilla! :)

      Poista
  5. Kuullostaa hyvältä ja ilahduin kun on taas uutta etsittävää...ja vielä sarja. Googletin myös tuon Majakkamestarin tytär kirjan. Thanks!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan sarja. Suomeksi on julkaistu vasta kaksi kirjaa, ruotsiksi on ilmestynyt ainakin jo sarjan kolmas osa. Voisit pitää Rosmanista kovastikin. Suosittelen!

      Poista
  6. Kuulostaa aivan ruotsalaiselta dekkarilta. Ja tämä on kehu eikä moite. Läckberiltä olen lukenut vain yhden kirjan, toistaiseksi, mutta muuten olen lukenut aika paljon naapurimaan dekkareita. Mulle tuli tästä tekstistäsi mieleen ainakin Johan Theorin. Pitää laittaa mieleen tämä kirja ja kirjailija.

    Oletko muuten lukenut koskaan brittidekkareita?
    Saattaisit pitää niistä. Elizabeth George ja P.D. James nyt tuli ekaksi mieleen. Myös Cleeves kannattaa muistaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, tämä on hyvin ruotsalainen. Joku sanoi, että Läckerg ja Rosman tekevät Ruotsin länsirannikolle saman kuin Anna Jansson ym. Gotlannille. Ehkäpä!

      Minä en tiedä, muistatko, mutta aikoinaan luin tosi paljon dekkareita. Siksi George on hyvinkin tuttu (häneen vähän kyllästyin ja samalla kaikkiin dekkareihin), Cleeves ei. P.D. Jamesia luin joitakin kirjoja kymmenisen vuotta sitten, eilen lainasin Yksityispotilaan. :)

      Poista
  7. Noitavasaran minäkin kelpuuttaisin niihin harvoihin lukemiini dekkareihin, kuulostaa hyvältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä pidin tästä ja luen samoin dekkareita aniharvoin. Suosittelen!

      Poista