~Auringon kehää~

Lokki kiertää auringon hymyilevää kehää... Muuta en muista lukioaikana - jo liki kaksikymmentä vuotta sitten - kirjoittamastani runosta, muistaakseni liitin siihen jonkinlaisen persofinikaation, josta sain kiitosta äidinkielenopettajaltani. Säe palasi mieleeni nyt kesälomalla, koska auringon kehää on tullut aistittua kieltämättä aivan tarpeeksi ainakin täällä itäisessä Suomessa, jossa edelleen perheeni kanssa lomailen. Helpottavaa sadetta tai edes ukkosen jyrinää ei ole kuulunut.

Kirjoja olen ehtinyt lukea vajaan viikon aikana jo kolme, neljäs on juuri alullaan. Olen helteistä huolimatta (tai ehkä niiden vuoksi, mutta mitään muuta ei jaksa tehdä) lukenut niin loistavan kronikkamaisen romaanin (Paul Austerin Mr Vertigon), kevyttä hömppää (Sophie Kinsellan Himoshoppaajan vauvan), tyttökirjaklassikon (Marjatta Kurenniemen ihanan Kesälinnun, varmaan jo viidettätoista kertaa!) sekä aloitellut kuvottavaa ja kyseenalaista, joskin otteessaan pitävää romaania (Alice Seboldin Oma taivas, en tiedä tulenko lukemaan loppuun).

Kaikkein ihaninta on kuitenkin ollut pulahtaa järvi- ja lampiveteen. En erityisemmin pidä uimisesta, mutta tätä menoa minusta kasvaa oikea vedenneito!

Kaunista kesää, mutta viileitä tuulia jokaiselle ♥

Kuva on äitini ottama ja muokkaama. Kiitos hänelle luvasta käyttää sitä.

~Aistein avoimin~

Tämä on ajastettu päivitys. Olen parhaillaan pienellä lomamatkalla kotiseudullani Itä-Suomessa ja jos samanlainen helle jatkuu, niin koetan nauttia kesästä kaikin aistein: Kukkien tuoksu, mansikoiden maku, kesäyön suloinen viileys, paljaat jalat nurmikolla, kirjan sivujen kääntyminen sekä uunissa juuri paistuneet korvapuustit olkoot kaikki osa aistihavaintoja.

Toivotan aistillista ja suloista heinäkuuta kaikille seuraavan kappaleen myötä:
Omistan erään maailman kauneimman laulun, Anssi Tikanmäen säveltämän Balladin elokuvasta Klaani jokaiselle rakastaan joskus ikävöineelle, erityisesti eräälle tästä asiasta innoittaneelle bloginpitäjälle, sekä kaikille kesäyön ystäville.

~Anna Gavalda: Karkumatka~

Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaista itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkutia? Anna Gavaldan tuorein suomennos Karkumatka tarjoaa lukijalleen runsaasti ähäkutteja, naurunpyrskähdyksiä sekä niiden takana pohdintaa normeista ja niiden hetkellisestä rikkomisesta.

Pienoisromaani kertoo sisaruksista, hillytystä Simonista, vapaamielisestä minä-kertojasta Garancesta, avioeron kokeneesta isosisko Lolasta sekä vanhassa linnassa asuvasta oppaasta Vincentistä, pikkuveljestä.Vincentiä lukuunottamatta kolmikko on matkalla häihin mukanaan myös Simonin vaimo, Carine. Farmaseuttina työskentelevä - ei vaan lääkealan myyntityötä - käly on kaikkea sitä, mitä sisarukset eivä ole. Carine on säntillinen, asenteellinen, kärkevä, hajuton ja mauton sekä hieman fanaattinen kantaessaan aika desifiointiaineita mukanaan.

Juhlapaikalle päästessään nelikko saa kuulla, ettei Vincet pääsekään häihin. Sisaruksen päättävät tehdä hetkellisen irtioton ja karata paikalta kohti linnaa, jossa pikkuveli työskentelee. Carine saa karkumatkan ajaksi jäädä.

Karkumatkalla punnitaan sisarusten välisiä suhteita ja heidän yksilöllisesti yhteisiä muistojaan. Lapsuus on niin kipeä ja suloinen kuin se vain voi muistoissa olla. Pienenä tarinana Karkumatka on ironinen, hieman ilkeä, ihastuttava ja lämmin irtiotto arjesta. Uskallus hypätä hetkeksi ulos sosiaalisten odotusten mukaisista normeista tekee hyvää kenelle tahansa.

Karkumatkaa lukiessani menin nukkumaan hymynkare suunpielessäni ja se sama hymy valtasi minut aamulle herätessäni. Gavaldan romaani on täydellinen kesäkirja, älykäs, joskin kepeä. Erikoisen sopivalta se tuntuu juuri nyt, hieman ennen pienelle lomareissulle lähtöä.

****

~Koti muuttaa muotoaan~

"Haaveilijoilla on kovat ajat", toteaa passikuvan mies suosikkielokuvassani Améliessa.

Minä olen luonteeltani täysiverinen haaveilija ja usein suunnittelen, mietin, unelmoin ja pohdin asioita ennen kuin saan tartuttua toimeen. Muutimme nykyiseen kotiimme, vuonna 2000 rakennettuun omakotitaloon, vajaa vuosi sitten. Jo silloin haaveilin vaaleasta keittiöstä, mutta vuosi meni ennen kuin saimme jättää ei-mitenkään-kaihoisat hyvästi vanhalle vihreälle. Viime viikolla mieheni ja appeni uurastivat autotallissa ja saivat aikaan yllä näkyvää jälkeä. Valon määrä keittiössä lisääntyi huikeasti! Olen aika tyytyväinen Vaniljataikinaan.

Nyt haaveilen taas pienistä muutoksista muualla talossa, mutta ehkä tyydyn hetkeksi huokaisemaan työhuoneeni prinsessakatoksen alla ja laskemaan vaikka päivänkakkaran terälehtiä.

~Hvitträskissä~

Odotellessani kesävieraita tuon tänne pieniä muistoja parin viikon takaa. Teimme silloin poikani kummin sekä oman perheeni voimin retken Kirkkonummelle Hvitträskiin.

Herman Geselliuksen, Armas Lindgrenin ja Elien Saarisen perheiden koti sekoittaa minua viehättävällä tyylillä suomalaista kansallisromantiikkaa ja brittityyliä. Talo, melkoinen kimppakämppä muuten, puutarha ja Hvitträsk-järvi saavat matkailijan kuin matkailijan haltioihinsa. Suosittelen kesäretkikohteena kaikille eteläisessä Suomessa liikkuville!

~Kirjakoira~

Tänään ei blogeissa ilmeisesti kommentoida, ainakaan nyt päiväaikaan. Olen muutamista seuraamistani blogeista lukenut kommenttiongelmista ja toden totta, aamulla pariin suosikkiblogiini kirjoittamat kommenttini eivät ole menneet perille. Joten jos joku on  kommentoinut minun aiempia kirjoituksiani, vaikkapa Elävältä haudattuja, pahoittelen puheenvuorojenne puuttumista.

Ja koska ei kommentoida, ollaan sitten yhtä hiljaa kuin (työ)kirjakoirani, joka uskollisesti vartioi työhuoneemme kirjahyllyä. Nyt kesäaikaan enkä vielä ihan alkusyksylläkään aio paneutua tieteellisten kirjojen maailmaan, mutta marraskuussa pääsen vihdoin palaamaan tutkimukseni pariin.

Vaan nyt on vielä monta lomaviikkoa ja sen jälkeen muita hommia tiedossa. Tämä blogihiljainen kesäsateinen runon ja suven päivä vain vie ajatuksiani hieman oman tekstini tuottamiseen ja sain samalla innostuksen sisustaa uudelleen työhuonetta. Pitäkää minua yliromanttisena hörhönä, mutta suureksi ilokseni saan työhuoneeseeni nojatuolin ja sen suojaksi ihkaoikean prinsessakatoksen. Sitten tieteen maailmaan palatessani on hyvä rakentaa pilvilinnoja!

~Nadeem Aslam: Elävältä haudatut~

Pakistanilaissyntyisen, Englannissa asuvan Nadeem Aslamin Elävältä haudatut on mosaiikki, jossa keskeisessä roolissa ovat talo, sen sirpaleiset asukkaat, Tarinankertojien katu, julmuudet, runous ja ennen kaikkea Afganistan.

Englantilainen, neuvosto- ja talebanhallintojen rampauttama lääkäri Marcus asuu taloa, joka kokoaa yhteen kovia kokeneita ihmisiä; Venäläinen taiteentuntija Lara etsii tietoja neuvostoarmeijassa palvelleesta veljestään; Amerikkalainen David kaipaa varmuutta rakastettunsa, Davidin tyttären Zaneemin kohtalosta; Pakistanissa fanaattisen leirikoulutuksen saanut Casa tuntee samaan aikaan vihaa ja rakkautta; Kaunis Dunia opettaa lapsia salaa. Aslam käsittelee jokaista henkilöhahmoaan kunnioituksella niin, että he kaikki ovat lukijan kannalta kiinnostavia ja tärkeitä. Kaikkea värittää väkivalta ja ihmisoikeuksien polkeminen.

 Elävältä haudatut on toinen lukemani Afganistanin lähihistoriaa käsittelevä romaani. Ensimmäinen oli hyvin ilmeinen, Khaled Hosseinin Tuhat loistavaa aurinkoa enkä voi olla vertaamatta näitä kirjoja toisiinsa. Nadeem Aslamin teos on lukuisine historiallisine faktoineen vakavampi kuin Hosseinin selkeän, jopa elokuvakäsikirjoitusta mukailevan viihdearvon omaava romaani. Silti Hosseinin kirja puhutteli minua enemmän; Muutamaan päähenkilöön keskittyminen toi teokselle enemmän jäntevyyttä ja tartuntapintaa. Lisäksi Hosseinin kirjassa naisten toimijuus pääsi paremmin oikeuksiinsa.

Juuri Hosseinin teos palautti tietoisuuteeni sen, kuinka kulttuurisesti rikasta Afganistanin kulttuuri onkaan ollut vuosisatojen ajan - mikä runollisuus, mikä voima, mikä suru ja mikä sielunpalo alueella on ollut kautta aikain! Elävältä haudatut olisi voinut tehdä saman, jos se ei olisi kuorrutettu niin hurjalla väkivallalla. Vaikka Nadeem Aslamin kieli on kaunista, metaforat lumovoimaisia ja tapahtumat tempaavat mukaansa, turruin Aslamin liiallisen kuvailun alle. Kaikkea, jopa henkilöhahmoja, on jotenkin liikaa.

Elävältä haudatut on samaan aikaan runollinen kudelma sekä historiallisia faktoja viljelevä, paikoin lakonisesti etenevä trilleri. Tämä ristiriita on niin teoksen ansio kuin sen suurin rasitekin, koska kirjan tyyli vaihtelee. Maaginen realismi sekoittuu akaasian tuoksuun, joka edelleen sekoittuu politiikkaan, veren hajuun ja maamiinojen räjähdyksiin. Niiden väliin ei kuitenkaan muodostu sellaista jännitettä, joka olisi vakuuttanut minut. Näkökulmanvaihdos ei ole aina sujuva, teos ei anna lukijalle, ainakaan itseni kaltaiselle, tilaa hengittää.

Vaikka esitin kritiikkiä lähinnä oman osittaisen turtumiseni osalta ja vaikka olin helpottunut saadessani kirjan loppuun, pidin romaanista. Aslamin teksti on väkevä osoitus asioista, joita ei saa lakaista maton alle. Surusta huolimatta toivoa on, ja vaikka julmuus olisi  paikoin sokeaa, on kaikissa ihmisissä jotain hyvää, jonka vuoksi uskoa elämään.

~Mustista unikoista taikapeittoon~

Eilisestä uhkasi tulla auringon hyväilystä huolimatta tummasävyinen päivä; Rakastetun runoilijan poismeno kosketti; Puutarhassamme mustat unikot puhkesivat lämmön ja valon yhteisvaikutuksesta kukkaan. Jopa suklaa oli tummaa, sitruunalla ja inkiväärillä maustettua (herkullista!). Unikot ja suklaa toki olivat toivottua tummuutta, mutta ahdistuin hieman lukemastani kirjasta. Onneksi valo voitti; Sain kirjan loppuun ja pääsin lasteni mukaan pomppimaan trampoliinille juuri parhaaksi, kun nuken peittokin alkoi lentää.

Meillä lentävät ovien ohella peitotkin, arjen taikaa ilmassa! Ja niin ennalta-arvattava olen, että pian on luvassa kirja-arvio kuvassa näkyvästä väkevästä romaanista, jossa liikutaan niin toisenlaisessa maailmassa.

Valoisaa kesäsunnuntaita jokaiselle!

~Tommy Tabermann 1947-2010~

Elinehto

Kaikkea saa tehdä,
kaikkea pitää tehdä.
Kaikkia ovia täytyy tempoa,
kaikkia kuita kurkotella.
On vain yksi ehto,
elinehto:
Värisevää sielua
ei saa tallata.
  -Tommi Taberman-

Parikymmentä vuotta sitten, lukion ekaluokkalaisena, luin innokkaasti Tommy Tabermannin runoja. Opiskeluvuosina kävin kuuntelemassa häntä Joen yö-tapahtumassa Akateemisessa kirjakaupassa (joka silloin oli myös Joensuussa). Vuosikausiin en ole hänen runoteoksiaan avannut, mutta hänen poismenonsa surettaa. Hienoja, tiiviitä ajatuksia, suuria tunteita.

~Ilmari Vainio: Onnen linna *~

Olen parhaillaan lukemassa raskaslukuista, vaikeita asioita käsittelevää kirjaa. Sen vuoksi on ollut mukava poiketa nostalgiakirjojen maailmaan, juhannuksen aikaahan nappasin lapsuudenkodissa käsiini kokonaisen pinon äitini lapsuusajan kirjoja, joita itsekin luin omassa lapsuudessani. Eräs niistä on Ilmari Vainion Onnen linna (balettina 1938, kirjana 1953).

Klassisen fantasiasadun kaavaa noudattava satu alkaa luonnontutkija, professori Toppilan seitsemänkymmentäviisivuotisjuhlista, joissa vieraana on muun muassa hänen sukulaistyttönsä Liisa sekä naapuritorpan poika Metsäkulman Paavo. Liisa ja Paavo seuraavat perhosta metsään, jossa he nukahtavat suuren puun juurelle hyvän haltijattaren Heilemän suojaamina. Kun Liisa herää, tapaa hän kauniin perhosneidon, joka osoittautuu Löyhikäs-nimiseksi yöperhoseksi, ötökkäkuningas Pärnä-Kopsan lähetiksi.

Löyhikäs onnistuu siirappisilla puheillaan sekä kultaisella kruunulla houkutella Liisan Pärnä-Kopsan morsiameksi, hyönteisten valtakunnan valtiattareksi. Kaikesta sokaistuneena Liisa lähtee koppakuoriaisten matkaan Paavon jäädessä etsimään häntä. Heilemän avulla Paavo lähtee ristiretkelle Liisaa pelastamaan kaiken huipentumana heijastuva Onnen linna mielessään.

Onnen linna avautuu niille, joiden sydämessä asuu kaikki se, mitä pidämme rakkaana ja kauniina. Jokainen varmasti arvaa, kuinka tämä satu päättyy. Vaikka kirja on ennalta-arvattava ja kieleltään paikoin yksinkertainen, on siinä vanhan ajan lumoa. Myös teoksen kuvitus on kauttaaltaan viehättävää ja sadun henkeä mukailevaa. Jos kirja sattuu eteen esimerkiksi antikvariaatissa, niin kehoitan tarttumaan paitsi lumovoiman, myös suomea kauniisti mukailevien satuhahmojen nimien, Heilemän tai Vinkuran, vuoksi.

Charles Edouard Ilmari Vainio (1892-1955) oli satukirjojaan paremmin tunnettu kuvittajana, lavastajana sekä eräänä Suomen ensimmäisistä sarjakuvan tekijöistä. Vuonna 1925 ilmestynyt Professori Itikaisen tutkimusretki mainitaan usein ensimmäisenä suomalaisena sarjakuvakirjana. Onnen linnaa esitettiin Suomalaisessa Oopperassa Väinö Hannikaisen säveltämänä vuosina 1938-39 sekä 1944. Kirjana se ilmestyi 1953. Vainio kuului roomalais-katoliseen kirkkoon, mikä näkyy hänen kirjoissaan avoimena tunnuksellisuutena. Häntä pidetään myös eräänä Baden-Powelilaisen partioliikkeen isänä Suomessa.