Kustantaja: Tammi 2014, Keltainen kirjasto
Alkuteos: La vérité sur l'affaire Harry Quebert 2012
Suomennos: Anna-Maija Viitanen
Sivuja: 809
Kustantamosta
Sveitsiläinen Yhdysvaltoihin sijoittuva jännitysromaani
Amerikkaa kuohuttava tapaus, johon tarinani perustuu, oli paljastunut muutama kuukausi aiemmin, alkukesästä kun kolmekymmentäkolme vuotta sitten kadonneen tytön jäännökset oli löydetty. Siitä käynnistyi tapahtumaketju, josta tässä kerrotaan ja jota ilman muu Amerikka ei olisi ikinä kuullut pienestä Auroran kaupungista New Hampshirestä.
Elokuussa 1975 kadonneen 15-vuotiaan vuotiaan tytön ruumis löytyy ja nuori kirjailija Marcus Goldman saa aiheen romaaniinsa. Marcus on juhlitun esikoiskirjan julkaissut kirjailija, joka kärsii kirjailijantaudista: hänellä on paineita kirjoittaa toinen kirja. Hänen yliopisto-opettajansa ja ystävänsä Harry Quebertin salattu rakkaus, nyt murhatuksi varmistettu Nola oli ollut ihmeellinen tyttö: keijukaismaisen kaunis pastorin tytär, joka kantoi suuria salaisuuksia ja suruja, mutta lumosi kaikki jotka hänet kohtasivat. Hänen jälkeensä elämä lakkasi olemasta elämää. Vaan kuka murhasi Nolan? Oliko se rakkauden riuduttama Harry? Vai joku muu, kuten rikas ja salaperäinen bisnesmies, rakkaudessa pettynyt tarjoilija, Nolan pappi-isä tai mielipuolisen oloinen äiti, paikkakuntalainen poliisi, vammautunut taiteilija, koulukaveri, ohikulkija, ystävälliset naapurit... Tarina elää ja muuttuu todeksi sitä mukaa, kun Marcus sitä kirjoittaa. Mutta mikä on menestyksen ja onnistuneen käsikirjoituksen hinta?
Sveitsiläisen Joël Dickerin näyttävästi Suomessakin lanseerattu romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kiinnosti minua heti, kun kirjan postissa sain. Yli kahdeksansataasivuinen bestseller otti oman lukuaikansa, mutta se kannatti - ainakin mitä viihtymiseen ja tarinavetoisuudesta nauttimiseen tulee.
Dickerin romaani on mielenkiintoisella tavalla yllätyksellinen ja kuitenkin tuttu jännitys- ja lukuromaani: kirjailija - niin Joël Dicker kuin hahmonsa Harry Quebert ja Marcus Goldmankin - pyrkii olemaan askeleen edellä lukijaa, mikä onnistuu toisinaan, mutta joistakin asioista vihjeitä annetaan ehkä liikaakin. Ja sitten kun vihjeitä on tullut paljon ja lukija on tyytyväinen omiin salapoliisintaitoihinsa, vedetään matto puolittain alta. Tuttua ja sopivan yllätyksellistä on myös se, miten Dicker yhdistää lukuromaanin ja dekkarin. Totuus Harry Quebertin tapauksesta onnistuu olemaan molempia: Yhdysvaltain itärannikon upeita maisemia ja lähihistoriaa komeasti maalaileva vanhanaikainen lukuromaani ja tunnelmaltaan ja juonenkäänteiltään eräänlainen kevytversio Twin Peaks -vaikutteisesta jännäristä. Kevytversio se on siksi, että kirjan jännitys ja pahuus eivät oikeasti pelota lukijaa, mutta miksipä niiden pitäisikään, kun jännitys on rakennettu varsin taidokkaasti? Romaanin suurin anti on kuitenkin ehdottomasti sen luettavuus ja tarinavetoisuus joka lähenee jo suuria lukuromaaneja. Kirjailijan työ ja kustannusmaailma, nuoruus, rakkaus sekä saavutetut ja kadotetut haaveet kannattelevat romaania yhtä paljon kuin Nolan kuoleman selvittäminenkin. Romaani romaanin kirjoittamisesta ei välttämättä ole aina kovin kiinnostava, mutta Dicker luo siitä erään romaaninsa punaisista langoista ja sirottelee lukijen välisiin lausahduksiin mainioita fiktiivisiä neuvoja kirjailijalle.
Hienoa on myös se, miten kaikki liittyy kaikkeen eikä romaanissa ole turhia aineksia, vaikka siinä rönsyjä onkin. Silti kerronnassa on laadukkaaseen lukuromaaniin sopivaa hitautta, kerroksellisuutta sekä mahdollisuutta pysähtyä ennen uusia koukkuja. Tästä syystä Dickerin romaani onkin enemmän lukuromaani kuin jännityskirja, mutta molemmat lajityypit sovittuvat yhteen tavalla, joka miellyttää minua. Pidän mysteereistä ja siitä, että vaikka tarinassa on mukana rajuuttakin, ei teemoilla mässäillä, vaan miltei elokuvallinen kerronta etenee rauhassa. Totuus Harry Quebertin tapauksesta on ennen kaikkea sujuvasti kirjoitettua kirjojen ystäville suunnattua viihdettä, mutta kovin omaperäinen teos se ei ole.
Ennakkokappaleen takakannen mainoslause "Jos luet yhden kirjan vuodessa, se on tämä!" tuntuukin liioitellulta enkä Sonjan tavoin ole ihan varma siitäkään, kuuluuko kirja Keltaiseen kirjastoon, mutta pahuksen vetävä ja hyvin kirjoitettu lukuromaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta kieltämättä on. Se on kirja, joka tempaisee heti mukaansa, kieputtaa lukijaansa kerran jos toisenkin ja viihdyttää alusta loppuun saakka.
Hyvältä kuulostaa. Justiinsa semmoiselta, jonka maailmaan voi upota ja unohtaa hetkeksi arkielämän. Jonottelen tätä parhaillaan kirjastosta.
VastaaPoistaOmppu, tämä on nimenomaan sellainen. Ei takuulla mikään vuoden paras kirja, mutta fiksulla tavalla viihdyttävä lukuromaani ja mysteeri. Uppoutumiskirja!
PoistaTämä kiinnostaa kovasti. Olipahan aika yllätävää, että kirjasta tuli mainos oikein telkkarissa vähän aikaa sitten! Kirjaan on siis selkeästi panostettu. Sivumäärä tuli yllätyksenä mutta jos juoni vetää niin mikäs siinä :)
VastaaPoistaJenni, oho, tv-mainoskin! Se on kieltämättä aika harvinaista. Mutta vetävä kirja kaiken kaikkiaan, viihdyin mainiosti.
PoistaTämä oli kirjakaupassa nostettu hlökunnan suosikkikirjaksi. Hmm. Aikamoinen järkäle ainakin!
VastaaPoistaBleue, kuulin että ne kirjakaupan henkilökunnan suosikit ovat ihan aidosti yksittäisten ihmisten suosikkeja (toki uutuuksien joukosta). Hauska juttu.
PoistaEi niitä ennakkoja ehdi varmaan moni lukea. Kisailevatkohan kuka luki paremman :D! Minusta ne on hauskoja. Olipa Mollikin päässyt esille lastenpuolella!
PoistaTämä voisi olla aika hyvä kesäkirja! Täytyy säästellä johonkin leppoisaan hetkeen. :)
VastaaPoistaLaura, kuulostaa hyvältä!
PoistaKiinnostaa kovasti minuakin! 800 sivua lukuromaanimaista jännitystä kuulostaa kyllä paljolta, mutta jos teos kantaa niin tähän voisi kyllä tarttuakin jossakin vaiheessa, ehkä sitten kun tästä tulee se halvempi painos...
VastaaPoistaKiitos tästä! :)
Kaisa Reetta, 800 sivua onkin paljon! Ehkä vähän liikaakin, mutta hyvää. Viihdettä eikä siksi ihan Keltaisen kirjaston tasoa, mutta nautin tämän lukemisesta paljon. Tällaisia mysteerejä minä haluan lukea. :)
PoistaOlen tästä kirjasta joskus kuullut ja nyt tämän arviosi jälkeen kyllä pakko lukea jossain vaiheessa!
VastaaPoistaJael, suosittelen kyllä. Hyvä tarina, jännitystä, kirjallisuutta ja Yhdysvaltain ihana itärannikko.
PoistaMinäkin näin tv-mainoksen ja olen lukenut kirjan - "jos luet vain yhden kirjan vuodessa" on todella osuva, sillä minusta se sopii juuri heille, jotka eivät lue paljon. Koska juoni on melko tavanomainen, henkilöitä tai kuvioita ei ole monta, ja tarina on hyvin televisiomainen. Ehkä nihkeyteni johtuu siitä, että olen aina vieroksunut kirjailijan työn dramatisointia ja ihannointia. Duuni kuin duuni, kaikissa on vaikeutensa, eikö? Mutta viihteeksi kirja kyllä sopii, jos tuosta pääsee yli.
VastaaPoistaArja, totta ainakin osin. Moni paljon lukeva on pitänyt tästä hyvänä ajanvietteenä, mutta vähän lukevillekin helppo ja sopivan jännittävä kirja.
Poista[quote] "Kirjailijan työ ja kustannusmaailma [...] kannattelevat romaania yhtä paljon kuin Nolan kuoleman selvittäminenkin. Romaani romaanin kirjoittamisesta ei välttämättä ole aina kovin kiinnostava, mutta Dicker luo siitä erään romaaninsa punaisista langoista ja sirottelee lukijen välisiin lausahduksiin mainioita fiktiivisiä neuvoja kirjailijalle." [/quote]
VastaaPoistaItse olen juuri aloittanut kirjan ja jo nyt, sivulla 41, harkitsen kirjan keskenjättämistä. Minuakin nimittäin kiinnosti tuo kirjankirjoittamisteema, mutta ainakaan ensivisujen perusteella "valkoisen paperin" -syndrooma ei ole ollut muuta kuin ulkokohtainen sivujuoni.
Tämä havainto laittoi minut epäilemään koko kirjan mielekkyyttä.
Kirja vaikuttaa liian kepeältä makuuni. Kirjan huumorikin on lämmintahtoisen sovinnaista: Äiti: "Kyllä sinä voit minun seurassa pieraista."
Ärsyttää myös se, että kirja on itse asiassa lyhyempi kuin mitä sen paksuus antaa ymmärtää. Paksuus lupaa todellista tiiliskiveä, mutta itse asiassa kirja on ladottu harvalla rivivälillä - siitä paksuus. Aivan kuin kustantaja haluaisi korostaa: "Tässäpä teille varsinainen lukuromaani!"
Täytyy nyt katsoa. Ehkä yritän vielä jonkin verran eteen päin, niin paljon kirjaa kun on kehottu. Mutta ei tämä edellisen lukukokemukseni, Colm Toíbínin Brooklynin, tasoinen ainakaan vielä tunnu olevan.
Tiuku, jos kirja ei miellytä, kannattaa lukeminen lopettaa. Mielestäni Harry Q... on hyvää viihdettä, laadukasta sellaista, mutta ei mitään enempää. Mikään suuri romaanihan tämä ei ole, mutta minä pidin ja koukutuin. En kuitenkaan tule kehumaan tätä vuoden parhaaksi sitten joulukuun lopussa.
PoistaTyöskentelen kustannusalalla ja mielestäni tässä kirjoittamisteema ja kustantamon rooli ovat keskeisiä. Alussa eivät, mutta lopussa aika raadollisestikin.
Mutta tosiaan, jos kirja on miellytä, niin onneksi voi aina siirtyä seuraavaan kirjaan.
´Tóibínin Brooklyn oli mielestäni hyvä, mutta kirjailijan novellikokoelma Äitejä ja poikia vieläkin parempi.
Hmm, tuttu kyseli juuri tästä kirjasta Facebookissa (ilmestyy ruotsiksi elokuussa), tämä kirja oli mennyt multa täysin ohi mutta nyt olen erittäin utelias..! :)
VastaaPoistaMinulle THQT oli melkoinen pettymys. Viehätyin lähinnä vetävästä juonesta, tuo lukuromaanimaisuus minusta ei ollut lainkaan onnistunutta :( Henkilökuvaus on niin laihaa, että oikein kenestäkään ei saa otetta, eikä miljöökään oikein vakuuttanut. Merenrannalla istuskellaan ja metsässä juoksennellaan. Voisi tapahtua missä hyvänsä. Noh, mutta kuten totesin, nopsaan tämän luki ja viihtyi sen aikaa ihan kohtalaisesti :D Keltaiseen kirjastoon ottamista en oikein tajua.
VastaaPoistaTykkäsin tästä, vaikka kieltämättä Keltaisen kirjaston kannet antavat ymmärtää, että sisältö on melko paljon painavampaa. Kuitenkin juoni oli niin mukaansa tempaiseva, että pakkohan tämä oli hotkaista mahdollisimman pikaisesti :) Mukavaa ajanvietettä siis.
VastaaPoista